Siellä mä taas tongin hyllyjä ja ale-tankoja H&M:n mammaosastolla ja vilkuilin vainoharhaisena ympärilleni näkyykö jossain tuttuja jotka vetäisivät vääriä johtopäätöksiä osastovalintani vuoksi. Kassaneidille raskaussukkiksia ja Mama-legginssejä ojentaessakin teki mieli tuoda jotenkin ilmi, ”että en mä oikeesti raskaana ole, muuten vaan tykkään näistä”, mutta pidin turpani kiinni. Jos joku luulee, että olen raskaana, niin sittenhän se on vaan hyvä selitys mun mahalle. 😀

Raskaushommista tulikin muuten mieleen yksi parin vuoden takainen kosmetologilla käynti.  Makasin siinä pöydällä ja kosmetologi teki minulle kasvohierontaa, jonka otteet ulottuivat välillä kaulalle. Totesin siinä sitten, että kaulanlihakset ovatkin ihan hirmuisen kipenä, johon tämä n. 50 v nainen päätti sitten heittää kysymyksen, että ”niin, ootko sä just saanut vauvan?”. Ihan hämilläni siinä sitten kakistelin itsestäni kieltävän vastauksen ja ihmettelin kysymystä, niin selitys oli, että ”no kun sinulla on niin isot rinnat! Niistä ne kaulakivutkin varmaan johtuu.”. No juu, niin varmaan kuule johtuukin, mutta päättelit sitten, että isot tissit = vasta synnyttänyt. Ei yhtään tahdikkaampi kysymys kuin klassinen ”koskas teidän vauva syntyy?”, jos ei vatsan sisällöstä ole kysyjällä mitään varmuutta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No mutta tuon tahdikkaan tarinan voisi tietysti esitellä vielä tämän päiväiset rievutkin. Jalassa oli ne Mama-osaston aletangosta kympillä löytämäni mustaa ja viininpunaista yhdistelevät leopardikuosiset leggarit. Olen pysytellyt hirveän pitkään poissa leggingseistä muualla kuin kotona, mutta nyt taas jotenkin kaikenlaiset kuviolliset kalsarit kiehtoo.

Mekko ja korkkarisandaalit passasivat hienosti tän päiväisiin töihin. Vuorossa oli koulutushommia sisätiloissa. Onkin muuten tällä viikolla taas tosi työtön olo.. töitä kuutena päivänä. Mutta ensi viikollapa sitten hiljeneekin ja saan nauttia suurimman osan viikkoa ihan vaan omasta ihanasta seurastani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

legginssit-H&M Mama/mekko-De Bijenkorf/rotsi-Saki/kengät-Boutique9/laukku-Diesel (saatu)/huivi-Urban utfitters/kaulakoru-Glitter (saatu)

Näytän tossa kuvassa jotenkin vielä normaaliakin yläpainotteisemmalta. Ihan kuin olis hillittömät hartiat ja tissit ja sitten suhteessa ihan liian pieni perse. Voin vakuuttaa, että ei se pieni ole. Kokoasiat on muutenkin tänään vähän hämmästyttäneet, sillä kävin hyvin hyvin pitkästä aikaa puntarilla ja se näytti lähes viis kiloa vähemmän kuin edellisellä kerralla. Mulla on siis huomaamatta pudonnut paino kesän  ja syksyn aikana. Oliskohan tää nyt sitten sen Thyroksiinin tekosia?

Hienosti jaksoin koko päivän korkkareilla, mutta nyt onkin sitten siitä palkintona rakko molemmissa päkiöissä. Ei taida olla korkkaripäivä huomenna..

Tuohon postauksen alussa olleeseen kertomukseen palatakseni, onko teille koskaan ihmiset töksäytelleet tuon kaltaisia kysymyksia tai oletko itse mokannut utelemalla esim. raskaudesta? Hyvät tarinat jakoon!


No huhhuh. Tää viikko on tuntunut hyvin hyvin pitkältä. Eikä siihen ole vähiten ollut syynä maanantaina alkanut Iinan ja minun välinen #kenkähaaste2013. (tsekatkaa toi sivu tuosta linkistä, meillä on oma kamppissivu!!!) 

Haasteen aloituspäivä sattui sillä tavalla mukavaan saumaan, että olin maanantaina juurikin Iinan luona Helsingissä, joten päästiin kokemaan ensimmäinen kisapäivä yhdessä. Voin kertoa, että tätä ideamme ehdittiin kirota kerta jos toinenkin jo ekan aamupäivän aikana.

