Jotkut vaatteet vaan unohtuu kaappiin siitäkin huolimatta, että niistä pitää todella kovasti ja ne sattuavt olemaan vielä sopiviakin. Kerta toisensa sen jonkun niin ihanan vaatteen ottaa aamulla käteensä ja kenties jopa sovittaa päällen, mutta joku pieni ääni takaraivossa kertoo, ettei nyt ole kyseisen vaatteen päivä. Sitten niitä päiviä sujahtaakin ohi yllättävän monta ja yhtäkkiä tajuaakin, että se viime kesänä hankittu ”tää on niin ihana, mä aion käyttää tätä ihan sikana”-kiljahduksen kera kotiin kiikutettu mekko on pääsyt päälle vasta vaivaiset kaksi kertaa. Tai mikä pahinta, jostakin saattaa vielä pilkistää vielä hintalappukin. Se jos mikä syyllistää vaatekaapin haltijaa todella pistävästi.

Ihan tuota hintalapun syyllistävää tuijotusta en joutunut sinisen (nytkö mä jo myönnän sen olevan sininen, viime kesänä se oli vielä violetti. :D) Nanson mekon osalta kohtaamaan, mutta hävettävän vähälle käytölle se on kuitenkin jäänyt. Etenkin siihen nähden kuinka sähäkältä se loppujen lopuksi näyttää. Tämän koltun kynnyskysymykseksi taisikin koitua aina tukka. Viime kesänä mekkoa ostaessani hiukseni olivat lyhyet ja aivan mustat kuten nytkin. Mustaan lyhyeen kampaukseen mekko passaakin mainiost ja koko olemus on sinisen ja mustan yhdistelmässä jotenkin skarppi. Mutta toista se oli keskellä talvea tukan ollessa astetta vaaleampi. Silloin mekko näytti päällä lähinnä siltä kuin se olisi Lempivaate-malliston sijasta Nanson yöpuku-osastolta. Sinistä pehmeää trikoota joka yöllä nukkuessa kiertyy ympärille niin, että herää lähes kuristuneena. Sellaisena muistan lapsuuden pitkät yöpuvut. Mutta kampaajalla käynti onneksi muutti taas lähes kaiken. Nyt mekko on jälleen valmis aivan muunlaisiin seikkailuihin kuin Höyhensaarten reissuille.

Valokuvaaja Veera

Eilen mekko pääsi töihin ja kaverikseen Vagabondin jumitussandaalit sekä riikinkukkokorvakorut joissa toistuu kauniisti mekon sävy.

Onhan se toki niin, että tuokin trikooputkula paljastaa vartaloni joka ikisen makkaran kuten kuvasta näkee, mutta edelleen olen sitä mieltä, että se on parempi vaihtoehto kuin suuret kaavut joissa näytän Muumien Möröltä. Voin valita päälleni joko jotain tyköistuvaa jolloin voin edes kuvitella, että siellä rintojen alla luuraa sellainenkin asia kuin vyötärö tai sitten voin kiskoa päälleni jotain löysää joka ”laskeutuu” etupuskurin päältä siihen malliin, että alle mahtuisi esikouluikäiset kaksoset pitämään sadetta.

Näihin valintoihin pätee ikiaikainen ajatukseni siitä, että se mitä en näe ei voi minua juurikaan satuttaa. Eli vaikka takamukseni olisi kuinka leveä, niin ei haittaa koska minä en sitä näe. Sama päti lauantaina stay uppien silmäpakoon. Tätä hälläväliä asennetta voi soveltaa myös esimerkiksi hiuksiin, kun on liian kiire. Kunhan peilistä näkyvät osat on hyvin ja loput päässä kiinni, niin sillä pärjää. Itseään on joskus hyvä vähän huijata ja kiinnittää huomionsa lähinnä  hyviin kohtiin itsessään. Hyvien puolien tuijottelun tuoma itsevarmuus luo ihmiselle sen verran sädehdintää, että se peittää alleen ne epäkohdat jotka itsekin juuri jätti huomioimatta.


Arkiston kätköistä löytyi yksi unohtunut päivän asu muistaakseni viime viikolta. Jotain arkipäivän perussettiä. Pukeutuisin noihin Vero Modan ihanan rentoihin housuihin varmasti joka ikinen päivä, jos ne eivät aina välillä ikävöisi pesukoneen syleilyyn. Myös Vagabondin sandaalit ja uskollinen Marc O’Polon laukkuni kuuluvat niihin yksilöihin jotka eivät todellakaan ehdi pölyttymään vaatekaapin perukoilla.

