”-Kaupallinen yhteistyö Lounais-Suomen ja Töihin tänne -kampanjan kanssa –

”Miksi sä muutit tänne?” ”Mikä sai sut jäämään Poriin?” ”Koska sä muutat Helsinkiin?” ”Ajattelitko nyt eron jälkeen jäädä vai muuttaa johonkin?”

Olen asunut täällä Porissa jo yli 17 vuotta, ja koko sen ajan olen saanut vastailla kysymyksiin siitä mikä minut, Kainuun tytön, tänne Lounais-Suomeen oikein toi ja mikä täällä pitää. Tuota ensimmäistä kysymystä pohdin toki itsekin hetken aikaa silloin 2000-luvun alussa tuoreena opiskelijana, mutta sen jälkeen kaikki utelut aiheesta ovat tuntuneet hölmöiltä. Mihin sitä nyt ihminen kotoaan lähtisi!

Muistan joskus vuosia sitten ajatelleeni, että olisipa ihana jos mun työpaikka olisi joskus tuolla Puuvillassa, kun se on niin ihana rakennus. Tämä haave toteutui, kun pääsin töihin Satakunnan Kansaan.

Sillä sitä tämä paikka minulle vahvasti on. Koti. En puhu vieläkään Porin murretta ja edelleen ärsyynnyn, kun paljasjalkaiset paikalliset kysyvät, että ”ketä se oli”. (Se on KUKA!, tekee mieleni huutaa. Voit kysyä, että ketä sinä löit, tai ketä sinä rakastat, mutta et, että ketä se oli) Mutta pienistä kieliopillisista ristiriidoista huolimatta saa Pori usein soimaan päässäni Zen Cafen tutun kertosäkeen: tämä on kuitenkin minun kaupunkini.

Voisin nyt kuitenkin vastata noihin vuosien aikana tutuiksi tulleisiin ihmetteleviin kysymyksiin. 

 

Miksi muutin Poriin?

Ei tämä Kainuusta katsottuna kaukainen Suomen nurkka ollut mitenkään ykkösvaihtoehtona mielessäni, kun lukiolaisena jatko-opintoja suunnittelin. Enkä mihinkään kouluun vielä heti ylioppilaaksi tultuani halunnutkaan päästä, mutta hakemus oli täytettävä. SAMK:n viestinnän linjalle ei ollut ennakkotehtäviä ja ajattelin, että paperini eivät sinne riittäisi, joten olisi turvallista ruksia se ykkösvaihtoehdoksi. Että katsellaan sitten vuoden päästä uudelleen mihin hakisin.

No, long story short. Satuinkin pääsemään ja välivuoden pidettyäni en jaksanut enää hakea mihinkään muualle. Niinpä päädyin tänne rannikolle. Kaupunkiin, josta tunsin tasan yhden ihmisen. 

Olen järvimaisemien kasvatti, mutta täällä rannikolla asuessa olen oppinut nauttimaan myös maisemasta, jossa vastarantaa ei näy. Yyterissä on joka kesä vietettävä ainakin yksi rantsupäivä. Mutta useammin minut löytää kesällä Kirjurinluodosta.

 

Mikä sai jäämään Poriin?

Moni opiskelutoveri kävi kaupungissa vain kääntymässä ja suuntasi jo ennen valmistumista tai heti paperit saatuaan taas muualle. Olisi helppoa ajatella, että jäin tänne koska olin opiskeluaikana tavannut Tommin. Että miehen vuoksi jäin. Mutta ei minua pelkkä mies olisi huonossa ja ankeassa paikassa pitänyt. Minulla vaan oli täällä kaikki muukin mitä kaipasin.

Porista on esimerkiksi aina löytynyt minulle töitä. Ja mikä parasta, vielä todella läheltä. Työmatkani ovat vuosien aikana vaihdelleet 30 metristä 2,5 kilometriin. On ollut helppoa valita esimerkiksi autoton elämä, kun arjen siirtymät käyvät pyörällä ja jalkaisinkin ihan hetkessä. 

Vaikka ihan ensimmäisten vuosien aikana satakuntalaiset tuntuivatkin vähän tympeiltä ja epäkohteliailta mölleiltä, niin eihän ne nyt sitten ihan paskoja (tämä siis on suuri kehu porilaisittain) tyyppejä olleetkaan.

Kun opin ymmärtämään esimerkiksi, että jos porilainen vastaa vaikkapa kahvittelukutsuuni” ei sen väliä”, niin voin alkaa kyselemään sopivaa kellonaikaa sen sijaan, että hiipisin torjutuksi tulleena takavasemmalle, alkoi ihmisiin tutustuminenkin melkoisesti helpottua. Täältä on siis löytynyt vuosien aikana paljon mahtavia ystäviä, tuttavia ja työtovereita. 

