Viime viikko meni maanantaista sunnuntaihin Satakunnan Kansa -duuneissa ja pukeutuminen koostui pitkälti yhdistelmästä farkut, neulepaita ja Gore Tex -lenkkarit, joten sieltä ei paljoa asukuvia irronnut. Tänään kuitenkin pitkästä aikaa päällä jotain muutakin. Esittelin taannoin neulemekkopostauksessa yhden kollaasin mekoista myös päälläni ja nyt olisi vuorossa toinen. Tuli nimittäin hankittua tälle syksylle myös yksi uusi villaleninki.

Ihan eka kuitenkin lätkäistävä tähän tää naamakuva ja päivitellä vähän sitä, että kyllä se vaan alkaa ikä pikku hiljaa tämänkin naisen naamasta näkymään! Tuhti rasvaprosenttini on pitänyt huolen, että muuten ei hirveästi ole ryppyjä vielä näkyvissä, mutta ai kauhee miltä noi silmänaluset on alkanut näyttämään. Nyt äkkiä jotain ajan pysäyttävää anti age -tehoseerumia kehiin! Täytyy se toki alkaa jo noita iän merkkejä hyväksymäänkin, mulla tulee kuitenkin vajaan parin kuukauden päästä mittariin jo 34. En tajuu. 

Mut siinä missä ulkonäkö on rapistuvaista, niin vastapainoksi ikä sitten onneksi tuo koko ajan muita asioita vastapainoksi. Elämänkokemusta, viisautta, uusia taitoja jne, joten jospa näiden silmänalustenkin kanssa kykenee elämään. Iän tuomien muutosten hyväksyminen on varmaan vaikeampaa sellaiselle ihmiselle, joka on rakentanut vaikkapa itseluottamuksensa pitkälti ulkonäön varaan. Itse olen aina pitänyt vahvuuksinani ihan jotain muuta kuin pärstää, joten lohdutan itseäni sillä, että rypyt ja roikkuvat tissit ei vie multa pois taitoja taikka luonnetta. (mut siitä huolimatta, nyt jotain taikatippoja naamaan! 😀 )

Kuvan lähtökohtainen tarkoitus oli kuitenkin ikääntyvien silmäpussieni sijaan esitellä tämän päiväinen huulipuna. Lumene Wild Rose sävy 18 Lupiineja (saatu) on yksi syksyn hurmaavista uutuussävyistä. 

No sit se mekko. Mulla on ollut jo pari Benettonin merinovillaista mekkoa aiemminkin. Pitkä musta kokovartalovillasukka, ja polvimittainen harmaa ja molemmat ovat olleet jo useamman vuoden ajan luottoamineitani talven kovimmilla pakkasilla. Tämä Zalandolta tilaamani mekko on pikkaisen ohuempi ja sen verran lyhytkin, että siinä missä vanhat Benetton mekkoni ovat käytössä lähinnä keskitalvella, on tämä vähän leudompien kelien kolttu, eli hyvä just nyt syksyyn.

Jos joku miettii samaa mekkoa, niin kokoinfoa sen verran, että itselläni on suurin saatavilla oleva koko, eli XL. Mekko on mallien päällä pikkaisen pidempi, eli itsellä tuo leveys syö hieman helmasta mittaa. 😀 Mutta ihan on vielä kepeästi siveellisyyden rajoissa!

Tämä mekko on itse asiassa niin kivan mallinen, että mä vakavasti harkitsen myös mustan tilaamista. Kaapissa olevat mustat lyhythihaiset neulemekot alkavat olla vuosien käytön jäljiltä jo melko nuhjaisen näköisiä, joten uudelle työjuhdalle olis käyttöä. Kuten on jo monesti ilmi käynyt, niin jos mä jotain vaatetta käytän syksyllä ja talvella paljon niin se on tosiaan nää pehmoiset ja lämpimät koltut. Mekko päälle ja kivat kengät kaveriksi, niin näyttää heti suht siististi pukeutuneelta ja soppaan on helppo lisätä väriä asusteilla ja koruilla. 

mekko-Benetton, Zalando/nahkarotsi-Junarose (saatu)/laukku-Marc O'Polo/kengät-Calvin Klein Jeans/huivi-Aleksi 13/korvikset-Lapponia (Saatu)


Makasin tänä aamuna, tai tarkemmin ottaen puoliltapäivin, sängyssä ja koitin jäsentää alkaneen viikon ja muutaman tulevankin aikatauluja ja to do -listoja ja irvistelin hieman mielessäni, että kiirettä pukkaa. Lähes samointein kuitenkin karistin tuon hetkellisen kääk!-fiiliksen päästäni ja upposin fiilistelemään sitä miten onnekas mä tällä hetkellä olen.

