26.09.2019

Posted at 23:12h in Yleinen by
0 Likes

Pyörähdettiin toissa viikonloppuna ystävän kanssa tyttöjen teatterireissulla Mansessa. Tampereen Työväen Teatterissa sai syyskuun alussa ensi-iltansa musikaalikomedia Poikabändi, ja tällaista ysärillä teini-ikäänsä elänyttä olentoa se toki kiinnosti kovasti.

Ja voi jessus, että lavalla tavoitettiinkin loistavasti tuon menneen, mutta jälleen niin muodikkaan vuosikymmenen tyyli ja soundi. Musikaalin biisejä on ollut tekemässä mm. Nylon Beatin taustalla vaikuttanut Risto Asikainen ja XL5:n tuottaja Kristian Maukonen ja se kyllä kuuluu lavalla kajahtavissa poikabändi ToiBoysin hiteissä. 

”Sä voisit tulla ja pelastaa mut, kun mä oon itseni lukinnut. Saat mun avaimeni. Voit tulla vaikka keskellä yötä. Sä tiedät kyllä. Saat mun avaimeni nyt. Avaa se ovi sydämeeni tänään.”

Biisit on niin täynnä Backstreet Boysiä, XL5:a, Take Thatia, East 17:a, Boyzonea, N’Syncia ja kaikkia mahdollisia ysärin poikabändejä. Meidän suut vetäytyi leveään hymyyn heti esityksen ensi minuuteilla ekan biisin aikana eikä fiilis laskenut kertaakaan koko musikaalin aikana.

Musikaali kertoo Toijalasta ponnistavan ToiBoys -bändin tarinan, joka sijoittuu 90-luvun alkuun. Lama runtelee Suomea ja firmansa kanssa konkurssin kokeneet ystävykset Kari ja Make saavat karaokeillan jälkimainingeissa idean ja unelman. Kyliltä saadaan kerättyä kasaan sekalainen kundiporukka. Karin äiti Kaarina ja hänen kampaajaystävänsä auttavat roolien ja tyylin löytämisessä ja tanssiopettajakin löytyy onneksi lähipiiristä. 

”Kun sulle elämä antaa sitruunoita, kirpeitä ja liikaa. Niin silloin järjestä partyt ilman muuta, niin tehään mehuu. Jee, me tehään mehuu.”

Siitä se nousukiito sitten alkaakin ja yleisö pääsee seuraamaan bändin esiintymisiä, ihmissuhdekiemuroita ja markkinamiesten metkuja. Oltiin ystäväni kanssa jo väliajalla sitä mieltä, että Poikabändi -musikaali on ehdottomasti viihdyttävintä, mitä olemme teatterissa nähneet. Osui siis aivan täydellisesti meidän nostalgiahermoomme.

Hyvin tehdyt musiikkinumerot loivat fiiliksen kuin olisimme olleet ihan oikeaa poikabändiä katsomassa. Täydellisesti aikansa muotikliseitä jäljitelleet asut saivat hihkumaan riemusta joka kerta bändin tullessa lavalle ja hersyvät hahmot ja heidän hauskat replansa pistivät yleisön repeilemään ja antamaan aplodeja usein ihan yksittäisille repliikeille. 

Jos olet fanittanut ysärillä jotain poikabändiä tai tykkäät musikaaleista, ja etenkin jos sanoit kyllä molempiin kohtiin, on sun matkattava Tampereelle tsekkaamaan ToiBoysin keikkakunto. ..ei kun siis katsomaan tuo musikaali. Siis molemmat! Kokonaisuus sai mut ihan täysin uskomaan ToiBoysin olemassaoloon. 😀

Paluumatkalla tirskuimme kuin teinitytöt puhuen siitä kuka bändin jätkistä oli kuumin (mun mielestä Seitti, ystäväni sydän sykki Korpille) ja miten ihanasti he katselivat encoren aikana JUST MEITÄ! <3 <3

Tää oli mun eka kerta Tampereen Työväen teatterissa, mutta tämän tuotannon taso vakuutti kyllä, että kannattaa mennä toistekin. 

Jos sun C-kasetilta soi aikoinaan kerta toisensa esimerkiksi Kaunis Peto, I Want it that way ja Relight my fire ja pussailit iltaisin julisteissa hymyileviä keskijakauksin varustettuja poikia, niin tää musikaali on just sulle. 

