23.10.2015 Vauvakuumetta?

Mä täytän pian 34. Siitä on enää vuosi siihen rajapyykkiin, josta naisen hedelmällisyyden kerrotaan lähtevän jyrkkään laskuun. Takaraivossa on jo pari vuotta kolkutellut ajatus, että jos meinataan haluta lapsia, niin sitä olis lähiaikoina alettava yrittämään. Ainoo ongelma vaan on, että mä en oikeesti osaa sanoa haluanko mä joskus lapsia vai en. Just nyt ei ainakaan kiinnosta pätkääkään. 

Mietityttää kuitenkin, että mitä jos joskus vuosien päästä iskeekin sitten se kuuluisa vauvakuume, mutta on jo myöhäistä. Voi saatana kun sais jostain kristallipallon, josta näkisi vastaukset tällaisiin "mitä minä tulevaisuudessa haluan" -asioihin. Mut nyt tällä hetkellä on ämmä pitkästi yli kolmekymmentä ja vauvakuumemittari pahasti pakkasella.

Muistan joskus ehkä 5-6 vuotta sitten olleeni silleen jonkin aikaa sitä mieltä, että lapsi ei olis maailman kauhein asia ja eletiinkin lähes pari vuotta ilman ehkäisyä. Joku vois tietty miettiä, että ehkäisemättömyyshän on sama asia kuin laittaa lapsi tilaukseen, mutta mun kohdalla se ei ole niin. Oli tietona, että mun lapsentekovehkeet on vähän vaillinnaiset eikä ovuloinnistakaan ollut tietoakaan, joten ajateltiin, että jos näillä lähtökohdilla on jotain tullakseen, niin tulkoon, mutta ei se ollut sen enempi yrittämistä.

No ei tullut ja hyvä niin, sillä viimeisten vuosien aikana mä olen huomannut suhtautumiseni lapsia ja ajatukseen lapsen saannista muuttuneen koko ajan vaan negatiivisempaan suuntaan. Ystävät ja tutut vierellä sikiää, ollaanhan tässä todellakin oltu siinä iässä jo hetken aikaa, mutta mä voin ihan rehellisesti myöntää, että mua kiinnostavat lapset on todella harvassa. Omat kummimukulat ja Iinan lapsukainen ovat aika pitkälti ne palleroiset joiden kuulumisista ja tekemisistä jaksan olla jossain määrin kiinnostunut. Mä en pätkääkän tue yleistä ajatusta "lapset on ihania". Joo, jotkut on, mutta jotkut tapaamani ovat myös ihan itse perkeleitä. Toki vika on pienten lasten kohdalla usein enempi vanhemmissa, mutta silti. 

Kyllä mä toki siihen uskon, kun sanotaan, että kyllä siihen omaan lapseen sitten rakastuu ja se on joka tapauksessa ihana, mutta ei se mulle kyllä vielä sitä tarkoita, että sellainen olisi tehtävä. Sitä vauvalobbareiden argumenttia mä sen sijaan vastustan ja inhoan ihan ylikaiken, että "sitten sitä vasta saa elämälle merkityksen kun saa lapsia". Aivan raivostuttava ajatus, joka väittää samalla, että lapsettoman ihmisen elämä olisi merkityksetöntä. 

Se, etten mä mitenkään erityisesti koe pitäväni lapsista, ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö osaisi tarvittaessa heidän kanssaan olla. Olen aikoinaan työskennellyt lastenhoitajana ja muotokuvaajavuosien aikana tuli ikuistettua satoja ja satoja mukuloita toisinaan hommasta jopa pitäen. Mä en siis mitenkään inhoa lapsia, mutta ei ne mussa väräytä kyllä mitään sellaista "oispa mullakin" -viisaria eikä vauvat saa mua huokaamaan aaawww (toisin kuin kaikki eläinpienokaiset). 