Mutta mitä sitä siis tuli ensimmäisten seitsemän päivän aikana oikein jalkoihin vedettyä? Oliko taktiikka kunnossa ja mitkä olivat kisataipaleen pahimmat sudenkuopat? Voin kertoa, että kengät voi aiheuttaa ihmiselle yllättävän paljon päänvaivaa.

(Jos muuten joku haluaa kerrata, että mikä tässä meidän kisailussa oikein oli ideana, niin lukaise TÄMÄ POSTAUS)

Maanantai. Mun vaihtoehdot oli reissukassissa aika vähissä, enkä halunnut uhrata ihania Marimekko-conssejani heti ekana päivänä, joten piti sitten aloittaa koroilla. Lounaalle mukulakivikatuja pitkin kipitellessä tuli kyllä kirottua eräänkin kerran ja nivelsiteet olivat todellisessa vaarassa ekan kerran klo 12.58 ravintola Maxillin edessä. Vasemman nilkan nivelsiteet menivät aikoinaan lentopallossa sen verran onnettomaan kuntoon, että kammoan kaikkia vähänkään epätasaisia alustoja koroilla. Iina lohdutti, että koroilla kävellessähän ne nilkat vahvistuu, joten haasteen jälkeen, mun kintut on paremmassa korkkarikunnossa kuin koskaan ennen.

kenkahaaste_vko1_A

Kilpakumppanin ekan päivän kenkävalinta jaksoi hihityttää mua moneen otteeseen. Illalla Cirkuksessa kaikkien tennareiden keskellä tunnettiinkin molemmat olomme hieman oudoksi koroilla kipitellessämme. Jos siis joku ihmetteli, että mikä oli se parivaljakko Editorsin keikalla joista toisella oli valkoiset korkkarit vuodelta 2003 ja toinen googlaili kultakoroissaan Kaija Koon kiertueaikataulua, niin se oltiin me! 😀

Päivällä piti jo hieman miettiä, että eikö löytyisi mitään kiertotietä sille, ettei ison laatikon kantamista vaativaa postireissua tarvitsisis tehdä koroilla. No, ei muuta kuin lenkkivaatteet niskaan, niin sai vaihtaa lenkkareihin. Se lenkki taisi kyllää kiertää jonkun pullapuodin kautta, mutta kyllä se hiki tuli pullaakin syödessä! Eli kyllä urheiltiin. (PS. Molempien Reebok-lenkkarit saatu)

kenkahaaste_vko1_B

Tiistai-aamuna Helsingistä bussilla Poriin suunnatessa pikkuballeriinat paljaissa jaloissa tuntuivat ihan hyvältä ajatukselta. Ihan sama fiilis ei ollut enää illalla, kun piti pyöräillä töihin. Käytännön naisena kiskoin vain sukat jalkaan ja heti pihalla teki mieli jo ekan ihmisen kohdalla alkaa selittelemään, että "en mä kyllä oikeesti käytä tälleen törkeitä sukkia baltsujen kanssa!" Hirvee häpeän tunne vaivasi koko pyörämatkan ajan.

kenkahaaste_vko1_C

 Mun ei ole tällä viikolla onneksi tarvinnut tarpoa hirveän pitkiä matkoja ulkona, joten olen saattanut toteuttaa kilpailussa taktiikkaani "käytetään niin pitkälti kesäkenkiä alta pois kuin mahdollista". Kaivelinkin keskiviikkona mun kesäkenkälaatikosta tänä vuonna ihan unholaan jääneet monta vuotta vanhat Björn Borgin valkoiset nahkatöppöset kaupunkireissulleni.

Torstain studiotyöpäivään puolestaan pääsivät osallistumaan söpöiset Bugs -baltsut by Minna Parikka (saatu), jotka myös Iina käytti tällä viikolla. Meiltä kun löytyy aika montakin samaa kenkäparia kaapeistamme! Keskiviikkona ja torstaina ei siis tarvinnut pahemmin hävetä.

kenkahaaste_vko1_D

Perjantain menikin sitten melkolailla penkin alle ja sain huomata, että kiire ja kyvyttömyys suunnitella kenkähommia etukäteen ovat vaarallinen yhdistelmä tässä kisassa. Ensimmäisen kerran ulos lähtiessäni kiskaisin jalkaani Vagabond Mapale -herrainkengät kera niiden pohjan väriin mätsäävien sukkien. Näillä kengillä olisikin hienosti voinut tassutella koko päivän kaikki menot aamusta iltaan, mutta iltapäivällä kotona käydessä tapahtui jotain mystistä. Matkalla ovelta vessaan nuo kengät vaan katosivat!

