07.01.2017

Posted at 20:22h in Yleinen by
0 Likes

Seurasin viime vuoden aikana Nakit ja Mutsi -blogissa Arkikuva-haastetta, jonka idean hän oli puolestaan napannut Lähiömutsilta, ja päätin nyt uuden alkaneen vuoden kunniaksi haastaa itseni samaan puuhaan. Tarkoitus on siis tämän vuoden ajan postata joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä, mitä nyt sattuu kulloinkin kohdalle osumaan.

Arkikuva-kategorian avaa kännykkäotos torstailta, kun olin käymässä isotätitettävieni luona. Olen siis viettänyt tämän viikon kotiseudullani Sotkamossa ystäviä ja perhettä tavaten. En ollutkaan ehtinyt tavata kuvassa olevaa sukumme tuoreinta tulokasta vielä aiemmin, sillä vierailin täällä viimeksi kesäkuussa, jolloin herra oli vielä äitinsä mahassa. Eilen 6 kk täyttänyt hurmuri otti kuitenkin isotätinsä tyynesti vastaan ja antautui heti halailtavaksi suoden minulle leveitä hymyjä. 

3-vuotiaan isoveljensä kanssa puolestaan pelattiin mm. Muumi-Kimbleä ja hiivittiin kurkistelemassa ikkunoista, koska ulkona kuulema vilahti punanuttuisia tonttuja. Eikö nekään malta lainkaan pitää lomaa joulun jälkeen, vaan heti aloittavat tarkkailun tulevaa joulua varten! 

Samassa seurassa vietin aikaani myös tänään. Näitä pikku muruja haluaisin ehdottomasti nähdä useammin. Ehkäpä tuleva kevät antaisi hieman enemmän mahdollisuuksia matkailla täällä kotona käymään kuin mennyt syksy.

Tähän isotätiyteen aina ihmiset tarttuvat, että kuinka se on mahdollista, että olen sellaiseksi vielä kuulema liian nuori. Mutta minulla ja isosiskoillani on sen verran paljon ikäeroa ja he ovat saaneet lapsia jo parikymppisinä, joten heidän lapsistaan 4/5 on jo ikähaarukassa 23-27, joten hyvinhän tässä on isotätiksi ehtinyt. Ja hitsi, että se onkin mun mielestä arvovaltainen titteli.

Mutta hieman kyllä tunnen itseni vanhaksi. Etenkin silloin, kun näiden lasten äiti sanoi lapsille, että "Veera on mummun sisko". Sillä silloin ei voi kyllä enää olla kovin nuori, jos on jo jonkun mummun sisko!


06.01.2017

Posted at 21:11h in Yleinen by
0 Likes

En viitsinyt pakata uusia pupu-kenkiäni mukaani tänne pohjoisen pakkasiin, vaan luotin suosiolla karvavuorisiin talvikenkiin, koska sääennusteen pakkaslukemat alkoivat jopa kolmosella. Ehdin kuitenkin käyttämään pastellisia pitkäkorvia yhden päivän ennen reissuun lähtöäni ja muistin napata myös asukuvat.

Muistan kuinka isäni tapasi sanoa, että "varo, ettei tuu niska kipeeksi", kun kotona asuessani näki minun ihastelevan uusia kenkiäni. Usein perään esitettiin vielä kysymys, että "raskitko edes yöksi riisua?". Näiden kohdalla teki kyllä vähän tiukkaa ja pistinkin ne sitten loppujen lopuksi säilöön makuuhuoneen lipaston päälle, jotta ovat edes lähellä. 😀

.

Tällainen harmaiden ja vaaleanpunaisten sävyjen sekasotku tällä kertaa. Vaaleanpunainen kashmirhuivi ja Riikasta ostamani vanhan roosan väriset mohair-käsineet jatkavat kenkien herkistelylinjalla ja samaan sävymaailmaan uppoaa näköjään näppärästi oma naamakin. Onneksi edes pirteän pinkki neulepanta hieman piristää ja saa pärstän erottumaan. 😀 Panta on joulukuinen ostos Katri Niskaselta. Tajusin joku kerta pipoa päähäni sovitellessa, että ne nyt ei vaan ole tämän nutturakampauksen kavereita, joten panta oli korvieni lämpimänä pysymisen kannalta erittäin tarpeellinen hankinta. Jos panta kiinnostaa, niin se löytyy nyt Katri Niskasen alesta!

Tarvitsin postireissulle jonkin tilavan kassin, joten kaivoin kaapin pohjalta siellä pitkään käyttämättämänä lojuneen ikivanhan Marimekon kassin. Ostin laukun kesällä 2000 ylioppilas-rahoistani. Olin himoinnut pinkkiä veskaa jo koko kevään, mutta kun se oli niin hurjan kallis. En tarkkaan muista, mutta monta sataa markkaa!

Kun yo-juhlien sivutuotteena sitten rahaa tuli oikein pari tuhatta, tunsin itseni niin rikkaaksi porhoksi, että saatoin eka kertaa elämässäni ostaa omilla rahoilla tuollaisen kalliin merkkituotteen. Ja kylläpä on kyseinen Mari-kassi palvellut ahkerasti vuosikausia niin kauppakassina, viikonloppulaukkuna kuin rantakassinakin. Pitäneekin muistaa ottaa kassi taas ahkerampaan käyttöön jahka sitä ensin hieman puhdistan. 

neulemekko – Benetton / bomber -Gina Tricot / kengät – Minna Parikka / takki – Cubus / kaulaliina – Ellos / panta -Katri Niskanen / pinkki laukku -Marimekko / nahkalaukku – Diesel

Jos maanantaina tarkeni Porissa vielä tuolleen hamosessa ja yksillä villasukkiksilla, niin vähän on toinen meininki ollut viime päivät täällä Kainuussa. Onneksi paikallisen vaatekaupan alenurkasta löytyi mulle keskiviikkona ihan mahtavat Marc O'Polon neulehousut, joissa on 45% villaa ja 45 % puuvillaa. Ne yhdessä merinovillasukkisten tai paksujen legginssien kanssa ovat olleet oikein oiva pakkasvaate. Ja mä niin odotan, että pääsen pukemaan housut noiden pupujen kanssa, kun pääsen kotiin!