04062010

Lörppäkauluksinen läpikuultava neule oli rintaliivien lisäksi ainoa ostos parin viikon takaiselta Helsingin reissulta. Neule löytyi Lindexin -70% alerekistä ja änkesin sen päälleni kokolapussa möllöttäneestä M-kirjaimesta huolimatta. Neule on varmaan siis tarkoitettu sellaiseksi löysäksi ja roikkuvaksi hurpulaksi, mutta hyvältä se tuntui tuollaisena pari kokoa liian pienenä versionakin.

Paita taitaa kuitenkin jäädä melko lyhytikäiseksi tuttavuudeksi sillä onnistuin jo kahden ekan käyttöpäivän aikana tarttumaan paidasta paikkaan jos toiseenkin ja niinpä neuleessa taitaa ammottaa jo ainakin kolme reikää. Onneksi en pulittanut viheliäisestä takiaisesta 9 euroa enempää. Mikäli neuleessa on ensi kuussa lomani koittaessa (viikko kesälomaa huraa! tai oikeastaan vain kaksi päivää + ylityövapaita. 😛 ) vielä jäljellä enemmän itse puseroa kuin pelkkää reikää, saa neuleguru mammani koittaa pelastaa mitä pelastettavissa on. Tai sitten tästäkin vaan tulee jälleen yksi ”noi reiäthän on vaan just sopivasti rock”-argumentilla varustetuista vaatteistani.

Kun nyt tää pukeutuminen tuntuu pyörivän loppujen lopuksi n. 10 eri vaatekappaleen ympärillä niin se varmaan tarkoittaa sitä, että lumppuja voisi aika huoletta heitellä menemään. Mutta mikä hitto siinä on vaan niin vaikeeta? Miksi ihmeessä pitää säästellä jotain kukkapaitaa ja hametta joka mahtuis ”jos ihan vaan kaks kiloa laihtuisin”? Voisko vaikka Tim Gunn tulla tiiminsä kanssa käymään ja tyrmätä tylyillä kommenteilla 95% mun vaatekaapin sisällöstä ja pakottaa heittämään ne pois. Tai kuka vaan. Jos mä kutsun teidät kaikki meille. Pidetään huutoäänestys mikä lähtee ja mikä jää. 😀


Lauantai hurahti kaikin puolin hurjan nopeasti ja tuntui, että juhlat loppuivat liian lyhyeen. Minulla tuli laittautumisen ja lähdön kanssa loppujen lopuksi niin kiire, ettei paljoa ehtinyt enää stressaamaan pukeutumisen kanssa. Jäi siis kenkäkaappi penkomatta ja jätin suosiolla irtoripsien kanssa tuhertamisenkin väliin. Koska oikeasti tärkeää tuossa päivässä oli vain se, että sain olla paikalla todistamassa kahden ihmisen suurta onnen päivää. Kyyneliä tuli valutettua niin kirkossa kuin puheidenkin aikana ja olikin melkoinen työ yrittää kuivata nesteet suoraan silmämunasta ennen kuin ehtivät valuttaa meikit poskille.

Juhlat sujuivat kaikin puolin mallikkaasti enkä minäkään enää muistanut juurikaan stressata pukeutumisestani, vaan viihdyin koltussani ja kengissäni mainiosti. Täällä muutaman tuomion saaneet kilttien yo-tyttöjen ja varhaiskeski-ikäisten perheenäitien kengät saivat livenä varsin kovasti kehuja. Ainoa vaatteisiin liittyvä negatiivinen asia oli se, että 10 denierin stay uppini tarttuivat jo kirkon puupenkkiin ja repesivät ennen kuin ehdin kirkosta ulos. Vaihtareita ei tietenkään ollut, joten luotin siihen, ettei silmäpako näy vaaleista ja ohuista sukista kovinkaan kauas ja sinnittelin niillä muutaman tunnin jonka jälkeen nakkasin ne menemään.Mä luulen, että häissä on ihmisillä muutakin katseltavaa kuin mun sääret. 😀

haa8

haa2

Kävin torstaina kampaajalla ja tukasta tuli taas mustaksi värjäämisen myötä astetta skarpimman näköinen. Tuntuu kuin kasvotkin olisivat saaneet kunnon kohotuksen. Silmämeikissä myötäilin asusteiden violetteja sävyjä ja pidin huulet tapani mukaan melko neutraaleina.

