13.10.2015 Terapiasta oli apua

Minulla loppui viime keväänä kolme vuotta kestänyt terapia. Vaikka itse terapiakäynnit ovat ohi, saan ilokseni huomata lähes päivittäin kuinka kognitiivisesta psykoterapiasta saamani opit muhivat päässäni ja antavat uusia oivalluksia itsestäni ja elämästä. 

Tänään, 13.10., on vietetty kansallista epäonnistumisen päivää, jonka tarkoitus on muistuttaa, että epäonnistuminen on osa oppimista eikä mokaamisen pelon pitäisi antaa seisoa unelmien ja tavoitteiden tiellä. Yksi itsessäni viime vuosina muuttunut asia liittyy juurikin tuohon epäonnistumisen pelkoon, joka on ollut iso osa elämääni. Tuo pelko viivästytti opintojani niin AMK:ssa kuin myöhemmin valokuvaus-tutkintoja suorittaessani, kun ajatus huonoista suorituksista pisti minut ihan lukkoon ja tuijottamaan lamaantuneena tyhjiä esseepapereita ja kieltäytymään tarttumasta kameraan. 

Ajatus kouluun tai töihin hakemisesta ja mahdolisuus, etten tulisikaan valituksi oli minulle nuorempana aivan kuristava. Oli parikin hakemaani työpaikkaa, joista tajusin haastatteluvaiheessa, etten edes halua kyseistä työpaikkaa, mutta siitä huolimatta itkin aivan silmät päästäni, kun valinta osui muihin kuin itseeni. Se oli mielestäni maailman suurin epäonnistuminen, etten kelvannutkaan. 

Kerroin muutama viikko sitten hakeneeni jälleen opiskelemaan ylempää AMK-tutkintoa. Totesin ennakkotehtävän lähetettyäni Tommille, että "jes, nyt se on tehty! Ja vaikka en pääsisikään sisään, niin tärkeintä on, että uskalsin kuitenkin hakea." Hetkeä myöhemmin suihkussa nuo omat sanat tavoittivat vasta omat aivoni ja tajusin, että minä ihan oikeasti tarkoitin sitä mitä sanoin. Tärkeintä oli uskaltaa, vaikka mahdollisuus olisi, ettei tavoitteet täyttyisikään. 

Meinasin hihkua ääneen. Siinä se taas oli, vuosien pään sisällön käsittelyn ansiosta syntynyt oivallus, joka kertoi minun todellakin pystyneen muuttamaan ajatusmaailmaani. Tällaisia hetkiä on ollut viimeisen vuoden, parin aikana usein. Jokin ajatus saa minut pysähtymään ja tajuamaan, että "hei, vielä muutama vuosi sitten olisi suhtautunut tähän ihan toisin"  ja sitten tuota oivallusta seuraava järjetön ilo ja onnellisuus. 

Kuvat vanhoja asukuvia, mekko-Soya Concept

Nämä ajatusmaailman muutokset ovat tämän jo mainitun epäonnistumisen pelon lieventymisen lisäksi liittyneet ylipäätään armollisuuten itseä kohtaan ja siihen, että osaan entistä paremmin jättämään muiden ihmisten sanomiset, tekemiset ja tuntemiset omaan arvoonsa. Olen oppinut analysoimaan tunteitani ja puntaroimaan onko jossain tilanteessa oikeasti syytä arsyyntymiseen tai loukkaantumiseen. 

Tälläkin hetkellä on meneillään tuon opiskeluhaun lisäksi eräs itseeni kohdistuva valintaprosessi. Olen valmistautunut mielessäni siihen, etten tule valituksi ja miettinyt millaisia tunteita se minussa mahdollisesti herättää. Olen valmistunut pettymykseen sanomalla itselleni, että oli suuri kunnia tulla edes harkituksi ja, että yrittäminen on kokemus jo sinänsä.

Enää en anna valtaa sellaiselle ajatukselle, että jossain epäonnistuminen tai valitsematta jääminen tarkoittaisi minun olevan huono ja kelvoton, kuten nuorempana sellaiset tilanteet koin. On ihan ok olla pettynyt, mutta itseä soimaamalla ja miettimällä, että "en kyllä enää ikinä edes yritä", ei tavoita mitään hyvää. Epäonnistumisen jälkeen ei tarvitse mennä nurkkaan häpeämään, vaan olla ylpeä, että edes yritti, kaikki eivät tee välttämättä edes sitä.

Mulla olisi vaikka kuinka paljon sanottavaa. Kerrottavaa kaikista niistä asioista joista olen oppinut ajattelemaan toisin, paremmin ja siitä miten paljon paremmaksi elämä on muuttunut ja kuinka pelko- ja stressimöykky on sisältäni sulanut muutaman viime vuoden aikana. Mutta ei sitä kaikkea onnistu kertomaan kerralla, joten ehkä kirjoittelen aiheesta sitä mukaa, kun taas huomaan hymyileväni typeränä keskellä katua tajuttuani jälleen jotakin itsestäni.