"Ootko sä laihtunut?" "Sä oot kyllä ihan selvästi laihtunut!" "Näytät paljon paremmalta kuin ennen!" Siinä muutamia kuluneella viikolla kuulemiani arvioita. Ja tiiättekö mitä? Mua ärsyttää. Ei se, että mä en ole todellakaan laihtunut grammaakaan, vaan se ihmisten selkeä halu nähdä mun laihtuvan. Vai mistä muusta nuo kommentit muka kumpuaisi kuin siistä ajatuksesta, että "no sehän on nyt alkanut liikkumaan, eli sillä on selkeesti joku laihdutuskuuri menossa, joten kyllä se varmaan on jo laihtunut ja se varmaan ilahtuu, kun se saa kuulla, että näyttää kuin olis laihtunut."   Koen jotenkin hirveän ahdistavana nuo kommentit.

Ehkä asia olis toisin, jos todellakin olis tapahtunut jotain silminnähtävää muutosta. Silloin ihmisten toteamukset olisivat edes totta. Mutta en mä silti niitä kommentteja hirveästi arvostaisi. Musta on paljon kivempaa, jos joku sanois vaikka, että "näytätpäs sä jotenkin onnellisemmalta kuin ennen!" tai jotain muuta vastaavaa, joka ei liity kiloihin. Mulle kommentointi siitä, että olisin muka laihtunut tai että näytän paremmalta kuin ennen (eli kommentoijan mukaan paremmalta nyt muka entistä hoikempana) on samalla dissausta. Mä en oikeasti halua saada oloa, että kiloja pudottamalla mä olisin muiden ihmisten mielestä jotenkin parempi. Se sisältää samalla toteamuksen, että olen nyt jotenkin huonompi tai kaksi kiloa painavempana olin vielä huonompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA EDIT. Lisätty tämä kuva. Vasemmalla oikea ja aito minä kaikkine kiloineni. Oikealla photoshopattu versio. Parempi ihminen kaikin puolin? Saisiko ihminen nyt ihan oikeasti yrittää löytää sitä liikunnan iloa ilman saatanallisia paineita laihduttamisesta? Tällä blogissakin kun kyselin Ei kipuu, ei hyötyy? -postauksessa, että tuleeko sitä mitään tuloksia liikunnalla joka ei tunnu pahalta ja vituta, niin kommenttiboksissa tuli heti vastaan kommentti, että "liikunta yksinään on huono painonpudotuskeino" Mutta kun mä ajattelin tuloksilla kunnon kohoamista! En mä taistele laihtumista vastaan, jos niin sattuis käymään, mutta mä taistelen sitä vastaan, että tän mun orastavan liikuntainnon pitäisi nyt nimenomaan tähdätä laihtumiseen. Rumia sanoja nyt tähän. Miksi? Miksi? Miksi? Miksi laihtumisen olisi aina oltava se ykköstavoite? Miksei se voi olla sijalla kaks tai kuus muiden asioiden jälkeen? En tiedä tajuaako kukaan tätä mun ärtymystä aiheesta, mutta mä vaan haluaisin olla rauhassa just sellanen kuin olen. Lihava tai laiha. Molempia olen elämässäni ollut. Mua itseäni kun edelleen kiinnostaa huomattavasti enempi se miltä tuntuu. Ja musta tuntuu nykyään paljon paremmalta kuin vaikka vuoden alussa. Niin, ihan kuulkaa siitäkin huolimatta, että painan tasan saman verran kuin silloin! On se hullua, se on edelleen yhtä läski ja se on silti onnellisempi! Eihän kukaan voi tulla onnellisemmaksi jos ei yhtään laihdu!!


