07.03.2018 Ottaisko täytettä huuliin?

Mietittekö te usein asioita, joita haluaisitte muuttaa ulkonäössänne? 

Minä nimittäin huomasin näitä kuvia katsellessani miettiväni taas hyvin voimakkaasti, että en haluaisi näyttää yhtään toisenlaiselta. Jos mietin vaikka jotain kauneuskirusgisia toimenpiteitä, niin itsestäni tuntuisi ihan hullulta ajatus, että ottaisin vaikka jotain pistoksia suurentaakseni huuliani. Tuntuu, etten se olisi enää minä.

Juteltiin kauneusleikkauksista kaverini kanssa ja mielipiteet meni molemmilla aika vahvasti siten, että jos esim iän myötä silmäluomet alkavat roikkumaan näköä haitaten, niin sellaiseen operaation toki voisi mennä. Mutta ajatus minkään keinotekoisen lisäämisestä itseen tuntui meistä molemmista aika pelottavalta. 

Olen kertaalleen kokeillut sekä ripsipidennykset että omia nysiä pidemmät geelikynnet ja nekin tuntuivat jo hölmöiltä ja ahdistavilta. Hiusten pidennyksistä olen puolestaan nähnyt parikin kertaa painajaisia. Että minut on jostain syystä pakotettu sellaiseen Kim Kardashian tukkaan. 

Tykkään meikkaamisesta ja minusta on ollut kiva kokeilla vuosien myötä erilaisia hiustyylejä ja värejä. Olen ihan perinteinen naisille suunnatun kosmetiikamainonnan uhri ja menen siihen lankaan, että nainen tarvitsee lärvinsä ylläpitoon törpön toisensa jälkeen. On puhdistusta, kuorintaa, kosteutusta ja seerumia. On primeria, meikkivoidetta, valokynää ja sata erilaista huulipunaa. 

Mutta olen todennut, että en halua esimerkiksi kasvoihini mitään, mitä ei saa illan päätteksi pestyä pois. Esimerkiksi microblading -kulmat on omasta mielestäni ihan sairaan pelottava konsepti. Siis että viilellään ihoa! En ikinä uskaltais. 

Se, että en itse voisi ajatella ottavani naamaani tai vartalooni mitään pistoksia taikka implantteja, ei tietenkään tarkoita sitä, että yleisesti tuomitsisin kauneuskirurgiset toimenpiteet ja kaiken maailman lisäkkeet. Siinä missä minä en kokisi olevani minä, jos ulkonäköäni siten muunneltaisiin, joku muu taas kokee nimen omaan olevansa oma itsensä, kun saa haluamansa mittaiset tuuheat hiukset ja pulleat huulet. Jos se tekee sut onnelliseksi ja antaa hyvän fiiliksen, niin go for it! Kunhan se halu ihan oikeasti lähtee aidosti itsestä eikä vaikka siitä, että joku muu toivois sun olevan enemmän sitä ja vähemmän tätä. 

Mulle osui jokin aika sitten facessa silmiin jostain ryhmästä keskustelu, missä aloittaja kyseli tuleeko kellään muulla esim. instaa selatessa tosi surullinen olo siitä, ettei itse näytä yhtä täydelliseltä kuin kaikki superkaunottaret? Mulle tuli surullinen olo siitä keskustelusta. Että miksi ihmeessä vertailla itseään ja ulkonäköään toisiin ihmisiin?

Kun se meissä kaikissa on just hienoa ja ihmeellistä, että ollaan yksilöitä. Jokainen itsensä näköinen ja oloinen. Sellainen yleinen mielikuva ”täydellisestä ulkonäöstä” on kuitenkin loppujen lopuksi aika kapea ja riippuvainen trendeistä, joten sen perässä pysyminen on todella haastavaa. 

Minä haluaisinkin haastaa kaikki tänä iltana peilin eteen miettimään kaikkia niitä asioita mitä ei missään nimessä haluaisi itsessään muuttaa. Että ei kiinnitettäisi niin paljoa huomiota kaikkeen siihen mikä on muka huonosti ja mitä pitäisi korjata, vaan siihen kaikkeen mikä on ihanaa ja hyvää.

keinonahkalegginssit – Marks & Spencer / neule – KappAhl XLNT (saatu) / takki – Marks & Spencer / kengät – Minna Parikka / korvikset – Aarikka / huivi – Becksöndergaard

Aloitan itse ja totean, että vaikka nyt jo sanoin etten muuttaisi oikeastaan mitään, niin erityisesti haluan nostaa esiin ainakin seuraavat asiat:

– Hampaani. Vaikka teininä koin kulmahampaani häiritsevän ulkoneviksi ja näkyviksi, niin nykyään ajattelen niiden tekevän hymystäni just täydellisen. Suorempi ja ”täydellisempi” hammasrivistö olisi itselleni kauhistus. Os

– Minni-Hiiri poskipäät. Hymyillessä korkealle nousevat pallurat hankaloittavat toisinaan aurinko- ja silmälasien valintaa, mutta en luopuisi niistä mistään hinnasta.

– Leikkausarpeni. Ihan tosi outo valinta, kun arvet usein koetaan juuri sellaisiksi asioiksi joista halutaan eroon. Mutta niin paljon kuin alavatsan leikkausarpeni aikoinaan harmittikin, on siitä jotenkin tullut sellainen päiväkirjamainen asia kehossani. Että kaikenlaista paskaa sitä saikin tuolloin kymmenen vuotta sitten kestää, mutta niistäkin on selvitty.

Kun omaa kehoaan alkaa miettimään pala kerrallaan, että mitä jos tuo kohta näyttäis ihan erilaiselta, tulee itselleni vaan ajatus, että ”mutta enhän mä näyttäis enää minulta!” 

Mitä sinä et itsessäsi muuttaisi? Tai haluaisitko ihan ehdottomasti muokata jotakin?