Mikä muuten on sun kaikkien aikojen lemppari poikabändihitti? 

Mä en tiedä pystynkö sanomaan yhtä… Mut jos yritän, niin minut kyllä Take Thatin Relight my fire saa aina heiluttamaan peppua. Ja rinnalle pakko mainita slovarien puolelta sitten pahapoikaimagolla myydyn East 17:n Stay Another Day. Sen tahdissa tuli monta kertaa discon jälkeen itkettyä, kun ei taaskaan kukaan poika hakenut hitaille. :/

Alla vielä ToiBoysin tyylinäyte!


01.04.2016

Posted at 12:18h in Yleinen by
0 Likes

Viime viikon perjantaina sai elokuvissa ensi-iltansa blogimaailmasta kertova Onnenonkija, jonka pääosassa bloggaaja Marja Auroraa esittää Minka Kuustonen. Kävin itse katsomassa elokuvan lehdistönäytöksessä ja pääsin samalla jututtamaan itse päätähteä ja elokuvan ohjannutta Ville Jankeria.

Onnenonkija kertoo Marja Aurorasta, joka yrittää saada blogiaan lentoon, mutta taloudellinen menestys, vaan jää saavutamatta. Vanhemmat painostavat hankkimaan oikean työn ja muuttamaan kotoa ja sisko sekä ulosottomies karhuavat saataviaan. Siihen syssyyn, kun sitten tapaa rikkaan suvun Olavin (Olavi Uusivirta), miettii Marja voisiko siinä olla ratkaisu tilanteeseen. 

Heti jo leffan ekat kohtaukset saivat tämän bloggaajan hihittelemään ja nyökyttelemään, niin oli bloggaajatilaisuudessa skumppalasi kädessä poseeraaminen tutunoloista puuhaa. Myös bloggaajakaverin kanssa pidettävät kuvaussessiot tuntuivat enemmän kuin tutuilta. Parikan puputennarit vilahtelevat, Marja ihkuttaa blogissa  saamiaan kosmetiikka tuotteita ja Instagram laulaa. Kun vanhemmat kyseenalaistavat bloggaamisen järkevyyden, kertoo Marja pääsevänsä "viikon päästä siihen portaaliin. Se viisinkertaistaa mun lukijamäärät!" ja on varma, että samalla myös "affi-tulkut" nousevat huimasti. 

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että käsikirjoittaja ja muu tekijätiimi on kyllä todella hyvin lifestyle-blogiskenen ilmiöt opiskellut. Yksityiskohdista huomaa, että blogeja on seurattu pitkään ja hartaasti ja tällainen itsekin blogimaailmasta hyvin perillä oleva katsoja kyllä bongaa sieltä tuttuja juttuja jopa siihen malliin, että mistä blogista tai jutusta on mikäkin läppä saattanut saada inspiraationsa. 

Myös vastaus miksi Marja bloggaa, on kuin suoraan satojen bloggaajien suusta, bloggaamisessa kun hänen mielestään yhdistyy niin monta asiaa mistä hän tykkää: valokuvaus, kirjoittaminen ja muoti. "Mä vähän niinku näen kaiken Instagram -kuvina". *reps*

Marja Auroran nahkoihin solahtanut Minka Kuustonen kertoi lukeneensa paljon blogeja valmistautuessaan rooliin ja huomanneensa, että kirjoitustyyli on monilla bloggaajilla keskenään yllättävän samankaltainen. Vaikka Minka kertoi etsivänsä blogeista myös tyylivinkkejä, kolahtaa häneen kuitenkin eniten sellaiset blogit, joissa uskalletaan kertoa aroistakin aiheista.

Onnenonkijasta olisi helposti saanut tehtyä pelkästään meitä bloggaajia irvailevan elokuvan, mutta Minkan mielestä oli tärkeää, että päätettiin tehdä ennemminkin rakastava elokuva, jossa yritetään ennemminkin ymmärtää tätä ilmiötä ja ihmisiä sen takana. Kyllähän leffa piikittelyä sisältää, mutta se on ainakin näin bloggaajan näkökulmasta just se elokuvan viehätys, pelkkää tyhjäpäistä pissistä Marjasta ei kuitenkaan ole tehty.

