Olen tainnut mainita jossain yhteyksissä aiemminkin, että mä olen ollut viime vuosina aika vähäinen itkijä. Siis ihan silleen omasta mielestä omituisen vähän tullut kyynelehdittyä. Oikeestaan noi täällä blogissakin raportoidut treeni-itkut olleet lähes ainoita tyrskimisiä esimerkiksi viimeisen vuoden aikana. Olen jopa miettinyt, että onko mussa jotain vikaa, kun en herkisty siihen malliin kuin joskus aiemmin tai, että olenko mä jotenkin padonnut tunteitani ja siirtänyt vaan kaikki liian syvälle menevät tunteet jonnekin syrjään.

Siis olen mä toki vellonut monenlaisessa alhossa ja ahdistuksessa, mutta sellanen rehellinen pillittäminen ja sitä kautta tunteiden ulospäästäminen on ollut oikeesti tosi harvinaista. Mun tunneskaalassa on negatiiviset asiata enempikin viime vuosina purkautuneet sellaisena rehellisenä vitutuksena ja vihana tai sitten ahdistuksena ja lamaannuksena, kuin kyyneleet poskille puskevana suruna.

Nyt on kuitenkin selkeesti ollut pientä muutosta havaittavissa takaisin herkempään tunnelmointiin. Yhtenä syynä lienee varmasti mielialalääkkeen annoksen pienennys jo lähes olemattomaan. Alkaa tunneskaala ehkäpä sen myötä normalisoitua.

Syy miksi mieleeni tuli kirjoittaa itkemisestä, on se, että mä olen nyt pillittänyt jo kahtenä päivänä peräkkäin ja mä olen siitä nyt jotenkin ihan ihmeissäni. Eilen tuli itku, kun pääsin autoon lähtiessäni yhdeltä työkeikalta. Sen tarkemmin keikan aihetta yksilöimättä sanon nyt vain, että kyse oli ihan tavallisten ihmisten tarinasta johon kuului sairauden tuomia hankaluuksia ja kaiken rinnalla suurta rakkautta. Siinä mä sitten autoon päästyäni aloin miettimään miltä tuntuisi menettää itsenäisyytensä ja toimintakykynsä sairauden myötä tai, että mitä jos sellainen tilanne tulee joskus eteen lähipiirissä. Ja kun käynnistin auton, soi radiossa Snow Patrolin kovin haurastunnelmainen Chasing Cars. Hirvee itku alko tärisyttää vartaloa ja pillitin ihan huolella koko matkan seuraavalle kuvauskeikalle.

Tänään puolestaan hanat aukaisi viiden nuoren tanssiesitys anssi Teellä -festareilla. Viisi ehkä jotakuinkin yläasteikäsitä nuorta esitti teoksen nimeltä Mikämikämaa, joka väräytteli tehokkaasti sielussa niitä edelleen yli kolmekymppisenäkin tuttuja fiiliksiä, että ei haluaisi ajan kuluvan eikä haluaisi kasvaa isoksi. Tanssijoiden uskomaton eläytyminen ja herkkyys yhdistettynä vatsanpohjassa tuntuvaan musiikkiin ja koko siihen mikämikämaan tematiikkaan liikutti mua kameran takana jo esityksen ensitahdeista, mutta lopullisesti hanat aukaisi yhden tanssijan hiljaa hyräilemä Pikkuvelibiisin kertosäe. "Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty. En meidän taloon lisää aikuisia halua".

Seuraavat esitykset onnistuin kuvaamaan kuivin silmin, mutta herkkä fiilis säilyi silti loppuun saakka. Ja kun istuin autoon ja käynnistin, niin arvatkaa mitä radio soitti? No jälleen sen edellispäivältä tutun Snow Patrolin Chasing Carsin. Siitä tuli sitten viikon virallinen itkuvirsi.

"If I lay here If I just lay here Would you lie with me and just forget the world?"


 


Kuten ylläolevasta kauhukollaasista näkyy, niin tänään oli taas tukan niittämispäivä ja tavoilleni uskollisena dokumentoin näkyä vaihe vaiheelta, koska näky siellä kampaamon peilissä on prosessin kesken ollessa aina yhtä kamala ja siksi niin viihdyttävä. Siinä tulee kuvakollaasissa samalla kasa realismia  vuosien takaisen naked truth -haasteen hengessä. 😀

Ja että minkäkö näköinen olento sieltä kampaajalta sitten poistui? No ihan just semmonen mitä olin suunnitellutkin. Mä halusin vielä säilyttää pitkän etu-/pääliosan, mutta sivut ja takaosan veks hiostamasta. Nyt mä voin pitää tukkaa kiinni! Vitsit, että tuntui tänään töissä hyvältä ja vapauttavalta, kun ei roikkunut tukka silmillä ja häirinnyt kuvaamista.