Ristiriitaisinta nykyisessä tilanteessa on se, että mä olen jo pitkän aikaa ajatellut, että Tommista tulisi todella ihana isä ja mä hirveen mielelläni näkisin hänet tuossa roolissa. Mutta kun itteeni ei pätkääkään kiinnosta äitiys. Kammottaa ajatus raskaudesta, synnytyksestä ja sitten siitä, että tarttis huolehtia jostakusta muusta kuin itsestäni. Nyt kun parin viime vuoden aikana olen huomannut miten paljon nautin yksinolemisesta ja omasta ajasta, on ajatus niiden menettämisestä alkanut tuntua todella ahdistavalta. 

Ihmistä, joka ei "hanki" lapsia, sanotaan usein itsekkääksi ja kyllä, sitä mä todellakin voin tässä lapsihaluttomuudessa myöntää olevani. Mutta eikös se päätös haluta lapsia lähde ihan yhtä lailla itsekkäistä syistä, halusta olla äiti tai isä? Mä haluan itsekkäistä syistä olla ainakin toistaiseksi ihminen, jonka ei tarvitse huolehtia jälkikasvusta. 

Luojan kiitos mun läheisille ja ystäville on jo alkanut tää mun tämän hetkinen ajatusmaailma käydä selväksi eikä tarvitse enää irvistellä millekään "koskas te Tommin kanssa teette lapsia" -kysymyksille. On nimittäin ihan järjettömän tympee kysymys.

Mutta mistä sen nyt sitten siis tietää, että olisiko se kuitenkin koitettava pusertaa kokoon yksi ihmispenska ja huomata sitten joskus, että oli se hyvä, että tuli tehtyä? Entä mitä jos sitten päätyy lisääntymään ns. varmuuden vuoksi ja tulla sitten kuitenkin siihen pelkäämääni tulokseen, että äitiys on ihan paskaa eikä jaksais yhtään sitä lapsiperhe-elämää, mut siinä sitä nyt ollaan, kun ei sitä ihanaa omaa rakasta lasta voi takaisinkaan tuupata? Mistä ihmeestä ihminen voi näin ison asian kohdalla tietää mikä olis oikea tapa toimia? 

Kun ahdistavaahan tässä asiassa on myös se, että mulla on todella vahva epäilys siitä, että luomusti ei itsellä varmaan pulla menisi uuniin. Sen puolestahan puhuu jo tuo vuosien takainen ehkäisemätön jakso. Miten kauheeta se sitten on, jos iskeekin joku helkkarin vauva-fever ja sitten sitä pitää alkaa puuhaamaan yhteistyössä lääkärien kanssa. Ehkäpä on siis helpompaa olla vaan haluamatta. 

Ymmärtänette tämän sekavan sössötyksen jäljiltä nyt siis sen, että tämän hetkisestä jyrkästä suhtautumisestani huolimatta, en siis todellakaan voi olla varma onko kantani lopullinen. Ja tämä epävarmuus on ahdistavaa. Ehkä musta tulee yksi niistä ihmisistä, joka sitten viisikymppisenä sanoo, että "jälkeenpäin ajateltuna toivon, että olisin saanut lapsia, mutta näin se elämä vaan meni". Mutta eikö lapsen pitäisi kuitenkin syntyä tilanteeseen, jossa se halutaan elämään nyt ja tässä, eikä siihen, että toivotaan, että ratkaisu osoittautuu joskus vielä oikeaksi?

Ei päätä eikä häntää näissä, mutta ajattleinpa silti pulauttaa ulos nämä mietelmäni, sillä toivon siellä lukijoissa olevan jonkun, joka sanoo, että "kuule ihan sama epävarmuus täälläkin". Että sais fiiliksen, etten mä oo ainoa ikäryhmässäni, joka tätä tuskailee. Eli mä en nyt sit ihan hirveenä kaipaa mitään "kyllä lapset on elämän ainoa tarkoitus" –kommentteja. 😀

*Kuvissa kasvoi siskonpoikani (kummipoikani). Ekassa kuvassa ikää alle vuorokausi, viimeisessä 7 vuotta. Ensi viikolla taas pitkästä aikaa nähdään ja pääsen tsekkaamaan montako hammasta on ekaluokkalaiselta jo pudonnut. 🙂