Yksi lempi maisemiani Porissa on tämä näkymä Reposaaren takarannalta tuulimyllyineen. Täällä on tullut melko monet muotokuvaukset tehtyä.

Koska muutan Helsinkiin?

Olen jo vuosien ajan suhannut töiden vuoksi paljon Porin ja Helsingin väliä ja se saa monet pitämään vain ajan kysymyksenä muuttoani pääkaupunkiseudulle. Mutta herran jestas, nykyisen 48 neliöisen keskustakaksioni vuokralla saisin isolta kirkolta ehkä kaninkopin kokoisen huoneen soluasunnosta jos sitäkään! 

Pääkaupunkiseudulla mun pitäisi yksinkertaisesti tehdä näin yrittäjän ihan älyttömästi enemmän töitä tullakseni toimeen. Ja niitä hommia olisi siellä satojen kilpailijoiden keskellä paljon vaikeampi saada kuin täällä. Ei siis millään tavalla järkevä yhtälö. Porissa eläminen on edullista joten se tarkoittaa minulle ihan suoraan enemmän vapaa-aikaa. 

Ja bussit ja junathan kulkee. Parhaimmilla viikoilla olen ehtinyt lounastaa Helsingissä asuvan parhaan ystävän kanssa kaksikin kertaa. Käyn siellä todella mielelläni ja usein, mutta tänne kotiin on aina ihana palata. 

 

Karhukaupunki on minulle kovin rakas, mutta ei elämäni ensimmäinen Pori. Sotkamossa sijaitseva isäni lapsuudenkoti, joka oli minulle pienenä rakas paikka, oli nimittäin myöskin Pori! 

No entäs nyt?

Vaikka eron jälkimainingeissa toki miettii sitäkin, että pitäisikö lähteä johonkin kauas pois, niin ei parisuhteen päättyminen ole syy jättää kaikkea taakseen. Yksi asia on muuttunut, mutta koko muu arki ja elämä pysynyt ennallaan. Kaikki edellä mainitsemani asiat pätevät edelleen. 

Minä en varsinaisesti koskaan valinnut Poria, mutta Pori valitsi minut.

 

Tietoa Lounais-Suomen työ- ja opiskelupaikoista, arjen mahdollisuuksista  sekä monia mielenkiintoisia muuttajatarinoita löydät Töihin tänne -sivustolta.


Meillä on tänään vietetty lapsiperhelauantaita, kun saimme rakkaan kummipoikani/siskonpoikani viikonlopuksi kylään. Melkoisen aktiivinen päivä me tästä saatiinkin aikaiseksi.

Hain Hiiripupumarakatin aamulla junalta ja herran ensimmäinen pyyntö oli, että pitäisi saada aamukahvia koneeseen. Ja kauramaidolla. Ei muuta kuin kauramaito-ostoksille ja kotiin keittelemään sumppia. 

Kun saatiin koko konkkaronkan kone käyntiin, otimme ensimmäisenä suunnaksi Viikkarin kyläjuhlat. Saippuakuplien, keinuhyppyvideoiden ja jalkapallon tutkaan potkimisen jälkeen pojat nikkaroivat yhdessätuumin vielä purjelaivan jonka jälkeen palkitsimme itsemme pop up vohvelikahvilassa.

hame ja t-paita – Lindex / farkkutakki – Junarose (saatu) / sandaalit – Crocs / laukku – Rebecca Minkoff / korvikset Aarikka

Kun kerran tätinä olin liikenteessä, niin asuksi sopi loistavasti midimittainen leopardihame. Tämä röyhelöhelmainen mesh-hamonen löytyi eilen Lindexistä ja ihastuin siihen välittömästi. Tästä se sitten alkaa, leopardikuosin leviäminen asusteista vaatteisiin.Varo Riitta Väisänen, saatan pian käydä ryöstöretkellä vaatehuoneessasi!

Mietin just joku päivä, että mulla on aika vähän mitään kivoja hameita. Olen aina tullut hankkineeksi vain mekkoja. Mutta onneksi nämä kissahelmat tulivat vastaan. Nyt mulla on mahtava kesähame!

Tädin oma pikku hiiripupumarakatti! Olen kutsunut tuota otusta sillä nimellä ihan siitä saakka, kun hän oli ihan pieni. 

Hame on sen verran hässäkkä, että yläosaksi sopii mielestäni parhaiten yksinkertainen perusteeppari. Mutta eihän sitä tiedä mihin röyhelöihin ja kuosiyhdistelmiin tässä vielä innostun!

Kyläjuhlien jälkeen käytiin vaihtamassa vähän sporttisempaa päälle ja otettiin suunnaksi Yyteristä löytyvä Seikkailupuisto Huikee. Sain näppärästi iskettyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, sillä tarvitsin Huikeasta kuvia yhtä lehtijuttua varten. Eli töitä ja lapsukaisen viihdykettä samaan aikaan. 

Huikeessa siis kiipeillään, tasapainoillaan ja liututaan radoilla, jotka on rakennettu puiden väliin 2-13 m korkeuteen. Valjaiden ansiosta homma on toki ihan turvallista, mutta kyllä siellä tasapainoillessa ihan jännityksen tunteita silti saa kokea. 

Minä keskityin enimmäkseen kuvaamiseen, mutta kävin sentään yhden radan seikkailemassa itsekin. Hauskaa, mutta omat surkeat käsivoimat oli joissain esteissä vähän koetuksella. Kymmenen vuotiaana Hiiripupu tarvitsi radoille yläilmoihin mukaansa aikuisen ja Tommi saikin huhkia ihan tosissaan, että pysyi mukulan perässä hänen viilettäessään innolla radalta toiselle ilman lepotaukoja. 

Huikee sopii niin lapsille kuin aikuisillekin ja ratoja löytyy eri tasoisia. Helpoimpiin riittää 110 cm pituus ja 6 vuoden ikä, keskivaikeille pääsee jos mittaa on vähintään 130 cm. Puistossa saa monipuolisten ratojen ansiosta helposti kulumaan useamman tunnin, joten kannattaa varata sinne mennessä riittävästi aikaa. Me vietimme Huikeessa reilut kolme tuntia ja lapsukaisellla olisi helposti riittänyt intoa ja virtaa vielä jatkaakin. 

Tässä siis oiva vinkki, jos tiedossa on Pori-visiitti!

Seikkailujen jälkeen kurvattiin Reposaareen Merry Monkiin burgereille (Lue postaukseni gastrobubista täältä) ja saaren kauniita maisemia ihastelemaan. Tuntien kiipeily ei näkynyt jätkässä vielä tippaakaan, vaan energiaa riitti vielä kallioilla pomppimiseen ja leipien heittelyyn. 

Kiva ja monipuolinen päivä siis tädin mielestä ja lapsonenkin vaikutti viihtyvän. Nyt kotisohvalla vielä leffailta Boss Babyn parissa. Onnellinen täti kiittää ja kuittaa.


”Mikä vittu teitä porilaisia oikein vaivaa?”, tiedusteli Juha Vares elokuvassa Jäätynyt enkeli ja voin sanoa, että ihan samaa pohdin minä aikoinaan vasta Kainuusta tähän kaupunkiin muuttaneena. Tuosta muutosta tuli juuri hetkekssi sitten kuluneeksi jo 16 vuotta. Tänään Porin Päivän kunniaksi onkin hyvä hetki hieman kerrata miten omat fiiliikset tästä kapungista ovat kehittyneet.

Ekan vuoden tai puolitoista olin ihan sitä mieltä, että tää on kaamee paska kaupunki, missä ihmiset on ihan älyttömän epäkohteliaita ja nuivia. Oman kotiseutuni tapoihin oppineena jutustelin niitä näitä niin kaupan kassalle kuin vaikkapa kanssajonottajille baarin vessassa ja saatuani oudoksuvia katseita päästä varpaisiin aloin tajuamaan, että ei ookaan täällä vissiin oikein tapana.

Kahvilan myyjän rahojen ojennuksen yhteydessä suustaan päästämä ”tollai” perinteisen ole hyvän sijasta sai mut miettimään, että kuuluisi tässä nyt sit kiittää vai ei. Tollai. 

Kun pyysin erästä miekkosta kanssani kahville, vastasi hän, että ”ei sen väliä” ja minä ajattelin häpeissäni, ettei häntä kiinnosta seurani sitten tippaakaan. Vastaus kuulosti äärimmäisen negatiiviselta ja epäkohteliaalta ihmiselle, joka on tottunut myöntäviin vastauksiin, jotka alkavat sanalla joo tai kyllä. 

Pitkän aikaan sitä oli paikallisten alkuasukkaiden seurassa jotenkin tosi epävarma ja hädissään. Tuntui, ettei ne ole lainkaan kiinnostunut uudesta tulokkaasta ja sitä tietysti ajatteli itsessä olevan jotain vikaa. Kohtuullisen suulaana tapauksena päädyin kuitenkin sitten taktiikkaan ”jos, ette puhu mulle, niin mä puhun teille niin kauan,  että tutustutaan”. 

Kun Itä- ja Länsi-Suomen kulttuurierojen aiheuttamasta shokista pikkuhiljaa pääsi yli ja alkoi ymmärtämään, ettei porilaisen suusta tulevat negatiiviselta kuulostavat ilmaukset ehkä tarkoitakaan mitään negatiivista, vaan päinvastoin, alkoi alun paska kaupunki –mielikuva pikku hiljaa haalistua. Eikä loppujen lopuksi mennyt kovinkaan montaa vuotta, kun jo huomasin viihtyväni tässä hieman nyrjähtäneen oloisessa kaupungissa.

Nyt, kuusitoista vuotta karhukaupungissa asuttuani, olen jo pitkän aikaa kokenut tämän kodikseni ja tuntenut uusporilaisuudestani ylpeyttä. Kainuulaiset juureni eivät mihinkään katoa tai unohdu, mutta kyllä mun latvusto on porin merituulissa tuuhentunut.

Poriin sopii mielestäni hienosti sanonta ”mainettaan parempi”. Ehkä täällä tosiaan vielä 15 vuotta sitten oli vähän erilainen ilmapiiri. Sulkeutuneempi ja epäileväisempi. Mutta sinä aikana, kun olen täällä asunut, on Pori ottanut monenlaisia harppauksia eteenpäin.

Porista on tullut tänä aikana ihan vakavasti otettava opiskelijakaupunki, mikä on tuonut sekaan lisää meitä junantuomia, joten jos nyt joku sotkamolainen muuttaisi tänne, ei hän enää olisi niin suuri ihmetyksen aihe. (montako sataa kertaa olenkaan vastanut kysymykseen ”kui sää tänne oikein tulit?”  

Pori on myös vahvistanut asemaansa aktiivisena tapahtumakaupunkina eikä nykyään enää ajatella, että Pori Jazz on ainoa hetki vuodesta, kun täällä tapahtuu jotain. Ei, mun mielestä Porissa tapahtuu ihan koko ajan, ja vaikka mitä. Kulttuuritarjonta on huikeaa, mielenkiintoisia paikallisia bändejä putkahtelee kuin sieniä sateella ja samoin palkintoja nappailevia pienpanimoita! Että ei tää tosiaankaan mikään ihan paska kaupunki oo. (Ja ei-porilaisille tiedoksi että tää ”ei tää oo ihan paskaa” on siis tosiaan äärettömän suuri kehu)

Joo, on ne kaupungin kadut edelleen ihan huvittavan hiljaiset vaikkapa sunnuntai-iltaisin ja talven pimeydessä 70-lukulaisilla kerrostaloilla ympäröity tori näyttää enemmän kuin ankealta. Mutta samaa paskaa sitä on pimeän ja loskan keskellä ihan muuallakin päin Suomea. Että ajatellaanpa nyt niitä positiivisia puolia ihmiset, eikä niitä ankeita hetkiä, käskee vuoden positiivisin porilainen! 😀

Kun nyt tosiaan Porin Päivää vietetään, niin sen kunniaksi päätimme paikallisen taiteilijatalentin, Tommi Lehdon, kanssa laittaa pienen arvonnan pystyyn. Kallon majakkaa, esittävästä työstä on tehty 50 kappaleen julistesarja ja yksi printti signeerauksin olisi nyt tarjolla uuteen kotiin.

Osallistuaksesi Kallo-julisteen arvontaan, kerro kommenttiboksissa mikä paikka, maisema tai nähtävyys Tommin pitäisi sinun mielestäsi seuraavaksi ikuistaa. Porilaisilta vastaajilta toivotaan Pori-aiheisia vastauksia, mutta muitakin maailmankolkkia saa toki ehdotella. Vastausaikaa on keskiviikko-iltaan 27.9. saakka. Muista täyttää myös nimimerkki ja meiliosoite, niin saadaan arvonnan voittajaan yhteyttä. Julisteen postitus kotimaan sisällä.

Tommilla on suunnitteilla lisää kortteja, julisteita ja muitakin tuotteita myytäväksi, joten etenkin porilaiset ja henkiset sellaiset pistäkää herran instatili seurantaan @tomppppa. Instasta näkee myös Tommin muuta piirrostyyliä, joten pistäkää mieleen, jos on vaikka jotain kuvitustarpeita!

”Todella outo, ehdottoman uniikki”. Porin kaupungin uusi slogan on mielestäni enemmän kuin asian ytimessä. Hyvää Porin päivää!