Pimeä ehti yllättää eilen ennen kuin asu oli kuvattu, mutta ei kai joka blogissa tarvitse olla aurinkoisia ja raikkaita muotilehtimäisiä asukuvia. Mun mielialaan sopii loistavasti tällaiset pimeät, rakeiset ja synkät kuvat. Tärkein käy kuitenkin selväksi.

Se tärkein on nimittäin nämä mahtavat paljetit mun Dieselin paitamekkotunika-asian selässä, hartioilla ja kauluksessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hihaton paitamekko löytyi loppukesästä Stockmannin alesta ja oltiin Iinan kanssa yksimielisiä siitä, että mun on se ostettava. Jouduin kyllä turvautumaan ns. Iina-luottoon ja hän ystävällisesti maksoi vajaan yhdeksänkymppiä kustantaneen löydön lahjakortillaan. True friendship.

Niin ihana kuin paljettikoristeinen vaate onkin, ehti se levätä vaatehuoneessa reilut pari kuukautta ennen kuin pääsi ensimmäistä kertaa päälle. Olin hieman empinyt, että riittääkö pituus pelkkien sukkisten kanssa pidettäväksi, mutta pukemalla alle alusmekon, joka seivaa hanurin tuulenpuuskan tai muun vilautustilanteen yllättäessä, huomasin sukkisten olevan ihan riittävän peittävä vaihtoehto.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

paitamekko-Diesel/takki-Cubus/kengät-Vagabond/huivi-Asos

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tää meneillään oleva kenkähaaste on oikeasti jo kolmessa viikossa onnistunut tavoitteessaan löytää omasta kenkäkokoelmasta unohdettuja aarteita. En nimittäin todellakaan muistanut omistavani noita melko teräväkärkisiä Vagabondin korkonilkkureita. Ostin ne varmaan pari vuotta sitten jostain Andiamon 3 kengät 1 hinnalla tarjouksesta, mutta olivat sittemmin hautautuneet kenkälaatikossaan jonnekin pinon alimmaiseksi. Etsin sitten yhtenä päivänä ihan yksiä toisia mustia korkonilkkureita, kun sattuikin noiden laatikko käteen ja tänään kaupungilla kipitellessä tajusin mitkä mukavuudet nämä ovatkaan. Onneksi siis löytyivät. Mutta harmi, että voin käyttää uudelleen vasta, kun haaste on ohi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ooh, mahtavat nuo paljettihommat. Tykkään ihan sikana.

Kuten ehkä jo postauksen alusta kävi ilmi, niin mä en ole ollut viime aikoina kauhean iloinen ja aurinkoinen. Mulla on ollut melkoisen masisviikko ja fiilis on ollut tulevaisuuden suhteen aika toivoton. Onneksi Iina otti mut luokseen terapiaviikonloppua viettämään. Nauraminen rakkaan ystävän kanssa on varmasti parasta mahdollista tähän tilanteeseen.

Onneksi seuraavat pari viikkoa ovat taas vaihteeksi aika työntäyteisiä, sillä se on toimettomuus, joka mua pahiten rassaa ja ahdistaa. Marraskuun alusta mua sitten odottaa… ei mikään. Että onko se nyt kumma, jos on vähän synkkää? Niin, ei minustakaan. Mut pari päivää vielä naurua täällä Iinan seurassa. Aion nauraa varastoon.


Saiskos olla yhdet väsyneet sunnuntaiset asukuvat?  En jaksanut juurikaan nähdä vaivaa en vaatekaapilla enkä peilin edessä, mutta tungin silti kameran miehen käteen ja tönötin ikuistettavana. Huvittaa jotenkin nuo kesäsandaalit lokakuussa, mutta hyvinhän nuo tuntuu sukkisten kanssa toimivan! 😀

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

hame-H&M/pusero-Lindex/rotsi-Saki/sandaalit-Vagabond/laukku-Pieces

Laiskaan sunnuntaihin ei kuulunut sen kummempia aktiviteetteja kuin ruokakauppashoppailua ja keittiössä hääräämistä. Tarkemmin ottaen keittiössä häärääminen tarkoitti sitä, että minä istuin pöydän ääressä ja käsittelin kuvia (eli tein ihan oikeita töitä!) ja mies puuhasteli hellan ääressä.