04.01.2017

Posted at 18:35h in Yleinen by
0 Likes

Mä olen ihan hirvittävän monta kertaa jonkin ihastuttavan laukun tai hurmaavien kenkien äärellä käynyt itseni kanssa keskustelua, että olenko mä sellainen ihminen, joka pystyy laittamaan monia satoja euroja vaikkapa yhteen veskaan. Yhtäkin Longchampin laukkua muistan hipelöineeni ja peilailleeni itseäni se käsivarrella varmaan kymmenen kertaa, mutta ei vaan ikinä antanut luonto periksi ostaa. Ei edes siinä vaiheessa, kun alunperin 750 € maksanut laukku olisi irronnut alesta alle neljällä sadalla. En edelleenkään löytänyt itsestäni sitä ihmistä, joka kykenisi laittamaan tuollaisen summan rahaa laukkuun. En siitäkään huolimatta, että ostos ei olisi ollut tuolla hetkellä kiinni rahasta. Laukku oli kaunis, käytännöllinen ja laadukas, mutta tiesin, että löytäisin samoja ominaisuuksia edullisemminkin.

Hinta-kipukynnykseni on aika pitkään kulkenut monissa pukeutumiseen liittyvissä asioissa n. 200 € kieppeillä. Ostin viime keväänä siihen astisen elämäni kalleimmat kengät ja pulitin niistä -50% alessa 180 €. Kassalla hieman hengästytti. Kallein laukkuni ikinä maksoi muistaakseni alennuksen jälkeen 220 € ja sitäkin kyttäsin kuukausitolkulla. Näitä ostoksia hintavampia hankintoja vaatekaapissani ovat ainoastaan pari nahkatakkia. 

Ja miksikö kirjoitan hintakipurajoistani? Koska mä just tein just alennusmyynneistä hankinnan, joka oli mun mittapuulla kallis ja ylitti aiemmat rajani koskien järkeviä hintoja. Tuli nimittäin ostettua Minna Parikan vaaleanpunaiset pupukengät.  (Se kummat kengistä valitsin,selviää postauksen lopussa) Vaaleanpunaisten kiiltonahkakenkien alkuperäinen hinta oli 395 € ja se sai minut jättämään puput kauppaan soviteltuani niitä syksyllä ensi kertaa. En tuolloin myöskään osannut päättää, kummat olivat ihanammat, matalat maiharit vai korkonilkkurit.

Kun joulun jälkeen ekana arkena sitten meiliin kolahti ilmoitus Parikan alennusmyyntien alkamisesta surffasin samointein nettikauppaan. Matalat maiharit oli koossani loppuun myyty, mutta korollisia nilkkureita oli jäljellä yksi pari -30% alennuksella. Muhun iski paniikki. "En voi jäädä miettimään asiaa pidempään, ne on viimeinen pari!" ja klikkasin tilauksen menemään. Tässä vaiheessa kävin itseni kanssa pitkän keskustelun aiheesta "miksi olen ansainnut nämä kengät". Tiedättehän sen, kun listaa päässään kaikkia viime aikojen ikäviä tapahtumia, joiden vuoksi kaipaa lohtua ja saavutuksia ja onnistumisia, joiden vuoksi voisi itseään palkita. 😀

Niinhän siinä sitten kävi, että seuraavana päivänä törmäsinkin sitten mataliin versioihin Shopbopin alessa ja siellä sama homma, yksi pari omaa kokoa jäljellä. Ja samalla mulle kirkastui hyvin vahvasti se, että nuo maiharit nyt vaan on paljon enempi mun kengät, joten edellisenä päivänä tilatut korko-puput saisivat lähteä palautukseen.

Korkkaritkin olivat ihan sairaan mukavat jalassa, ne on ihan suunnattoman nätit ja voisin ehdottomasti käyttää niitäkin. Mutta, kun nyt kerrankin päädyn maksamaan kengistä omalla mittapuullani tosi paljon (lähes 300€), niin valitsen mieluummin ne, joita tiedän käyttäväni useammin. Ja niin se vaan on, että minulle luonnollisempi valinta on useimmiten matalat kengät. Niin paljon söpömmältä kuin nuo korolliset näyttivätkin jalassa, niin matalissa kengissä mulle tuli enempi oma olo. Askel on niissä jotenkin reippaampi. 

Korko-puput siis lähtivät takaisin odottamaan uutta kotia. Ja minä adoptoin nämä alla näkyvät pitkäkorvat. Ja kengät tuntuivat niin täydellisiltä, että loppujen lopuksi niiden hintakaan ei tuntunut enää niin pahalta. Kai se on niin, että joskus jonkin todella täydellisen asian kohdalla, voi hieman joustaa omista hintaperiaatteistaan. Kunhan ei tule kuitenkaan tavaksi. 

Minkä tuotteen kohdalla sinä venytit hintarajaasi?