Mulla ei ole toistaiseksi vielä muita kuin nämä muutama kännykkäräpsy enkä siis ole lainkaan ehtinyt kuvata hiuksia vielä muuten kuin tuon Maikun tekemän letin kanssa. Mutta tästä nyt selviää leikkaus aika hyvin. Kuvia tukan muista mahdollisista asennoista tulee sitä mukaa, kun ehdin tätä vääntelemään. Nyt pitäis vaan itse epätoivoisesti opetella letittämään, sillä tykkäisin pitää kuontaloa noin useamminkin. Omista viimeisimmistä letityskokemuksista vaan on jo lähes 20 vuotta, joten voi olla taidot vähän ruosteessa..

 

Ei varmasti mikään muu mun olemuksessa ole blogivuosien aikana hiertänyt joitakin vieraita ihmisiä siinä määrin kuin hiukset. "Lesbotukka", "kaamee poritukka", "näyttäisit nätimmältä ja naisellisemmalta, kun kasvattaisit" , "tollaset hiusmallit sopii vaan kauniskasvoisille" ja blaablaablaa. Ja jotenkin mulla on kutina, että tää uusin mallikin voi herättää jokusenkin inhoreaktion. ;D


Alkuvuodesta asti hyllyssä malttamattomana odottaneet Marc by Marc Jacobsin hiiriballerinat pääsivät vihdoin perjantaina ulos boksistaan ja ulkoilemaan aurinkoon. Punaisten hiirulaisten kaveriksi vaatekaapista kaiveltiin kaikkea vanhaa ja tuttua.

housut-Vero Moda (saatu)/pusero-Kaiio, Sokos/kengät-Marc by Marc Jacobs/korvikset-Lindex/aurinkolasit-Dolce & Gabbana (saatu)

Mies kommentoi hiirulaisista, että häntä häiritsee tuollaiset kengät joista näkyy varpaanvälit. Näyttää kuulema liian pieniltä. Onhan se kyllä toisaalta vähän hassun näköist, mutta oma oikean jalana vaivasenluun alkuni kyllä kiittää juurikin tuollaisesta hyvin avoimesta ballerinan mallista. Niinpä, kyllä luitte oikein, vaivasenluu. Kuinka aikuista, niin sitä aina kuvitteli nuorempana, että se on vain joku vanhojen mummojen vaiva. Mutta niin vaan on itselläni nyt jo muutaman vuoden ajan ollut huomattavissa, että varvas on hieman kääntynyt sisään päin ja tyvinivel siten pullottaa hieman ikävästi.

Olen muutamaltakin läheiseltä vanhemmalta naiselta nähnyt mitä vaivasenluut voivat pahimmillaan olla, joten otin asian suht vakavasti jo heti huomatessani ensimmäiset oireet. Osaksi tästä syystä on esimerkiksi korkokenkien käyttö jäänyt aiempaa paljon vähemmälle ja yritän muistaa tehdä välillä varvasjumppaakin. Myös monet kengät ovat saaneet lopulliset lähtöpassit huomattuani niiden ärsyttävän tuota niveltä.

 Enimmäkseen ongelmia on lähinnä juuri erilaisten avokkaiden kanssa. Monissa ballerinoissa ja korkokengissä kengän reuna asettuu juuri hinkkaamaan tuota korkeimpana töröttävää kohtaa nivelestä ja sellaiset jalkineet saa unohtaa sitten ihan kokonaan. Mutta hyvänä puolena voitakoon todeta, että tämä on väkisinkin hieman hillinnyt kenkäshoppailua ja on siten ehkä pelastanut minut hukkumasta kenkiin. 😀

Hiirulaiset kuitenkin siis onnekseni ovat kaverit vaivasenluun pentuni kanssa ja siitä on sitten hintana tuo varvasvälien vilkkuminen.

Olin jo ihan unohtanut talven aikana miten ihanat nuo viime kesänä usein päälläni nähdyt Vero Modan housut ovat. Malli on ihan täydellinen. Voi kun sais näitä joka värissä!

Mut mites tää vaivasenluuhomma, olenko mä yksin ikäryhmässäni ongelman kanssa vai löytyykö kohtalotovereita?  Tai jos ei vielä vaivaa, niin huolestuttaako asia yhtään? Mietittekö millaisia kenkiä tulee käytettyä?