Rikkaan suvun poikaa Olavia näyttelevä Olavi Uusivirta oli elokuvassa just niin ihana kuin odottaa saattoikin!

Ohjaaja Ville Jankeri ei tunnustanut blogeja ennen Onnenonkija projektia juuri lukeneensa, mutta Marjan tarinaan oli silti helppo samaistua. Marja Auroran unelma on tulla menestyväksi bloggaajaksi ja tuohon unelmaan ei tunnu kukaan muu uskovan. Ville puolestaan kertoi aina haaveilleensa elokuvaohjaajan urasta, mutta muistaa saaneensa paljonkin pilkkaa ja epäuskoa osakseen. Marjalle vanhemmat ehdottavat elokuvassa farmaseutin ammattia, Villelle kyseisenlainen kohtaus on tuttu omasta elämästä, sillä hän kertoo äitinsä ehdottaneen hänelle ryhtymistä bussikuskiksi, vaikka Ville itse uskoi tuolloin teon alla olleen Pussikaljaromaani -elokuvan menestykseen. Kannattaa siis uskoa omiin unelmiin, vaikka muut ehdottelisivat mitä!

Kun kerran romanttisesta komediasta on kyse, niin kepeää höttöähän Onnenonkija on eikä loppuratkaisua tarvitse paljoa arvailla. Mutta viihdyttävä elokuva kyllä ainakin kaikille blogimaailmaa seuraaville. Ja voisin veikata, että tätä leffaa katsotaan parinkymmenen vuoden päästä eräänlaisena ajankuvana, "ei vitsi, muistatko kun tuohon aikaan kaikki bloggas!?" 

 


20.03.2016

Posted at 00:10h in Yleinen by
0 Likes

Joopa joo, ei menny mun ja mutsin pukeutumishommat ihan niinku Strömsössä, kun koitettiin tänään tehdä lähtöä oopperaan. Mulla meni eka hermo, kun sukkahousut ei noussu kuin polveen saakka. Jotku saakelin alekorista kerran nappaamani läskinkuristuskamaluudet olin sitten aamulla pakannut kiireessä matkalaukkuuni. Kokomerkinnän puolesta mun olis noihin pitänyt mahtua, mutta kun pukkas jo melkoisesti soijaa ihan tuon polviin saakka kiskomisen jäljiltä, niin en lähtenyt yrittämään operaatiota loppuun saakka. Mutsia meinas kyllä kovasti mun taistelu naurattaa. Itseäni ei niinkään. Onneksi mukaan oli tullut napattua myös stay upit ja ne sentään mahtui!

Mammalla puolestaan mekko ei suostunut yhteistyöhön. Hän oli suunnitellut ooppera-asukseen upean minun ikäiseni Max Maran silkkimekon (juu, äidillä on se sama mekko päällä mun 1v-kuvissa!), mutta huuhteluaineveteen kostutetulla pyyhkeellä käsittelystä huolimatta ei saatu mekosta riittävästi sähköisyyttä pois. Kolttu liimautui hanuriin ja jalkoihin sen verran tanakasti, että ei sillä ei ihmisten ilmoille lähdetty. 

Joten täällä sitä loikittiin pikkuisen ärräpäitä päästellen hotellihuoneessa ees ja taas, ja koitettiin saada jotakin ruhojemme peitoksi. Mutta päästiin me sentään vihdoin matkaan ja nauttimaan oopperaelämyksestä!

Mamma kiskoi päälle tänään Marks & Spenceriltä löytämänsä culottes-housut (Tunnetilan Ninalle kuulema kiitos inspiraatiosta!) ja lainasi kaveriksi minun pari postausta sitten esittelemäni pitsipaidan. Hartioita lämmitti tietenkin äidin itse suunnittelema ja neuloma Alina-nimeä kantava silkki-mohair -huivi. Ja jalassa meidän yhteiseltä Rooman matkalta hankitut kiiltonahkaiset herrainkengät. Myös käärmennahkainen käsilaukku on Italian ostoksia, mutta jo vuodelta -74. Melko kiva hätävara-asu mun mielestä!