”Huonokuntoisuus on yleinen oire. Heikko fyysinen suorituskyky ilmenee rasitustilanteessa hengästymisenä tai uupumisena. Yleisin syy huonoon fyysiseen kuntoon on yksinkertaisesti liikunnan puute sekä tähän mahdollisesti liittyvä ylipaino (vastaan: syyllinen) tai tupakointi (vastaan: syytön). Kun elimistön hapen tarve rasituksessa lisääntyy, harjoituksen puutteessa oleva verenkiertoelimistö ei jaksa kuljettaa lihaksille riittävästi happea.” –terveyskirjasto.fi

 

Kuvauskeikka + kaunis ilma + matkaa n. 6 km + polkupyörä = Ihanaa!

Lisätään yhtälöön ihan helvetillinen puuskittainen vastatuuli ja tulos olikin ihan totaalisen läkähtynyt ja lähes itkua pidätellyt ämmä, joka ehti miettiä aika todella monta kirosanaa tuon matkan aikana. Eihän se mulle nyt mikään yllätys ja uutinen ole, että mun aerobinen kunto on ihan olematon ja surkea, mutta mä en jotenkin edes muistanut miten hirveältä se tuntuu, kun joutuu huohottamaan ihan verenmaku keuhkoista suuhun nousten ja tuntuu, ettei kärsimys lopu koskaan. Ei auttanut kuulkaa mitkään motivoivat mietteet, vaan lopputulema oli ainoastaan, että ”tää on ihan hirveetä kidutusta!!!”.

Mutta, koska kyse oli hyötyliikunnasta, jonka tarkoituksena oli viedä minut pisteestä A pisteeseen B tiettyyn kellonaikaan mennessä, ei ollut mahdollisuutta luovuttaa. En voinut pysähtyä, en kääntyä takaisin. Huvin vuoksi lenkkeillessä tai pyöräillessähän ei mikään muu kuin oma tahtotila (joka on siis arvatenkin heikko) ole esteenä keskeyttämiselle tai myötätuuleen kääntymiselle heti kun alkaa korpeamiskäyrä nakuttaa sietämättömiä lukemia.

Olen järjettömän mukavuudenhaluinen ihminen. Sänky, pehmeä peitto ja kirja houkuttelevat minua kymmenen kertaa enemmän kuin keuhkoja repivä pyörälenkki vastatuulessa. Olen nyt alkuvuoden aikana ehkä onnistunut ujuttamaan elämääni liikuntaa ihan kohtuullisesti aiempaan verrattuna, mutta kyllä sitä liikuntaakin leimaa lähinnä mukavuus. Olen tykännyt lajeista, joissa en oikeastaan huomaa urheilevani.

Painonnostossa ja uinnissa olen aloittelijana siinä vaiheessa, että kaikki ajatukset menevät tekniikkaan, eikä hengästymistä ja voimien puuttumisesta ehdi juurikaan ärsyyntymään. Mutta heti, jos pitäisi tehdä jotakin ns. monotonista, niin en ehdi muuta kuin huomaamaan keuhkojeni tilavuuden loppumisen ja sen, että reisilihasteni epätoivoisen tärinän. Ja sitten ei ookaan enää yhtään kivaa ja tekee heti mieli päästä takas kotiin peiton alle.

Aloinkin nyt sitten miettimään, että entä jos se kunto ei kohoakaan yhtään jos on kivaa. Jos juju onkin siinä, että kehittääkseen vaikkapa aerobista kuntoaan, niin kuuluis olla vähän tylsää ja raivostuttavaa ja vasta kun itku pyrkii silmäkulmaan, niin hapenottokyky kasvaa. Se on tämä luterilainen kärsimyksen kautta glooriaan ajatus. Ei kipuu, ei hyötyy jne.

Onko se niin? Onko tällaisen rapakuntoisen ok ihan vaan hakea sitä liikunnan iloa? Vai kuuluisko sitä väkisin repiä tippa linssissä vitutuksen  vallassa, jotta vois olla varma, että siitä on jotain hyötyä?

