Ooo! Kattokaa miten ihana hoitolapsi meillä on ollut eilisestä saakka! Blogissa aiemminkin vilahtanut Hugo tuli meille yhdeksi yöksi majailemaan isäntäväkensä lähdettyä reissuun.

Ollaan murun kanssa molemmat ihan innoissaan rapsuteltu söpöläistä lähes kilpaa. Aluksi Hugo suhtautui muruun hyvin varautuneesti, jopa pelokkaasti, mutta aika pian tilanne kääntyi niin, että jätkät tuntuvat viettävän kaiken ajan tiiviisti toistensa kanssa. Hugo seuraa murua kuin hai laivaa ja minä kelpaan hellittelijäksi aina silloin, kun uusi paras kaveri poistuu paikalta.

Voimiten ihanaa olikin tänä aamuna herätä tuon pikkuisen otuksen innokkaisiin pusuihin! Molemmat saatiin heti päivän alkajaisiksi oikein kunnon kielellä suoritetut namman pesut jonka jälkeen koiruliini kiepsahti poikittain väliimme kerjäämään rapsutuksia ja hyvänä pitoa. Se on muuten kumma kuinka paljon tuollainen minikoira pystyykin viemaan tilaa! 😀

Niin ihana viera kuin Hugon onkin ollut, niin totesin kyllä jo heti eilen, että omaa koiraa en voisi koskaan ottaa. Kauhea huoli ja vastuu koko ajan. Jos oli hetkenkin niin etten joko nähnyt otusta tai kuullut askeleista kuuluvaa ”tips,tips”-ääntä, olin heti hädissäni, että missä se on ja onko sillä kaikki hyvin. Ja voi apua, jokohan sitä taas pissattaa ja voi ei Hugo ei ole juonut koko päivänä ja ei kai sillä ole paha mieli jne.. En oikein ole tottunut koirahotellin emäntä. 😀

 Näiden suloisten kuvien myötä toivotan kaikille oikein ihanaa juhannusta! Me täällä aloitellaan Hugon kanssa keskikesän juhlan viettoa sohvalla kahdestaan köllötellen. Ei oo kiire minnekään. Pus!


Kaksi yötä lomaan on, laskin aivan itse juuri! Ja tiedättekö mitä se loman läheneminen ainakin minulla itselläni tarkoittaa? No ihan järjetöntä kiirettä ja stressiä tietenkin! Sitä aina kuvittelee, että pitäisi tehdä kaikki maailman työ ennen kuin voi jäädä lomalle hyvällä omallatunnolla. Ikään kuin se loma ei olisi ansaittu, jos ei viimeistä paria viikkoa riuhdo itteensä ihan väsyksiin. 😀

Tällä kertaa on kuitenkin sanottava, että työkiireet ovat viime viikkoina olleet sieltä mukavimmasta päästä, sillä olen saanut monen tympeemmän koneella piipertelyhomman sijaan saanut tehdä todella paljon sitä itteensä, eli kuvata. Kameran edessä on ollut läjä upeita ylioppilaita, monia suloisia vauvoja, hehkuvia odottavia äitejä, rakastuneina toisiaan tuijottelevia hääpareja ja paljon muita ihania ihmisiä joita on ollut ilo kuvata.

Olen pitänyt työni melko pitkälti poissa täältä blogista, mutta nyt duunista kumpuavat ajatukset liippaavaat niin monelta osin tämän bloginkin keskeisiä teemoja, että pitänee avautua. Kuvituksena muutamia työjuttuja.

Yo-kuvaus ilta-auringon aikaan Porin Kallossa. Kesäassarini avustaa toimimalla valojalustana.

Olinpa kuinka väsynyt tahansa,  ja vaikka aamulla töihin lähteminen tuntuisi miten tahmealta, niin saan kerta toisensa jälkeen huomata, että aina siksi aikaa, kun minulla on asiakas kamerani edessä, unohdan itseni ihan täysin. Katson usein työpäivän jälkeen peilistä omaa kuvaani ja mietin, että ”ei hitto mä olen taas ollut ihan hirveän näköinen, ihme ettei oo asiakkaat säikähtäneet”.

