Posted at 23:01h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Eka työpäivä lusittu. Selvisin hengissä. Itse asiassa ei se ollutkaan sitten läheskään niin kamalaa ja kaoottista kuin ennalta pelkäsin. Mun pomo oli nimittäin ollut tosi ihana ja käynyt mun sähköpostit läpi ja värikoodannut ne sen mukaan mitä toimenpiteitä mikäkin viesti vaatii. Ja ihanan monessa kohtaa oli vihreä pallukka, mikä tarkoitti, että kyseiseen viestiin oli jos vastattu eikä siis vaatinut enää minulta toimenpiteitä. Helpotti kyllä kovasti, kun vastassa ei ollut sekava inboksi vaan oli heti selkeät sävelet mitä pitää tehdä. Mä oon tainnut kertoa tän ennenkin, mut mulla on kyllä aika mahtava pomo. 🙂
Siihen ahdistukseen ei toki ole mitään lääkettä, että oon ihan varma etten osaa enää valokuvata lainkaan kolmen viikon tauon jälkeen. Kun eka kuvattava ylihuomenna tulee, niin mä varmaan vaan tuijottelen typeränä sitä isoa mustaa mötikkää ja kaikkia valoja ja mietin kuumeisesti, että mitä hittoa niillä kuuluu tehdä. Täytyy toivoa, että jostain sisältä ne hommat vaan taas kolmen viikon aivokuoleman jälkeen tulee.
Töissä viihdyin rennosti löllöhousuissa ja trikootopissa (joka muuten oli punaoranssi! se väri on ihan vienyt mut mennessään), mutta kun illalla lähdettiin murun kanssa pyörähtämään Jazz-kadulla, vedin jalkaan rakkaat Korfuni ja viime päivinä paljon päälläni viihtyneen midihameen.
hame/Lindex, neule/Marimekko, Ritva Falla, olkaimettomat liivit/Fantasie, kengät/Vagabond, korvikset/Gina Tricot
Voisi kuvitella, ettei minun vatsamakkaroillani kannattaisi paljoa pukeutua läpikuultaviin puseroihin, niin että alla on vain rintaliivit, mutta ei se minun mielestäni täysin tuhoontuomittu ajatus ole. Kun alaosa on riittävän korkea, pysyy jenkkakahvat paikoillaan ja silloin läpinäkyvä pusero paljastaa vain hieman palleanseutua eikä kokonaisuudesta tule ensimmäisenä mieleen pelastusrengasnäyttely.
Eli yksinkertaiset liivit tai toppi vaan alle ja riittävän korkeavyötäröinen alaosa, niin pieni ihon paljastelu toimii kivasti vaikka oma keskivartalo ei olisi pyykkilautaa edes nähnyt. Ainakin näin kokomustassa asussa tykkään tällaisesta pienimuotoisesta läpikuultavuudella leikittelystä sillä se keventää kokonaisuutta kummasti.
Kipiteltiin murun kanssa Jazz-kadulle tarkoituksenamme kuunnella Emma Salokoski Voicesin keikka, mutta todettiin jo muutaman biisin jälkeen sen olevan unettavan tylsää omaan makuumme ja poistuttiin paikalta yhden terassin kautta.
Syy tämän kuvan julkaisuun ei suinkaan ole muruni ylikasvaneen parran esittely, vaan minun lyhentynyt reuhkani. Tällä kertaa leikkauksen vaatimukset olivat ainoastaan käytännölliset. Halusin tukan vaan lyhyemmäksi ja eritoten niskan paljaaksi, jotta kesähelteet sujuisivat edes hieman miellyttävämmin. Leikkaus paljasti sivuilta ihanasti oman maantievärini + kaikki siellä piileskelevät harmaat. Maikun kalenteri oli viime perjantaina kuitenkin niin tiukka, että aikaa värjäykselle ei ollut ja aioinkin hoitaa homman heti viikonloppuna itse. Mutta tuolla se makaa edelleen Sokoksen muovipussissa se ostamani tummanruskea tukkaväri. 😀