Mietin siinä sitten sellaistakin asiaa kuin menestys. Että mitä se mulle itselleni oikein tarkoittaa. Muistan miten nuorempana usein mietin, että tuleekohan musta ikinä mitään ja menestynkö mä. En koskaan oikein edes osannut määritellä et mitä se menestys oikein tarkottaisi mutta ehkä jonkin hienolta kuulostavan duunin saavuttamista ja hyvää liksaa.

Olin vuosikausia hirveessä ahistuksessa ja paineessa, että mä en osaa mitään, ja jos sen hetkinen työni loppuisi, en varmasti saisi enää uutta. Koin, että olin opiskellut ihan typerän ja turhan tutkinnon ja soimasin itseäni, etten ollut älytä valita jotenkin paremmin. Tein töitä ja pelkäsin, että en koskaan etenisi milläään tasolla, vaan jumiutuisin ikuisuuksiin tekemään yksiä ja samoja hommia ja vitutus töihin lähdöstä olisi joka-aamuinen kaverini. Tuntui siis kovasti siltä, että mä en todellakaan ollut mikään menestyjä.

Mutta sitten tapahtui jotain. Puitteet muuttuivat. Vakkariduunin vaihtui pätkätöihin ja epävarmuuteen tuloista. Moni voisi pitää nykyistä tilannettani kammottavana ja kaukana menestyksestä. Mutta tiedättekö mitä, puitteiden lisäksi muutuin myös minä. Kirjoittelin tuossa noin viikko sitten kuinka olen onnistunut muuttamaan ajatuksiani epäonnistumisen suhteen, mutta se ei suinkaan ole jäänyt ainoaksi asiaksi jossa olen kehittynyt. 

Viimeiset pari vuotta ovat tuoneet mulle aivan hurjasti lisää itsevarmuutta omien tekemisieni suhteen. Olen uskaltanut antaa itselleni tunnustusta asioista joissa olen hyvä, mutta pystynyt myös pohtimaan heikkouksiani ilman sellaista "äääää, mä oon ihan mitätön paska" -myllerrystä. Olen myös oppinut sietämään taloudellista epävarmuutta ja luottamaan äidin aina jankuttamaan "asioilla on tapana järjestyä mantraan". 

Ja tänään, siinä sängyssä maatessa se ajatus sitten iski, että tää on nyt mulle sitä menestystä. Ei oo isoa liksaa, eikä varaa omakotitaloon, ei hienoa ammatillista titteliä, eikä vakituisia töitä. Mutta mä tajusin siinä kalenteriani selatessa, että mä saan tehdä koko ajan liksani eteen suurimmaksi osaksi tosi kivoja juttuja eikä kaikki tunnu edes työltä. Toisinaan mulle maksetaan jopa asioista joita tekisin joka tapauksessa vaikka en saisikaan rahaa. (tämä blogi nyt vaikka esimerkkinä).

Ja hitto, se jos mikä on mun mielestä elämässä menestymistä, että ei aamuisin vituta lähtee töihin (herääminen nyt ärsyttää aina, mut ei työt), rahaa tulee kivoista duuneista ja jännistä projekteista pieninä puroina sen verran, että pysyy katto pään päällä ja toisinaan on vara ostaa kengät ja juoda skumppaa. 

Lauantainakin oli ihan huippu työpäivä, kun suunnattiin juttukeikalle valjakkokoirakilpailuihin. Näin monta söpöä karvaturria, mm. tuon pikkuisen Haiku-pennun.

Mä mietin siinä, että itselleni menestystä  on se, kun tunnen oppivani uusia asioita ja sillä tavalla etenen "urallani". Eteneminenkin on vähän hölmö sana, en koe, että mun pitäis pyrkiä ja päästä jotenkin ylemmäs tai korkeammalle jossain yhdessä asiassa, vaan olen enemmänkin kiinnostunut laajentamaan osaamistani uusiin asioihin. Mä olen ihan vilpittömän innostunut joka kerta, kun opin uusia itseäni kiinnostavia ja omaan soppaani sopivia asioita. Viime viikkoina olen esimerkiksi intoillut edistymisestäni videohommissa ja tuntenut onnistumisen iloa, jopa oikolukuhommissa. Mulle uuden oppiminen on ehdottomasti tärkein bensa mun koneeseen (se opettelu kohta on joskus vähän hanurista), ja pienetkin etenemiset omien mielenkiinnon kohteiden saralla saa aikaan riemunkiljahduksia.