Olin edellisellä viikolla ihana tyttöystävä ja vein murun ostoksille. Raahasin sen Sokoksen keittiötarvikeosastolle ja sanoin, että hän voisi nyt valita, että millä pannulla haluaa minulle tästä eteenpäin ruokaa laittaa. Eli sinne vaan ukko taas halin ja hellan väliin ja sain taas napani täyteen herkkuja. Perus sunnuntaimeininki siis.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään mä olenkin sitten taas vaihteeksi jotenkin ihan ulapalla. Mulla oli aamupäivällä yksi lehtikuvauskeikka, mutta seuraavan kerran töitä on vasta torstaina ja mä en nyt jotenkin osaa käyttää tätä vapaata aikaa hyödykseni. En saa otetta mistään niistä askareista jotka odottavat suorittamistaan. Kuvauskeikalta tultuani pyörin hetken aikaa levottomana osaamatta tehdä mitään järkevää ja sitten vastasinkin epämääräiseen olooni menemällä nukkumaan. Se on mun ratkaisu aina, kun on jotenkin hankala olla enkä pääse selvyyteen fiiliksestäni.

En siis oikein hallitse tätä osa-aikaista vapauttani. Mä olen niin tottunut kiireeseen ja siihen, että asioita tehdään pakon edessä deadlinen kummitellessa pelottavan lähellä. Nyt kun asioita voisikin tehdä omassa tahdissa ja sen mukaan mikä sattuu huvittamaan, niin olen ihan lamaantunut. Olen hukassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kivasti meni siis ”miltä musta tuntuu” -kitinäksi tämäkin postaus. Mut tätä tää nyt on tällä hetkellä. Outoa oloa ja epävarmuutta. Elämää siis.


Koska mulla oli illalla yksi kuvaus mun vanhalla työpaikalla, käytin tilanteen hyödykseni edellisen päivän tapaan ja työt tehtyäni nappailin itsestäni asukuvat studion tyhjää seinää vasten.  Seinän lisäksi tyhjää on kulkaa jotain muutakin, se on mun pää. Tai toisaalta se on ihan täynnä, mut se on niin täynnä, että se on jo tyhjä. Just. Kuulostaa selkeeltä, eikö?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

mekko ja neuletakki-H&M/kengät-Vagabond/laukku-kirpparilöytö

Musta on tuntunut viime aikoina, että mun päässä oleva kaaos ja epätietoisuus elämäni suunnasta on valitettavasti näkynyt myös täällä blogissa. Olis ihan hirvittävästi aiheita joista mä haluaisin saada aikaiseksi hyvää sisältöä tänne blogiin, mutta en vain kaikelta ajatuspaineeltani saa otetta mihinkään. Stressaan ihan kohtuuttoman paljon töistä vaikka niitä on aiempaa vähemmän. Samaan aikaan pyöritän päässäni luuppina kysymyspatteristoa Mitä mä haluun? Mitä mulle tapahtuu? Mistä töitä? Miten tuun toimeen? Miten mä uskallan? Mitä jos en onnistu? Mitä jos mua ei enää tarvita mihinkään? Mitä jos? Mitä jos ei?

