Posted at 16:01h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Kirjoittelin muutama viikko sitten monesta opista ja oivalluksesta, jotka ovat lähivuosia parantaneet elämänlaatuani huomattavasti. Sisäinen myllerrykseni ei suinkaan rajoitu tuossa tekstissä kertomiini asioihin, vaan ymmärrys omasta itsestä ja omista piirteistä on saanut viime aikoina paljon uusia muotoja.
Syy miksi nämä omissa sisuskaluissa tapahtuneet positiiviset nyrjähdykset ovat juuri nyt niin kovasti mielenpäällä, on se, että pitkäaikainen terapiani on päättymäisillään aivan pian ja nyt viimeisillä kerroilla ollaan käyty läpi kaikkea sitä mitä olen sen aikana oppinut. Ikään kuin järjestelisimme vielä viime hetkillä mieleni työkalupakkia, jotta näkisin sen sisällön ja uskaltaisin luottaa pärjääväni tästä eteenpäin ilman noita säännöllisiä tapaamisia. Vähän se kyllä tuntuu jännittävältä, että pian en menekään säännöllisesti siihen pehmeään nojatuoliin istumaan, vedä villttiä päälleni, heitä jalkoja ikkunalaudalle ja mieti ruutupaitaisen tädin kanssa miten voisin muovata suhtautumistani asioihin ja elämään.
Oman ajan arvostaminen, uskallus kieltäytyä, oman jaksamisen rajojen ymmärtäminen ja vastuu omista tunteista. Siinä muutamia aiemmassa postauksessa käsittelemistäni asioista. Tänään puhuimme yksinolosta ja sen tärkeydestä. Tärkeydestä siis nimenomaan minulle.
Elin koko nuoruuteni ja vielä pitkälti opiskeluaikojani ajatellen olevani todella sosiaalinen ihminen. Minulla oli paljon ystäviä ja kavereita ja vietin vapaa-aikaani paljon isoissa porukoissa ja erilaisissa projekteissa pyörien. Kun sitten jokunen vuosi sitten aloin viihtymään entistä enemmän itsekseni ja kanssakäymiseni kavereiden kanssa alkoi selvästi vähentyä, mietin pitkään, että minussa on jokin vialla. Soimasin itseäni siitä, etten näe tarpeeksi ystäviäni enkä pidä läheisiin yhteyttä niin paljon kuin olisi sosiaalisesti suotavaa. Monta kertaa tuli eteen tilanteita, että olin vielä pari päivää aiemmin ollut sitä mieltä, että juu voisihan sitä lähteä kaverin kemuihin, mutta kun lähdön aika saapui, pistinkin liinat kiinni. Ärsyynnyin ajatuksesta viettää aikaa isossa porukassa, jossa kenties suurin osa ihmisistä olisi itselleni ns. merkityksettömiä. