01.06.2017

Posted at 18:53h in Yleinen by
0 Likes

Kun on monta viikkoa putkeen postannut blogiin ihan päivittäin, niin viimeisen viikon aikana vietetyt pari hiljaista päivää ovat saaneet itselleni aikaiseksi olon, että olisin unohtanut koko blogin. Tai ehkä olo tulee siitä, että en ole moneen päivään kuvannut asukuvia. Olen ollut tässä hieman lomailumoodissa, koska ensi maanantaina alkaa sitten kesän kestävä duuniputki, niin yritän ottaa muutaman päivän sitä ennen suht rennosti.

Huomenna voisin kyllä taas palata asukuvauksen pariin, mutta sitä ennen pistetääs pihalle nämä jo muutaman viikon takaiset otokset. 

Olen käyttänyt tuota läpikuultavaa pilkkupuseroa tähän saakka aina mustien alaosien kanssa, mutta kokeilin nyt kerrankin ihan arkisesti farkkujen kaverina. Jostain syystä paita tuntuu tässä paljon paljastavammalta kuin vaikkapa mustien korkeavyötäröisten housujen kanssa.

Toisaalta, mulla oli tällä viikolla yksi päivä päälläni aika avokaulainen haalari ja sen alla nuo samat "narurintsikat" ja tunsin sitten taas tuon vaatteen vielä paljon paljastavammaksi kuin tämän läpinäkyvän puseron. Vaikka periaatteessa tässä näkyy ihoa paljon enemmän. 

Pitää muistaa laittaa sen haalarin kuvatkin tänne, kun se laittoi mut miettimään just noita tissivakoasioita. Vaikka tykkään haalarista tosi paljon ja mun mielestä on just kivan näköistä, että nuo liivien narut näkyvät kaula-aukosta, niin olin koko ajan jotenkin liian tietoinen tisseistäni.

Haluaisin toisinaan käyttää vähän avokaulaisempia vaatteita, mutta sitten koen sen etumuksen keräämän huomion todella kiusalliseksi. Jostain kumman syystä näissä kuvissa näkyvällä tavalla alusvaatteiden "esittely" taas ei tunnu yhtään liian paljastavalta. Johtunee siitä, että itse rintavako pysyy piilossa nappilistan alla.

Ota nyt näistä omista aatoksista aina selvää. Äitinikin tuosta just kommentoi vierestä, että "se on Veera ihan korvienväliasioita". Niinpä, just niitä. 😀

Missä menee sun paljastavuuden rajat? Saako alusvaatteet näkyä vaatteiden alta? Miten avokaulaisia yläosia käytät? 

farkut – HM+ / pusero – Junarose / kengät – RAS / rintaliivit – Gorsenia / korvikset – Pilke Design / rannekoru – Salmiak Studio

Vieläköhän sitä jaksaisi tänään työntää sormet multaan.. Ajattelin nimittäin laittaa vähän yrttejä parvekkeelle. Mulla on ekaa kertaa ikinä oma parveke, joten nyt on into vähän sisustaa ja laittaa jotain vihreää. Vierailulle tulleet isä ja äiti toivat juuri mukanaan ihanat isän tekemät parvekekalusteet. Kohta pääsee siis viettämään kesäisiä hetkiä parvekkeelle paistavassa ilta-auringossa!


31.05.2017

Posted at 17:15h in Yleinen by
0 Likes

Olen asunut Porissa jo pian 16 vuotta. Ensimmäiset lähes kymmenen vuotta sain aina vastailla kysymykseen, että miksi oikein olen tänne muuttanut. (Vastaus: opiskelujen vuoksi) Sittemmin kysymys on vaihtunut muotoon miksi olet tänne jäänyt. Jälkimmäiseen vastaus on, että koska tää on mun koti, mun kaupunki. Olen elänyt täällä koko aikuiselämäni.

Täällä on koti, puoliso, töitä ja ystäviä. Tietenkin olen pohjimmiltani ja juuriltani kainuulainen ja kotikotini sekä syvä sielunmaisema, pysyy aina Sotkamossa. Mutta kyllä mä olen silti mielestäni jo porilainen. 

Ja nyt se on kuulkaa ihan julkisestikin asia tunnustettu, sillä olen ehdolla vuoden positiivisimmaksi porilaiseksi! Että porilainen ja vielä positiivinen sellainen, tämähän on varsinainen kunnia.

Koska asuinpaikkakunta ei toki vielä porilaista tee, niin ihan pari lisätodistetta porilaisuudestani voisin mainita:

Olen omaksunut sujuvaksi osaksi puhettani porilaisittain tärkeän kysymyksen kui? Enkä enää kuvittele sen tarkoittavan, että miten vaan miksi. Aikoinaan vasta hetken aikaa Porissa asuttuani huvitin nimittäin joukkuekavereita kysymällä jumissa olleen auton oven äärellä, että "kui tää aukee?" ja sain vastauksen naurun kera: "no koska se on ovi!!!"

Hyvin porilaista positiivisuutta on myös se, että kuvailin yhtä elämäni siisteintä päivää vuonna 2012 (tapasin Amorphiksen ja kuvasin heistä promokuvan) sanoilla "ei ihan paska päivä", tämä oli hetki jolloin Tommi julisti minut porilaiseksi.

Ja yhtenä tärkeänä kuriositeettinä mainittakoon, että olen ajanut pikku pöhnässä pyörällä Nipan (aka Neumannin) päälle GP:n (Grilli Pori) edessä. Se jos mikä on porilaista. Ja nyt voin viime perjantain jälkeen sanoa myös nähneeni Dingon livenä!

No entäs se positiivisuus sitten? 

Tämä oikeastaan yllätti minua enemmän kuin se, että minut on ehdokkuuden perusteella hyväksytty porilaiseksi. Että minäkö positiivinen?! Minähän olen nimittäin ihminen, joka vuosikausia kuvitteli olevansa todellinen pessimisti. Kävi kuitenkin ilmi, että se oli vain masentuneen mieleni harhaa, ja viime vuosina olenkin oikeasti löytänyt itsestäni aivan uuden ihmisen. 

Oma positiivisuuteni ei suinkaan ole sellaista "naminami, aurinko paistaa ja haluan syleillä kaikkia maailman ihmisiä" -tyyppistä. En piere sateenkaaria enkä ole sitä mieltä, että kaikki elämässä on aina ihanaa. Varsinaisen optimistin sijaan näen itseni ennemminkin rauhallisena rationalistina. 

Mutta en mä nyt sit vissiin ihan kauhee mörökölli oo, kun kerran kelpasin kisaamaan tällaisesta tittelistä!

Että saa äänestää, mut ei oo toki pakko! Äänestämällä voi voittaa liput Pori Jazzeille. Se ei oo mikään ihan paska tapahtuma. 

 


29.05.2017

Posted at 15:09h in Yleinen by
0 Likes

Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

AAAWWWW! Eilinen oli ihan paras päivä. Kävin Kaivopuistossa ihastelemassa Puppy Paradeen osallistuneita koiria ja yksi tuollainen pumpulinpehmeä karvapallero jopa halusi ehdottomasti tulla syliini! 

Tämä oli jo toinen kerta, kun osuin sopivasti Helsinkiin Puppy Paraden aikaan ja olen sitä mieltä, että ei voi olla mitään parempaa tapahtumaa. Itselläni iskee aina välillä ihan hirmuinen akuutti koiranpaijaamistarve, mutta ihan lähipiirissäni ei kellään ole karvakavereita. 

En siis kovinkaan helposti pääse tyydyttämään tätä paijaustarvettani, vaan joudun tyytymään koiranpentuvideoiden tauottomaan katseluun netissä. Puppy Parade onkin ihan taivas kaltaiselleni ihmiselle. Sadoittain toinen toistaan suloisempia koiruleita, joista monia saa vielä silitellä ja sylitelläkin.

Kuvan kahdeksan viikkoinen pentu ihan todellakin huipensi mahtavan päivän tunkemalla oma-aloitteisesti syliini ja viihtymällä siinä pitkän tovin siliteltävänä. Tuli melkein tippa linssiin, kun pehmoinen pentu tuntui sylissä niin ihanalta ja rauhoittavalta.

Hieman sain allergiaoireita lääkkeistä huolimatta, mutta se oli varsin pieni hinta siitä kuinka paljon hyvää mieltä haukkujen silittely tuotti. Aivan loistavaa mielenhuoltoa siis. 

Pystyttekö muuten te puhumaan normaalisti, jos näköpiirissä on suloinen koira? Itselläni etenkin pennut aiheuttavat vakavia häiriöitä puheenmuodostuksessa. Tämänkin pumpulipallon läheisyydessä kaikki r-kirjaimet muuttuivat l-muotoon, s-kirjaimissakin tahtoi olla puutteita ja puhe muodostui selkeästi normaalia supummalla suulla ja korkeammalla nuotilla.

"Voi hellanlettat mikä ihana pikku töpöliini hän onkaan! Tiihen minun tyliinkö tinä nyt paakkelasit supeltöpön pikku kaavapyllyti! Et inana pikku kalvapallonen ymmälläkään miten iloitekti minut teit!"