19.03.2014

Posted at 20:22h in Yleinen by
0 Likes

Ai samperi, että kiukutti tänään punttikoulussa ja kiukuttaa vieläkin! Eikä tälle ärsytykselle ole mitään sen kummempaa syytä kuin se, että kyykkyhommat ei suju vielä niin hyvin kuin toivoisi. Mä niin haaveilen, että vielä jonain päivänä minäkin uskallan laskea perseeni lähes hipomaan lattiaa ilman pelkoa, etten sieltä enää omin avuin nouse.

Tänään kiukkua aiheutti takakyykky. Kun ei jumalauta tahdo pysyä ämmällä selkä suorassa, vaan lähtee kroppa kippaamaan eteenpäin. Ja ei vaan uskalla sitä hanuria hinuttaa edes pelkän tangon kanssa riittävän alas lattiaa kohti, kun ei ole reisissä ruutia tippaakaan. Argh!!! Turhaan mä tässä toki kiroan, koska eihän tähän mikään muu auta kuin ”reeniä horo reeniä”! Mutta kyllä te varmaan tiedätte sen turhautumisen ja ärsytyksen mikä toisinaan nousee pintaan, kun vaan haluais jotain jo heti nyt.

Nyt tietenkin pitäisi kyllä muistuttaa itseä niistä minimaalisista kehityksen merkeistä joita myöskin on ollut näkyvissä. Ja itse asiassa nekin juuri  kyykyn saralla. Muistatte ehkä kuukauden takaisen nolouteni siitä, kun valakyykky ei onnistunut edes pelkän kepin kanssa ja mätkähdin nöyryytettynä maahan kesken alkulämmittelyn. No, tämä mimmipä on vähän pistänyt venytellen ja viettänyt iltaisin epämiellyttäviä hetkiä sammakkoasennossa ja maljakyykyssä ja yrittänyt saada myös viulunkielen kaltaisia pohjelihaksia vetreämmiksi. Ja kas! Liikkuvuuteni on parantunut!

Eli oikeastaan tuo alussa esittämäni haaveeni on toteutunut jo, liikkuvuuden puolesta se perseen alas vienti ilman pelkoa pyllähtämisestä onnistuu. Mutta kun mäkin haluun olla yhtä vahva kuin ne toisetkin siellä!!! Yää, yää ja vää vää. Niin, että mitä jos nyt vaan keskittyisit siihen harjoittelemiseen, etkä marisis?

Niin, se keskittyminen. Se oli nimittäin tänään vähän hakoteillä, sillä huomasin kiinnittäväni treeneissä ihan luvattoman paljon huomiota ihmisten hanureihin. Ei niihin kultainen harmonikkakisan pelivälineisiin, vaan peppuihin, takamuksiin, pakaroihin you name it. Muistan vielä joitakin vuosia sitten olleeni sitä mieltä, että tiukat urheilutrikoot miehellä on ällöt, mutta huomaan muuttaneeni mieleni. Ei niitä kyykyillä ja muilla muokattuja pakaroita ja reisiä kannata pitää siellä löysien verkkareiden alla piilossa! Ei miesten eikä naisten. Paitsi, että sitten voi toki käydä näin, että kanssatreenaajaan keskittyminen herpaantuu, kun se jää kateellisena tapittamaan sitä pebaa.

Alkulämmittelyissä kuulin takanani olevan miehen kommentoivan toiselle jostakin, että ”ihan on hyvät maisemat”. Sillä tuskin oli mitään tekemistä ainakaan meikäläisen hanurin kanssa, mutta kyllä mä tänään niitä kyykkyjä kirotessa aloin toivoa, että munkin ahteri joskus tuollaisen kommentin joltain irrottaisi. Joo joo, seksististä ja kaameetahan se on tuollainen kommentointi, niin kuin oli tää munkin törkeä miesten alavartaloiden tuijottelu ja täällä kommentointi. Mutta kyllä se on niin, että jos vielä joskus nään sen päivän, kun joku kehuu mun persettä, niin tietääpähän, että ei oo menny sit kiroilut kyykätessä hukkaan!  😀

Näihin levottomiin tunnelmiin, kiitos ja hei!

PS. Yksi mies olisi kyllä tarjonnut trikoiden verhoaman takamuksensa mulle kuvattavaksi tämän postauksen kuvitusta varten, mut ei kuulkaa ollu kamera mukana!


16.01.2014

Posted at 17:44h in Yleinen by
0 Likes

Olen tässä koittanut viime aikoina selailla kaikenlaisia liikunta-, laihdutus- ja elämäntaparemppa -blogeja löytääkseni itselleni jotain mukavaa ja motivoivaa luettavaa. Löydökset ovat olleet vielä toistaiseksi aika olemattomia, sillä suurimmassa osassa keskitytään lähinnä ruokapäiväkirjoihin ja vartalon mittojen päivittämiseen. Ovat siis tärkeitä juttuja noille kirjoittajille itselleen, mutta itse en ulkopuolisena lukijana jaksa kauheasti kiinnostua niistä ”aamiainen: kaurapuuro ja raejuustoa, lounas: maustamatonta broileria ja keitettyä parsaa, välipala: rahkaa…” -luetteloista. Siispä blogien läpikäynti jatkukoon! Jos teillä on vinkata kivoja hyvinvointi-aiheisia blogeja, niin kertokaa ihmeessä!