Siitä pyöräilymatkasta vielä. Kotimatka sujui sitten tietenkin leppoisammin myötätuulen tehdessä polkemisesta kepeää. Mutta kyllä minä sitten kotiin päästyäni mietin, että kyllä se kärsimys oli minulle varmasti kuitenkin vain hyvästä. Mutta en mä silti nyt lähtis samanlaiselle rundille, vaan paljon mieluummin meen vaan rauhalliselle kävelylle. Mut onks siitä mitään hyötyy???? 😀

 


Yääähh… Kaikkeen sitä suostuukin, kun kaveri ehdottaa.

  • S: Kiinnostaisko lähtee mukaan pieneen juoksuhaasteeseen? 
  • Minä: O-ou…. riippuu miten pieneen    (mielessäni mietin, et en haluuuuuu! Vihaan juoksemista!!!)
  • S: Juoksukoulu     (tsekatkaa linkki!!)
  • M:  puuh… juoksemista. pystyiskö sitä.  2 min juokseminen kuulostaa kyllä kohtuulliselta.
  • S:  mä VIHAAN juoksemista mutta haluan oppia nauttimaan siitä. tolla ohjelmalla sen pitäis onnistua.. ton 2 min vetää vaikka kauppareissulla
  • M: ok. pitäiskö siis ens viikolla alkaa?
  • S: Joo, maanantaina!
  • M: Selvä! ne on vaan minuutteja aluksi… yritän tässä hokea itselleni. 😀
  • S: Sitä mäkin aion hokea

Mihin helvettiin mä menin lupautumaan??? Juoksemista?? Tissit heiluu ihan tuskassa ja tossu ei nouse asfaltista yhtään ja vituttaa. Ihan kamalaa!! Mut kun ei kestä kantti sanoo haasteeseen ei. 😛

Tänään se sitten saapui, maanantai. Arvatkaa kiinnostiko heti aamusta? Arvatkaa kiinnostiko viel iltapäivälläkään? Luuletteko, että kihisin innosta illalla? No EN!! Joo, mä tiedän, ekan päivän ohjelma sisältää vaan neljä minuuttia juoksemista kävelyn ohella, mut neljä minuuttia näiden monikiloisten hinkkien rytkettä ei oo miellyttävää.

No miten kävi? Tsemppasin itseni ulos todellisen sohvaperunan tapaan. Koko päivän oli masentanut ihan pirusti ja tuli jopa itkee tiristeltyä äidille puhelimessa. Miehen lähdettyä yövuoroon kasvoi masispäivälle tuttu suklaanhimo jo sellaisiin sfääreihin, että päätin kipaista kauppaan. Eli kyllä, houkuttelin itseni tuolle mitättömälle lenkille sillä verukkeella, että se hoituu sillä reissulla, kun käyn ostamassa suklaata! Ei helvetti miten sporttia meininkiä! 😀

Kuva otettu 24.2.2014 klo 22.39

Ei siis muuta kuin tossut jalkaan ja pihalle. 5 minsaa iloista kävelyä ja sitten parin korttelin verran puhdasta ketutusta. En missään muussa tilanteessa tunne itseäni niin painavaksi mätisäkiksi kuin yrittäessäni juosta. Ihan paskaa.

Kaupassa suuntasin karkkihyllylle ja hävetti ihan helvetisti. Siis hävetti se, että olen ihan selvästi lenkkivaatteet päällä rohmuamassa jotain suklaapatukoita. Päädyin sitten ostamaan yhden pienen lakupatukan. 😀 😀

Ja sitten ihan yhtä raskaana säkkinä tossut asfalttia hioen kotiin. En kuollut. Mut ei ollu kivaa. Nyt syön suurella ilolla sen lakupatukkani!! Huomenna ohjelmassa kävelylenkki.

Jos rapakuntoisille aloittelijoille sopiva juoksuohjelma kiinnostaa, niin tsekkaa se siis TÄÄLTÄ.  Tuota ns. Porin juoksukoulua on monie kehunut ja sitä on ympäri internetiä linkkailtu juoksemisen aloittamisesta kiinnostuneille. Katsotaan kauanko mä pysyn kyydissä.