29.04.2015 Vaihteeksi tanko pystyssä

Viime viikolla jäi sporttihommat ihan harmillisen vähälle, kun yhdistelmä normityöt + vapaapäivien freekeikat + kemujen järjestely, juhlinta ja jälkityöt pusersivat kalenterin jo ihan piukkaan. Sen verran kuitenkin sain väänneltyä aikatauluja ja psyykattua itseäni kaiken väsymyksen keskellä, että suuntasin elämäni toiselle tankotanssitunnille.

Osallistuin Studio Moven Pole Start -tunnille, jossa harjoitellaan perusjuttuja kuten pyörähdyksia ja esimerkiksi tangolla seisomista ja istumista. Alkeistasosta huolimatta homma oli itselleni todella haastavaa, mutta eka kerta parisen viikkoa sitten jätti todella positiiviset fiilikset ja intoilin, että "tätä lisää jee!". Toisella tunnilla ei tunnelmat sitten ollutkaan enää yhtä korkealla, ei edes puolitangossa.

Kerroin joskus viime vuonna Rapakunnossa-blogin puolella, miten painonnostotreeneissä pyrki ilmoille hirmuinen itkukohtaus, kun iski epätoivo, häpeä ja paniikki. Nyt puolestani pääsen kertomaan miten kyyneleet valuivat poskilleni tangon ollessa tällä kertaa pystysuunnassa.

Kun ei vaan onnistunut. Ei mikään. Olin ihan nolla. Mun kädet hikoaa niin hemmetisti, että pidosta ei ollut tietoakaan käsien ja tangon toistuvasta kuivaamisesta huolimatta. Yhdistelmä onnettomat käsivoimat, litimärät tassut ja yli 90 kiloo lihaa kannateltavana ei varsinaisesti tee pyörähdysten opettelemista helppoa. Ämmä putoo tankoa pitkin alas kuin säkki sementtiä. Ja kun riittävän pitkään katselin miten muut saivat itsensä pyörimään kepeästi tangon ympärillä pääsemättä itse edes alkuun, lähti se tuttu häpeän ja ahdistuksen sekainen sporttipaniikki hiipimään vatsan pohjasta ja pian sainkin nolona pyyhiskellä kyyneliä treenitoppini helmaan.

Se tunne, kun ei pääse edes pieneen alkuun asiassa jota todella kovasti haluaisit oppia, on ihan hirvittävä. Olen saattanut aiemminkin kertoa, mutta minulle ei ikinä ole ollut tärkeää olla missään asiassa paras, mutta jos tunnen itseni kaikista huonoimmaksi, menen ihan palasiksi ja tuntuu, että kuolen häpeästä. Tää on pätenyt niin kouluun, työhön kuin liikuntaankin. Mulle toiseksi viimeiseksi jääminen koulun hiihtokisoissa oli aina ihan voitto ja valokuvaajan duunissa mä koen hirveää helpotusta, kun näen lehdissä sen tasoista matskua jota en itse ikinä luovuttaisi asiakkaalle.

Kerroin näistä tankotanssi-iktuista heti samointein Instagramissa ja sain kommentin, jossa kehotettiin keskittymään sellaiseen liikuntaan, joka on itselle luontaista ja sujuu. Eli kuten candylander_ sen hyvin ilmaisi niin "Eli tanko poikittain ja akka sen ylle tai päälle ja romua kyytiin ja sit ylös ja alas.". 😀 Ja täytyy kyllä myöntää, että tällä hetkellä se taitaa olla ainoa liikuntamuoto, jossa koen edes toisinaan onnistumisia ja niiden onnistumisien avulla mä sitten kestän ne treenien nöyryyttävämmätkin hetket. Mutta, kun asiassa on sellainen puoli, että toi tankotanssi kiinnostais mua ihan hirvittävästi. Ja just siitä syystähän se itkukin tuli. Se tulee, kun en osaa vaikka kovasti haluaisin.

Mutta mä en haluais antaa tälle häpeälle ja ahdistukselle valtaa, joten aion mennä tunnille vielä kolmannenkin kerran. Ohjaaja neuvoi, että aivan kuten tangon ollessa poikittainkin, niin myös pystytangon kanssa voi otetta parantamaan käyttää esimerkiksi nestemäistä mankkaa. Siispä meinaan kokeilla pääsenkö hommassa yhtään eteenpäin, jos saan hikitassuprobleemaan hieman apua. Sitten on seuraavana kompastuskivenä olemattomat voimani, mutta nehän lisääntyy, kun treenaa. Joten perkele, menen vielä uudelleen.

Pahoitteluni kaikille niille, jotka odottivat tältä postaukselta jotain mielenkiintoista raporttia siitä mitä tankotanssitunnilla tapahtuu. Nyt ei ollu muuta kerrottavaa kuin ahdistusta ja pillitystä. Mut ehkä sit ensi kerralla jotain muutakin!