Noita blogeja etsiskellessä olen kuitenkin törmännyt kymmeniä kertoja termiin ’unelmavartalo’ (Google-haulla ”kohti unelmavartaloa” löytääkin näppärästi kasan laihdutus- ja elämäntaparemontti -blogeja.) ja aloinkin sitten miettimään, että mikähän mua vaivaa, kun ei mulla ole mielessäni sen ihmeemmin mitään unelmavartaloa. Kun ei mulla oo sen kummemmin mitään tätä nykyistäkään vartaloani vastaan. Mä ihan tosissaan haluan lisätä liikuntaa elämääni siksi, että mulla paranis asiat pään sisällä, en siksi, että haaveilen muokkaavani vartaloani tai jotain tiettyä kohtaa siinä.

Puhuimme viime viikonloppuna pienellä porukalla mm. tämän hetkisestä fitness-buumista ja ’fit is the new skinny’ -suuntauksesta. Yksi nainen kertoi kaveristaan, joka oli liittynyt kuntosalin jäseneksi ja tavannut sitten personal trainerin saliohjelman tekoa varten. PT oli kovasti kysellyt, että mihin vartalonsa kohtiin asiakas ei ole tyytyväinen.  Asiakkaan vastaus, jonka mukaan häntä kiinnostaisi erityisesti se miten ehkäistä hartiasärkyjä, ei ollut PT:lle ilmeisesti oikeanlainen vastaus, sillä vartalon ongelmakohtien tivaaminen oli jatkunut. ”Mut mikä on sellanen alue, jota haluat muokata? Peppu? Reidet?” Vartaloonsa hyväksyvästi suhtautunut asiakas oli tätä vähän ihmetellyt, kun ei hänellä sen kummempia hinkuja ollut mitään tiettyä kohtaa ’muokata’. Loppujen lopuksi hän oli sitten päätynyt, kai enemmänkin saadakseen PT:n tyytyväiseksi, sanomaan, että ”no, ehkä mun hauis vois olla vähän suurempi..”

Onko siis oikeasti jotenkin omituista, jos ihminen haluaa liikunnan osaksi elämäänsä ilman, että siihen liittyy tavoitteellista vartalon muokkaamista? Eikö tavoitteeksi käy juurikin vaikka tuo hartiasärkyjen välttely tai parempi fiilis sisäisesti, kuten oma tavoitteeni kuuluu? Kroppa seuraa siinä sitten mukana.

En mä yritä sanoa, ettäkö mua haittaisi jos vartaloni tästä muuttuisi joskus liikunnan avulla vaikka lihaksikkaammaksi. Ei tietenkään haittaa. Mutta se ei ole mulle itseisarvo, jota tavoitella. Mulla on elämässä aina ihan selvästi vartalo seurannut pään sisustaa eikä toisin päin. En usko löytäväni automaattisesti onnea, vaikka nyt laihduttaisin ja treenaisin itseni johonkin sosiaalisesti hyväksyttävämpään ulkomuotoon.

Mua jotenkin hieman vaivaakin se miten esimerkiksi laihduttaminen ja etenkin laihduttamisessa onnistuneiden ”sankaritarinat” (joita lehdissä riittää) esitetään nimenomaan ulkonäkö edellä. Tärkeintä on aina ennen ja jälkeen kuva. Miten sitä lihavana oli vaan ja ainoastaan onneton ja vihasi peilikuvaansa.

Miksi se on aina jokin tietty kilolukema jota tavoitellaan? Taas vuoden alussa tuhannet ihmiset on aloittaneet projekteja kuten ”-15 kg juhannukseen mennessä” tai muita vastaavia eksakteja kilotavotteita. Tuollaisesta tulee nimenomaan se kuuri-olo. Kuvitellaan, että se unelmavartalo on tasan sen 15 kilon päässä ja siellä on samalla sateenkaaren pää ja onni ja autuus. Ja sitten sen kuurin voi lopettaa.

Eikö olisi hedelmällisempää ja pidemmälle vievempää tavoitella hyvää oloa? Se ei ole kilolukemaan tai reiden ympärykseen sidottu, vaan koko ajan etenevää muutosta, jossa jokaiselle päivälle voi olla uusi tavoite, mutta samalla jokainen hyvän fiiliksen päivä on myös onnistuminen. Hyvän sisäisen fiiliksen tavoittelua ei pitkässä juoksussa varmasti kaada 400 kalorin pala suklaakakkua etenkään jos se on nautittu nauraen parhaan ystävän kanssa, mutta vaakaa tuijottavan -15 kg projektilaisen se voi musertaa.

Pitkään mun unelmavartalon olisi voinut kiteyttä ihan vain kolmeen sanaan: ”ettei sattuis mihinkään”.  Kaks kättä, kaks jalkaa, keskivartalo ja pää. Jos ne kaikki toimii ja voi hyvin, niin siinä se on, mun unelmavartalo. Ja sellaisen kanssa olen nyt onneksi saanut taas elää asioiden oltua välillä toisinkin.

PS. Söin tänään palan jumalaista suklaajuustokakkua ja nimenomaan nauraen hyvän ystävän seurassa. Tämä päivä on siten ihan yhtä onnistunut elämäntapamuutokseni kannalta kuin vaikkapa tiistai jolloin kieltäydyin herkuista ja urheilin, sillä molempina päivinä mulla oli hyvä mieli.