Siellä sitä on tullut hiki otsalta valuen ryömittyä puskissa, kallioilla, hiekkateillä ja lattioilla jossain vaatteissa jotka on valittu aamulla puhtaasti mukavuuden vuoksi. Paidan helmalla tai hihalla on vielä päivän mittaan saatettu pyyhkiä puhtaaksi niin puistonpenkki kuin jonkun mukulan naamakin. Ja jos olen aamulla tehnyt sen virheen, että olen sutinut silmiini meikkiä, niin ainakin vasemmasta silmästä  ne on takuulla levinneet ympäristöönsä. 😀

Ylioppilas-kaunotar studiossa

Olen viime aikoina pohtinut todella paljon mm. sitä, että mitä minä oikein haluan tehdä työkseni ja mitkä ovat niitä asioita mistä nautin ja joissa olen hyvä. Olen tullut siihen tulokseen, että tykkään työssäni erityisen paljon siitä, että saan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kuvankäsittely ja muu yksinäinen näytön tuijottaminen ovat niitä hommani varjopuolia, mutta työn sosiaalinen puoli onkin sitten ihan hurjan kivaa.

On mahtavaa tavata koko ajan uusia ihmisiä eli haasteita. Voisin sanoa, että n. 8 tai 9 kymmenestä kuvattavasta (aikuisesta) on aluksi sitä mieltä, että ”minusta ei kyllä saa hyvää kuvaa sitten millään!”. Tämä on erityisen yleistä etenkin meidän naisten kohdalla. 😀 Onkin sitten suunnattoman mielenkiintoista alkaa luomaan tilannetta sellaiseksi, että asiakkaalle tulisi hyvä, rento ja luottavainen fiilis. Ja siitä ihmisten kohtaamisesta minä pidän suunnattomasti!

Thing for The Blingin Teemu oli aivan loistava ja eläytymiskykyinen malli

Olin pitkään ihan suunnattoman kriittinen omaa osaamistani kohtaan. Jopa siinä määrin, että valokuvaaminen tuntui lähes ahdistavalta asialta, koska ajattelin, että on niin paljon asioita joita en vielä hallitse.

Kokemuksen karttuessa olen kuitenkin oppinut hieman relaamaan ja tajunnut, että tekniikkaa, valaisua ym. voin kyllä opiskella lisää niin paljon kuin vain jaksan ja silti aina löytyy kehitettävää. Tällaisessa työssä ei ikinä ole valmis, eikä tarvitsekaan olla. Samalla olen myös oppinut arvostamaan niitä asioita joissa tunnen olevani oikeasti hyvä ja sellaiseksi minä koen nimenomaan valokuvaamisen sosiaalisen puolen.

Miljööhääkuvaus Porin Kirjurinluodossa. Itikat pistivät assarin tanssimaan yhtäkkiä ripaskaa ja sekös sai sulhasen repeämään.

Ihaninta palautetta työstäni ei mielestäni ole se, kun joku kehuu ottamaani kuvaa vaan se, kun kuvattava kiittää kuvauksesta ja sanoo, että oli ihana tai hauska kokemus. Kuvien sijaan mieleen jäävät hetket kun esim. alussa ujostellut lapsi kipaisee vielä lähtiessä ovelta takaisin halaamaan tai kun kuvausta ihan hiki päässä jännittänyt sulhanen toteaa studiolta lähtiessä, että ”nyt ei kirkkoonkaan meno enää jännitä yhtään, kun täällä oli niin mukavaa ja rentoa”.  Tällaisen palautteen jälkeen voin olla melko varma, että asiakas pitää myös kuvistaan.

Myös kuvien ns. voimaannuttava ja itsetuntoa kohottava vaikutus on mielestäni yksi työni hienoimpia puolia. Hihkun mielessäni riemusta ja suunnattomasta onnistumisen tunteesta, kun kuvauksessa itseään kaikenlaisista ulkonäön ”vioista” soimannut nainen laittaa koevedokset nähtyään viestä, että ”herran jestas, oonko se tosiaan minä! Sieltähän löytyy vaikka kuinka paljon hyviä kuvia. Ajattelin, et jos yhden sais missä näytän ihmiseltä, mutta nythän mä en ollenkaan osaa tästä paljoudesta valita!”

Tämä pikkuruinen nyytti oli vasta 2 viikon ikäinen. Vauva-kuvaus asiakkaan kotona.