Olin kotona n. kymmenen minuuttia ja onnistuin ihan totaalisesti kadottamaan nuo jalkineet. Ukko odotteli mua jo ulkona ja ravattuani kämppää jonkin aikaa ympäri mä vaan luovutin ja kiskoin jalkaani nuo kesän lemppari Vans -slip onit. Tässä kohtaa en kuitenkaan typerys ottanut huomioon, että voisin vielä illalla joutua lähtemään johonkin.

kenkahaaste_vko1_E

Illalla sitten kaveripariskunta soitteli meitä kanssaan drinkeille ja luonto ei vaan antanut periksi lähteä baariin kirjavat vansit neulemekkoni kaverina ja niinpä sorruin saman päivän aikana jo kolmanteen!! kenkäpariin kiskoessani jalkaan supermukavat Crocskiilakorot (saatu).

Tässä kohti Iina taisikin jo Instagramissa kommentoida hashtagilla "voittoonjolähellä. Hetkeksi meni kyllä usko itselläkin tän homman onnistumiseen, mutta lohduttaudun sillä, että kyllä noita kenkiä tuolla kaapeissa riittää. Ehkäpä vastustajallekin tulee joku tällainen useamman parin päivä ja ehkäpä joku kummitus piilottaa häneltäkin kenkiä kesken päivän!!!

Mies ne mun herrainkengät sitten löysi työhuoneesta työpöydän vierestä ja mä en voi tajuta miten ne siellä oli, kun en kuolemaksenikaan muista koko huoneessa käyneeni tuolla lyhyellä kotivisiitillä. 😀

Lauantain punaiset vuosia vanhat balleriinat kaivoin unohdettujen kesäkenkien laatikosta. Punaiset kengät onneksi toimii aina.

kenkahaaste_day7

Myös tämänpäiväsiet ulkonahiippailut tuli suoritettua unohdettujen kesäpopojen arkusta löydetyillä aarteilla. Nuo Pianon nahkaiset sandaalit on ostettu minulle joskus lukioaikana, vuosi oli -97 tai -98. Muistan kauhistelleeni niiden 500 mk hintaa, mutta äiti sanoi mielellään maksavansa laadusta. Monta kesää niillä tulikin aikoinaan käveltyä ja rakkaimpiin muistoihin kuuluu mm. kesän -99 Ranskan reissu, joka tuli tallattua pitkälti noilla Pianoilla. Monta vuotta sandaalit makasivat kaapin pohjalla, mutta parina viime kesänä olen taas kiskonut sandaalit joitakin kertoja jalkaan.

Tänään kuitenkin 15 vuotta vanhat laatukengät päättivät sitten hajota yhden remmin irrotessa kiinnityksestään. Mutta uudelleen kenkiin tykästyneenä aion kysyä voisiko suutari ne vielä korjata ja olisiko meillä edessä vielä yksi kesä.

Aika kesämeiningeissä siis mentiin tällä viikolla lokakuisesta viimasta huolimatta. En vaan halua vielä tuhlata kaikkia ihania syysnilkkureita ja saapppaita, sillä kisan kestosta ei ole mitään tietoa.

Tämä kenkähaastehan ei hyödytä voittajaansa mitenkään muuten kuin voitonriemulla, mutta joku teistä lukijoista sen sijaan palkitaan!!

Jos haluat olla mukana arvonnassa, jossa voi voittaa itselleen kengät, niin mene #kenkähaaste2013-kampanjasivulle ja äänestä kumpi meistä mielestäsi tämän taiston voittaa.

Ja muistathan, että päivittäin meidän kenkävalintojamme voi seurata Instagramissa! @vieruska ja @moucola

Ps. Postaus sisältää Spartooyhteistyölinkkejä.


Syksy vaihtui jo lokakuuksi ja se tarkoittaa, että mulla on enää kuukausi jäljellä mun tuurausduunia. Mä ehdin ehkä viikon tai parin ajan olla stressitön ja elää tässä hetkessä tuntien onnellisuutta tästä tilanteestani, mutta sen kauempaa se ilo ei kestänyt. Nyt mä olen taas oma stressaava itseni, jolla pyörii päässä kaikki työjutut vaikka niitä on aiempaa vähemmän. Ja sehän se toki onkin sitten se iso stressin aihe, että mitä ihmettä mä alan tekemään.

Nimetön kansio4

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, ei mulla onneksi ole vielä ihan hengen hätä töiden löytymisen kanssa, vaan pärjään suht hyvin vuoden loppuun saakka ilman taloudellisia ongelmia. Mutta kun mulle ei ole vielä yhtään kirkastunut, että mihin ja miten ihmeessä mä voisin työllistyä. Pelottaa, että mä olen jo käyttänyt kaikki elämäni Hannu Hanhi -kortit töiden saralla, sen verran helposti on tähän saakka aina töitä löytynyt.