Mun tapana ei ole ollut pyydellä blogissani anteeksi. Mä saan olla viikon hiljaa jos mua huvittaa ja mä saan kirjoittaa tai olla kirjoittamatta just niistä aiheista kuin mä haluan. Mutta nyt mulla on ekaa kertaa sellainen olo, että mä haluan oikeasti pahoitella tilannetta. Mä olen pahoillani siitä, että tää blogi polkee paikoillaan. Eniten mä taidan kuitenkin pahoitella sitä itselleni, sillä tää monta vuotta pystyssä ollut hengentuotos on mulle aivan järjettömän tärkeä. Tää on se juttu, joka on pysynyt messissä mun elämässä monen muun asian jäädessä historiaan. Ja mä haluaisin tehdä tätä hyvin. Siks mua stressaa ja ahdistaa tällä hetkellä kaikkien muiden juttujen lisäksi myös se, ettei tää blogi ole sillä tasolla jolla haluaisin sen olevan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt mä siis pyydän vilpittömästi anteeksi teiltä ja itseltäni, että mun jumitus näkyy myös täällä mulle niin rakkaalla blogitontilla. Toivon, että kärsivällisyys riittää niin teillä kuin mullakin ja tästä tahmeasta tilanteesta päästään eteenpäin. Mä haluan saada itteni kasaan ja tän blogin sille tasolle jolla se mielestäni kuuluisi. Kalenterin mukaan mulla pitäisi nyt vihdoin olla aikaa tehdä tätä juttua mistä mä tykkään, mutta on vaikeata keskittyä nauttimaan siitä, kun perustukset huojuu.

Blogin nimeksi voisi ehkä tätänykyä muuttaa Tyylin metsästyksen sijaan muotoon Tasapainoa metsästämässä. Tai onnea. Tai energiaa. Oikeastaan mä metsästän nyt ihan mitä tahansa mikä veis pois tän vatsassa kouristelevan epätietoisuuden ja muotoaan päivittäin muuttavan ahdistuksen. Eli olisko blogin nimi siis Mitä tahansa epätietoisuutta ja stressiä helpottavaa metsästämässä. Ehkä. Kuvitellaan se mielikuvitusmusteella tohon banneriin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

tasainen iho – Photoshop (No shit? Menikö Veera vähän överiksi se airbrushaaminen! 😀 )

Nää hymyilevät ja virheettömäksi photarodut kuvat luovat mahtavaa kontrastia tälle mun matalalentoiselle ajatustenvirralle. Kuvissa on jumalauta hymyiltävä vaikka mikä fiilis olis sisällä, sillä jos en hymyile, näytän tosi vanhalta ja väsyneeltä. Ja vähän bulldogilta kans. Ja sitä mä en halua. Mä näytin surulliselta bulldogilta kerran yhdessä Trendi-lehden kuvassa. Oon siitä edelleen katkera ja murheellinen. 😀

Mut koska musta olis ikävää lopettaa tää postaus ahdistukseen ja murheeseen, niin haluan kertoa yhden positiivisen jutun jonka olen viime aikoina oivaltanut. Mä olen saanut huomata, että mä tykkään opettamisesta. Mä olen viimeisen kuukauden ajan pitänyt muutamia kursseja ja koulutuksia työni puolesta ja siitä on saanut mahtavia onnistumisen tunteita. On ihan älyttömän hieno tunne, kun huomaa toisten oppineen uusia asioita mun opastuksella. Ja on kivaa saada palautetta, että on onnistunut puhumaan ja esiintymään niin, että se on ollut mielenkiintoista ja antoisaa. Onnistumisen tunne tällaisessa asiassa kohottaa kivasti itseluottamusta omaa ammattitaitoa kohtaan. Ja se on fiilis mikä on tämän hetkisessä elämäntilanteessa ihan kullanarvoista. Nyt olis suuri vaara vaipua sellaiseen Mä en osaa mitään enkä kelpaa mihinkään -alhoon, joten haluan tietoisesti ottaa kaiken ilon irti niistä hetkistä, kun tunnen onnistuneeni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Postaus on hyvä lopettaa hymyilevään fotoon. Kyllä tää tästä. Niinhän ne viisaat aina sanoo, että asioilla on tapana järjestyä. Onhan?