Olen lähiaikoina myös iloinnut ja ihmetellyt sitä, että jostain vaan ilmestyy ihmisiä, jotka näkee mussa potentiaalia sellaisiinkin hommiin joihin en itse vielä uskaltaisi itseäni tyrkyttää. Antaa lisää luottoa siihen, että olen ihan oikeella tiellä ja teen toisinaan asioita oikein. Tilipäivästä ei aina oo tietoa, mutta tää vapauden tunne ja kaikki yllättävät käänteet ovat kultaakin kalliimpia. 

Kyynisimmät siellä miettii, että "no tulee sitä paskaa niskaan vielä sullekin"  ja joidenkin mielestä taas tällainen omasta hyvästä fiiliksestä kertominen on ylpeetä leijumista, mutta ei se oo multa pois. Kyllä sitä paskaakin varmasti vielä elämään mahtuu ja on tähän mennessä mahtunutkin, mutta nyt kun mä vihdoin olen päässyt vuosia vaivanneesta pelosta, epävarmuudesta ja pessimismistäni, niin mä aion todellakin nauttia näistä uusista tunnelmista niin kauan kuin niitä riittää. Mä olen oman elämäni menestyjä.

PS. Ensi viikolla mä pääsen kertomaan teillekin yhden uuden kivan duunin, joka tarkoittaa itselleni mahdollisuutta päästä oppimaan taas uusia juttuja huikeiden ammattilaisten seurassa!


Tämä blogi sai aikoinaan vuonna 2007 alkunsa siitä, että halusin tehdä sähköisessä muodossa samaa rätti- ja kenkähaaveilua, jota olin harrastanut jo teini-iästä saakka leikkelemällä lehdistä kuvia ja liimaamalla niitä vihkoon. Niinpä ei pidäkään unohtaa tätä Tyyliä metsästämässä -blogin alkuperäistä tarkoitusta, joten kirjaanpa nyt heti ylös tämän uusimman himotuksen.

Minua käveli aamulla töihin mennessä vastaan keski-ikäinen rouva söpö pieni piski mukanaan. Normaalisti tuijottelisin silmät sydämen muotoisena sitä narun päässä olevaa karvakasaa, mutta tällä kertaa katseeni nauliutui rouvan takkiin. Ohitustilanne oli nopea, mutta jo tuo muutama sekunti oli riittävä impulssi ja minun oli heti työpaikan koneelle päästyäni syöksyttävä selamaan Barbourin vahakangastakkeja. 

Olen aiemmin mieltänyt Barbourin takit jus keski-ikäisten mammojen ja kuivakoiden kettuja metsästävien britti-ukkojen jutuksi, mutta nyt mä totean haluavani ja tarvitsevani sellaisen itse. En ajatellut lähteä Englannin nummille metsästämään kettuja, mutta näyttäishän noi rotsit nyt yksinkertaisuudessaan ihan sairaan hyvältä kaltaiselleni kaupunkieläjällekin ja passaisivat loistavasti myös huolittelemattomaan lehtikuvaajahabitukseeni. 

Kollaasissa ylempi takki on nimeltään Utility Waxed Jacket ja alempi William Morris Ruskin Waxed Utility Jacket. Linkit vievät Harrodsin sivuille mistä nuo suosikkini bongasin. Vaikka jostain kotimaasta nuo rotsit löytäisinkin, niin en vaan tiedä tuleeko minun ja takkihaaveen väliin ruhoni ulottuvuudet, sillä näyttäisi tosta mun suosikistakin (ylempi takki) suurin koko olevan UK18. Ei mitään käryä onko nuo millaista mitoitusta. Huonolla tuurilla ei ryntäät mahdu tuohonkaan kokoon 18. 

Pitänee kipaista ensi viikolla Stockalla, siellä ainakin myydään Barbouria. Onko kellään antaa muita vinkkejä mistä etsiskellä tuota keski-ikäisen ketunmetsästäjän loimea täällä kotimaassa?