Ja tiedättekö mä olen itse ihan samanlainen kuin nämä kuvailemani ”musta ei saa yhtään hyvää kuvaa” -asiakkaat. Etenkin viimeinen vuosi on ollut sellainen, että omaa peilikuvaa on ollut jotenkin hyvin vaikeaa sietää ja itsensä valokuvissa näkeminen on tuntunut aivan horrorilta. Voin ihan suoraan myöntää, että tämä inha epävarmuus on ollut yksi syy, miksi esim. asukuvat ovat välillä loistaneet täällä blogissa poissaolollaan pitkiäkin aikoja.

On helpompaa ohittaa peili, unohtaa miltä itse näyttää ja keskittyä siihen, että saa toiset ihmiset tuntemaan itsensä kauniiksi. Mutta aloin nyt jokin aika sitten miettimään, että miksen itse voisi joskus asettua sen epävarman asiakkaan asemaan ja katsoa näkisikö joku muu kameran lävitse minussa kauneutta jota en itse meinaa peilikuvastani löytää.

Niinpä nappasin erästä kuvaajaystävääni Facebookissa virtuaalihihasta ja kysyin, että voisiko hän kenties hieman kameran kanssa kaivella josko sitä kauneutta olisi vielä jossain näiden silmäpussien takana. Ja nyt on sitten sovittu kuvaussessio yhdelle mun kesälomapäivälle. Apua! Jännittää ihan hulluna! Kuinka kamalaa olla valokuvattavana! 😀

Jeii! Nyt on mun ottamia kuvia julkaistu Japanissa saakka. 😀 Nikke Woman lehden juttu käsitteli eripuolilta maailmaa kotoisin olevien naisten asumista ja siinä oli mukana nainen Porista.

Saan nyt ihan tosissani kokea sen jännityksen, jota monet asiakkaat kuvaan tullessaan tuntevat. Tämä voi olla työnkin kannalta ihan mielenkiintoinen kokemus. Siis onhan minua toki kuvattu  niin blogiin kuin vaikkapa lehtijuttuihin, mutta ainoastaan kerran olen ollut kameran edessä niin, että kuvaaja selkeästi ohjasi minua,. Kaipaankin juuri sellaista kuvauskokemusta, että tuntisin sen kuvaajan olevan selkeästi tilanteen herra johon voi luottaa.

Olin ajatellut jo talvella, että haluaisin jotain ns. 30 v kuvia itsestäni, mutta ajatus jäi sitten juurikin ”apua mä oon ihan kamalan näköinen”-fiiliksen jalkoihin. Nyt mä sitten muistin erään n. kuuskymppisen muotokuvausasiakkaan sanat, kun hän tuli kuvaukseen: ”kymmenen vuotta sitten jo tätä suunnittelin mutta näytin mielestäni vanhalta ja rupsahtaneelta, mutta nyt minä tajusin, että ei tämä tästä enää ainakaan parane ja sitten tulikin jo kiire kuvattavaksi!”. Ihan täsmälleen pitää paikkaansa.

Kyllä se vaan on hyväksyttävä se tosiasia, että vuodet vierivät enkä enää ikinä tule näyttämään samalta kuin siinä jääkaappini oveen kiinnittämässäni kuvassa, jossa olen mielestäni hurjan kaunis 23 vuotias. Nyt on siis aika löytää se kauneus ihan tämän hetkisestä minusta. Paljon kivempaa kuin menneiden haikailu, olisi saada itsensä luottamaan siihen, että kaunis voi olla ihan koska vaan ja todella monella tavalla. Ja mahtavaa on se, että kun tekee asioita joista nauttii ja joista saa iloa, unohtuu ne hölmöt ulkonäkökompleksit ainakin siksi aikaa. 🙂

En tiedä oliko tässä ajatusoksennuksessa nyt päätä eikä häntää, mutta tällä mennään silti. Mä teen nyt vielä tämän illan ja huomisen päivän ihan hulluna töitä ja sitten se koittaa, kolmen viikon loma!!


Kyllä mulle vaan kelpais viikonloppumatka Barcelonaan maistelemaan viinejä! Kelpaisko sulle? Torres Suomen Facebook-sivulla on käynnissä kisa, jossa voi äänestää kenet bloggaajan haluaisit lähettää Barcelonaan hakemaan hyviä reissuvinkkejä lukijoille jaettavaksi.

Äänestysaikaa on 25.6. saakka ja Torres valitsee matkaan lähtevän bloggaajan kymmenen eniten ääniä saanen blogin joukosta.

Ihan turhaa äänestäminen ei ole sinullekaan, sillä osallistut samalla itse kahden hengen Barcelonan matkan arvontaan!

Barcelona on aina muodissa