Ahdistaa ihan hulluna, kun niin moni ihminen on tuputtamassa yrittäjäksi ryhtymistä kuin jonain helppona ja itsestäänselvänä ratkaisuna. Ikään kuin toiminimen perustaminen olisi jokin automaattinen tie työhön ja onneen. Se on yksi vaohtoehto muiden joukossa ja olen sitäkin toki miettinyt, mutta en kestä sitä yksioikoista ”no mut tottakai perustat oman firman” -tuputusta. Miksi ei ihminen saa haaveilla ihan normaalista työpaikasta jonkun toisen leivissä?

Nimetön kansio3

Mulla oli sellaisia hattaransävyisiä kuvitelmia siitä miten tää syksy olisi nyt jotenkin rauhallisempi ja mulla olis aikaa kaikkeen mihin se ei ennen riittänyt. Koti pysyisi siistimpänä, ulkoilisin ahkerammin ja näkisin ystäviäni useammin. Ainakin tähän saakka ne ovat olleet juurikin vain sitä kuvitelmaa. Jostain sitä duunia on tuntunut kuitenkin riittävän parhaimmillaan ihan viideksi päiväksi viikossa eikä niinä vapaapäivinä ole välttämättänyt jaksanut yhtään sen enempiä kuin ennenkään.

Eräs elämänvalmennusasioiden ammattilainen yritti kyllä rauhoitella mua sanomalla, että en mä voi odottaa itseltäni nyt heti jotain hillitöntä aktiivisuustason nousua, sillä tilannehan on muuttunut vasta muutamia viikkoja sitten. Jos on ollut vuositolkulla ollut töihin uppoutunut stressierkki, niin ei se fiilis tietenkään heti muutu vaikka vapaa-aika lisääntyisikin. Tämä keskustelukumppanini yrittikin saada mut ymmärtämään, että on ihan ok antaa itselleen lupa nukkua ja vaan olla. Kuunnella itseään ja tehdä niin kuin hyvältä tuntuu.

Nimetön kansio2

Pieniä pilkahduksia jostain energian ja voimavarojen uudenlaisesta vapautumisesta on kuitenkin ollut jo nähtävissä. On ollut mahtavaa havahtua sellaisiin ajatuksiin, että ”tekispä mieli lähteä lenkille” tai että ”voisinpa seuraavaksi siivota koko keittiön, kun nyt sattuu olemaan aikaa” ja siis nuo ajatukset nimenomaan täysin pakottamatta. Ei mitään ”pakko tiskata, kun ei oo enää puhtaita astioita” tai ”mene nyt läski sinne lenkille!”, vaan ihan puhtaasti sellaisella mä haluisin nyt tehdä näin -fiiliksellä.

Vielä toistaiseksi nuo on tosiaan olleet sellaisia hetkellisiä pilkahduksia eivätkä suinkaan vielä pysyvää positiivista asennoitumista vaikkapa kotitöitä kohtaan, mutta ai hitto miten ihanalta on tuntunut saada noita ”kohtauksia” edes välillä. Kyllä taisi murukin vähän hämmästellä yhtenä iltana töistä tullessaan, kun keittiössä paloi kynttilät ja pöydässä odotti ruoka ja jälkkäri ja jääkaapista löytyi vielä oluttakin. Se ruoanlaitto kun on tässä taloudessa ollut aina 99% miehen harteilla. Tällaista arjesta innostumista mä toivoisin löytäväni itsestäni lisää.

Nimetön kansio5

Tällaisilla fiiliksillä siis mennään edelleen, eli sekavilla. Ei käryäkään mihin tää elämä mua nyt vie. Yritän miettiä, että missä kaupuangissa mä haluaisin tulevaisuudessa asua, mitä mä tahtoisin tehdä elääkseni ja miten ihmeessä mun kuuluis edetä. Välillä mä tuskastun ja toivon, että joku muu vaan heittäis mun eteen valmiita vastauksia ja toisinaan taas mua pelottaa, että niin just käy. Että mä tartun johonkin ensimmäiseen oljenkorteen joka mulle tarjotaan ja sitten mä en älyäkään miettiä mitä todella tahdon.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin näin lauantai-iltana. Huomenna luvassa taas vähän pirteämpää päivitystä, kun kokoan yhteen kenkähaasteen ekan viikon fiilikset ja jalkaan eksyneet kengät.