haa3

Juoksin lauantai aamupäivänä hädissäni Lindroosille tummuneiden korujeni kanssa ja sain onnekseni todella ystävällistä palvelua. Tarvitsemistani koruista rannekoru oli kunnossa ja vain korvakorut olivat tummuneet, joten myyjä ystävällisesti puhdisti ne eikä edes ottanut maksua vaan selvisin helpottuneella kiitoksella ja isolla hymyllä. Kiikutan korusarjan loput osat kiillotettavaksi myöhemmin paremmalla ajalla. Kuvasta siis bongattavissa Björn Weckströmin Lapponialle suunnittelemat rannekoru ja korvakorut. Murun varustin tietenkin satsiin kuuluvilla kalvosinnapeilla.

haa6

haa7

Tarjoilut olivat kekkereissä enemmän kuin kohdillaan. Etenkin Suklaamoussekakku oli viedä järjen. Miksi, oi miksi, en jemmannut sitä käsilaukkuuni! 😀

haa15

hat1

Tässä sitten muutamia kuvia koltustani. Jälkimmäinen kuva ei ole tästä emakosta kovinkaan edustava, mutta kavaljeerini puolestaan näytti siinä niin syötävän komealta, että kuva oli pakko julkaista. Murun kravatti valittiin mekkoni mukaan. Niin, että miten niin mies ei voi olla asuste? 😉

haa14

Miekkoselleni napsahti bileistä mukaan nakki ensi tammikuulle. Lapussa käsketään muistamaan morsiusparia omatekemällä runolla. Voi olla, että joudun hieman tehtävässä auttamaan. Herralle olisi kuulema mieluummin kelvannut serkulle osunut lappu, jossa tehtävänä oli viettää morsiusparin kanssa heinäkuussa mukava hetki terassilla. No, onneksi kyseistä touhua voidaan harjoittaa ilman nakitustakin.

haa13

Olen niin tottunut korkkareissa pieneen platoon, että ohuet pohjat pistivät päkiät välillä anomaan armoa. Niinpä kengät lensivätkin aina välillä nurkkaan ja tallustelin välillä mukanani olleilla Vagabondin metallinhohtoisilla avokkailla. Morsiuskimppumatsiin puolestaan osallistuin mahdollisuukseini maksimoimiseksi vallan ilman kenkiä. Lämmittelyliikkeistä ja kyynärpäätaktiikasta huolimatta kukkaset ohittivat näppini (taas! Mö en ikinä saa kimppua!!) ja rojahtivat sukkanauhan metsästäneen herran avovaimolle. Eli yhteen parheeseen onnistuivat pelaamaan molemmat naimakauppoja enteilevät symbolit.

Koska murun sukulaisia oli paikalla melkoinen liuta, saimmekin kuulla ihan jokusen kysymyksen, että milloinka mahtaa olla meidän vuoro. Ainoa vuosiluku jonka kuulin miehen suusta oli 2075. Noinkos sitä sitten hänen 100 vuotis synttäreiden kunniaksi vihille vihdoin päräytetään!

haa9

haa11

haa10

Häätanssia tahditti Kingpin orkesterin esittämä Coldplayn In my place. Aikas herkkää oli. Ja toisten herkistelyähän on tietenkin sitten kaikkien taltioitava vehkeellä jos toisellakin. Syyllistyin siihen itsekin. 🙂

haa5

haa4

Loppuun vielä pari epäedustavaa kuvaa lisää tästä häävieraasta. Mekko oli kotoisin Flashista ja maksoi jonkun naurettavat 35 € ja kengät Andiamosta. Eikä nuo kengät loppujen lopuksi harmittaneet mua oikeastaan lainkaan, sillä sopivat tuohon mekkoon kyllä enemmän kuin hyvin ja mieskin tykkäsi niistä kovasti. Jos hän kuuntelee minun toiveitani kravatin suhteen, niin kyllä minäkin arvostan hänen mielipidettään oman asuni kanssa.

Jos muuten joku toinen pullero kaipailee yksinkertaista ja mukavaa juhlamekkoa ja tuo minun kolttuni miellyttää, niin vinkataanpa, että samaa mekkoa oli tarjolla myös luonnonvalkoisena, pinkkinä ja limenvihreänä.  Yritin kauheasti etsiä netistä, että missä kaikkialla noita Flash-liikkeitä Suomessa oikein on, mutta en päässyt selvyyteen. Ainakin pääkaupunkiseudun useammassakin ostoskeskuksessa ja Porissa liike löytyy Isokarhusta.

Viihtyisää oli ja se oli ehdottomasti tärkeintä. Hääpari oli upean näköinen ja onnensa kukkuloilla. Ruoka oli mahtavaa, seura mukavaa ja ohjelma viihdyttävää. Ja mikä ihaninta vierellä juhli oma rakkaani. Kaikin puolin ihan päivä siis. Jää asukriiseilyt ihan mitättömäksi ongelmaksi kaiken onnen keskellä. 🙂