Kaula tuntui äidin mielestä turhan paljaalta, mutta mukana olleet mustat SNÖn helmet eivät istuneet puseron päälle. Ei hassumman näköinen ratkaisu tämä paidan alle sujauttaminenkaan. Mutsin rohkean lyhyt tukkatyyli sai alkunsa vuosia sitten, kun hiukset lähtivät syöpähoitojen seurauksena. Mamma totesi superlyhyen frisyyrin niin passeliksi itselleen, että on pysytellyt siinä aina siitä saakka. Väri hiuksissa on aivan oma.

(Kuvat otettu harjoituksista, itse esityksessä kuvaaminen luonnollisestikin kielletty)

Itse ooppera on ainakin minulle ensikertalaiselle varsin kiehtova kokemus. Hieman aluksi vierastutti se, että ihan lyhyimmätkin dialogin pätkät laulettiin, kun itsestä ne olisi olleet luontevampia puhuen. Mutta tarina, selkeämmät ja pidemm,ät lauluosuudet ja teoksen visuaalisuus tempaisivat kyllä mukaansa ja nautin esityksestä kovasti. Hulttion tie on englanninkielinen ooppera, mutta täytyy sanoa, että siitä huolimatta näyttämön yläpuolella näkyneet tekstitykset olivat kyllä avuksi, sen verran haastavaa oli tuttukin kieli oopperalaulettuna. 

Olin reilu viikko sitten seuraamassa Hulttion tien harjoituksia, mutta katsoin ihan tarkoituksella vain muutaman pätkän, vaikka mahdollisuus olisi ollut seurata harjoitukset kokonaan. En halunnut tietää tarinasta vielä kaikkea, vaan jätin jännitettävää tälle illalle. Ja hyvä niin, sillä olihan se ihanaa aina yllättyä vaikkapa lavasteiden hienoudesta joka kerta esiripun auetessa. Puvustuksessa puolestaan oli niin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, että niitä olisi hyvin voinut tiirailla kauemminkin mitä jotkut joukkokohtaukset kestivät.

Kaiken kaikkiaan hieno kokemus ja uskaltaisin luvata, että ei tämä jää minun viimeiseksi oopperavierailukseni. 

Väliajalla käytiin tietenkin imaisemassa lasilliset skumppaa!

Oltiin sitten loppupeleissä molemmat punaisessa pitsissä, kun minä kiskoin päälleni jo kerran aiemmin blogissa nähdyn Dorothy Perkinsin pitsikoltun. Edelleen kiva mekko muuten, mut mekon paljetit raapii alleja. Auts.

Laukuksi nappasin Olympuksen pienen clutchin. Kysyin aamulla pakatessa miehen mielipidettä, kumpi olis mekon kanssa parempi kullan vai hopean värinen veska ja hän valitsi hopeisen. No sitten saattoikin laittaa korviin murulta lahjaksi saadut hopeakorvikset, eli hyvin mies valitsi.

mekko-Dorothy Perkins/laukku-Olympus (saatu)/kengät-MMM for H&M

Viimeisen silauksen oopperatyylini antoi vielä tämä kaunis timanttisormus. Olen voittanut sormuksen aikoinaan kultakaupan arvonnasta ollessani 11 -vuotias, mutta se ei luonnollisestikaan istunut tyyliini vielä tuolloin, eikä vielä monia vuosia myöhemminkään, joten annoin äidin käyttää timantti-ihanuuttani. Ajattelin aina, että tuo sormus on tyyliltään sellainen aikuisen naisen koru. Nyt, 34-vuotiaana mä sitten päätin vihdoin olla aikuinen nainen ja otin sormuksen itselleni. "Aikuinen nainen mä oon…"  Kyselin sitten äidiltä, että onko tuo riittävän arvokas sormus sellaiseksi viimeiseksi matkavakuudeksi, että sen panttaamalla saa lentoliput kotiin. Lopputulos oli, että ei nyt ihan maailman ääristä saakka, mutta Europpasta ainakin. "En enää eksy maailman tuuliin….."

Eli pienten vaikeuksien kautta oopperaan ja voittoon. Sillä kyllähän me nyt mamman kanssa aika kivat oopperatyylit luotiin!

Äiti-tytär -laatuaika jatkuu huomenna Tallinnassa!

 

-Liput oopperaan saatu osana kaupallista blogiyhteistyötä–