20.06.2015 Kesä paljastaa kriittiset paikat

Onpas mulla nyt ollu vähälle aikaa paljon uusia vaate- ja asusteostoksia täällä blogissa. Myönnän, alennusmyynnit on mulle melkoinen kompastuskivi ja tulee hankittua jotain vähän kokeilevampiakin juttuja kaiken tutun ja turvallisen lisäksi. Aika kokeilufiiliksellä päädyin ostamaan tämänkin Lindexin Generous-osastolta puoleen hintaan löytyneen silmissä vilisevän jakun. Olen aiemmin kovasti vältellyt tuollaisia leveähihaisia yläosia, koska koen niiden suurentavan yläkroppaani entisestään, mutta jokin tässä sitten kuitenkin vetosi ja tunsin, että vaikka hihat ehkä hieman leventävätkin figuuria, niin toisaalta se taas tuntuu hieman häivyttävän tissiosastoa.

Näin jakun mielessäni mustien pillifarkkujen ja kiilakorkosandaalien kaverina, mutta päätin tänään lämpömittaria kurkatessani pistää ranttaliksi ja leikkiä kesää lyhyttäkin lyhkäisemmissä shortseissa. Se on muuten jännä miten sitä ei lainkaan pistä talvella merkille kaikkea reisissä asustelevaa selluliittiä. Se ei vaan yksinkertaisesti näy heppoisissa keinovaloissa, mutta auta armias, kun ensimmäisen kerran paljastat kinttusi kesän kovaan auringonvaloon, niin kyllä vaan jokainen kuoppa ja kuhmu muistuttaa olemassaolostaan. Mutta sekin on asia, jonka kanssa on vaan elettävä sen kummemmin itseään asialla piinaamatta.

Sellureisistä päästäänkin näppärästi sitten himppasen alemmas kintuissa ja siihen asiaan, joka mua oikeasti eniten omassa vartalossa ärsyttää. Mä olen sinut vararenkaideni, selluliittini ja monen muun yleisesti virheenä pidettävän asian kanssa, mutta, jos yhden asian voisin kropastani korjata, niin se olis polvet. Niin, luitte oikein, polvet. Oon joskus jopa sanonut, että haluisin polvien kauneusleikkaukseen. No tuskin kyllä ihan oikeesti veitsen alle koipiani veisin, mutta jos taikasauvaa heilauttamalla pystyis ne kaunistamaan, niin kyllä kiitos.

Ei mun polvissa ole alun perin mitään vikaa ollut, mutta elämä on alkanut näkyä niissä melkoisesti. Ensin yli kymmenen vuotta lentopallon peluuta runtelivat polvisuojista huolimatta, ja kaikenmoista pientä rustopattia ilmaantui kauniita sääriäni kiusaamaan. Sen jälkeen ihan vaan yleinen kompurointi on kostautunut jättäen jäljen jos toisenkin. Oikeaassa polvessa on iso rustottuma kaaduttuani talvella keskellä kauppatoria jääpaakun päälle. Samaista polvea koristava arpi puolestaan on muisto liukastuttuani baarissa ja laskeuduttuani rikkoutuneen tuopin päälle. (kyllä, alkoholilla oli osuutta asiaan) Päivystyksessä ei ollut aamuyöllä kiire tikata niin pikkuista vammaa eikä sitä sitten tuntien odottelun jälkeen tehty kauniisti. Vasemman polven ryppyinen arpi puolestaan muistuttaa Rooman reissusta, jonne lähtiessä liukastuin Helsinki-Vantaan liukuhihnalla. Polvesta lähti pala eivätkä ambulanssimiehet voineet sitä siksi edes tikata. Reissu meni hitaasti linkatessa polven vuotaessa verta ja toisen jalan nivelsiteiden nitistessä liitoksistaan.

toppi-Weekday/shortsit-Nanso/jakku-Lindex Generous/sandaalit-H&M/laukku-Liebeskind/aurinkolasit-Police

Elämän tuomia kauneusvirheitä, jotka ärsyttää, mutta joihin pitää suhtautua niin, että ne on muistoja. Muistan vielä joskus parikymppisenä miettineeni, että olis ihan kauheeta, jos saisi jonkun niin hirveän haavan, että siitä jäisi arpi. Siihen saakka kun olin sellaisilta onnekseni välttänyt. Mietin, että miten ihmeessä sitä sopeutuis, jos siihen silloin vielä virheettömään nahkaan ilmestyisi vaikka iso leikkausarpi. No, on niitäkin sittemmin siunaantunut ja omakseni olen ne ottanut. Vatsa muutti aikoinaan pysyvästi ilmettään, kun ylimäräinen kohtu ja toinen munatorvi jouduttiin poistamaan avoleikkauksessa. Monta vuotta se arpi mulkoili minua peilistä ja muistutti itsestään päivittäin kiristämällä ja kutiamalla ja luulin, ettei se koskaan jättäisi minua rauhaan. Nykyään en muista enää koko asiaa.

Nuo polvien jäljet mä muistan kyllä tälleen kesäaikaan ihan joka kerta, kun pukeudun hameisiin tai shortseihin. Vaikkei ne ole mitenkään iso juttu, niin itseä ne aina jaksaa vähän ärsyttää. Ehkäpä siksi, että mä olin aina pitänyt kinttuja kroppani parhaana osana, niin olisi ne mielellään nätteinä pitänyt vähän pidempäänkin. Mutta, koitan aina ajatella, että jos yhdet arpiset polvet on mun suurin ulkonäkökriisini aihe, niin eipä oo kovin kummoset murheet mulla.

Jos nyt koittais vaikka vähän hämätä noita kalkkunakoipia arpineen hieman nätimmäksi levittelemällä niihin jotain kevyesti päivettävää ennen kuin seuraavan kerran päättää esiintyä lyhyttäkin lyhyemmissä lahkeissa. Mutta tuskinpa muistan. Näillä koivilla mennään tämäkin kesä!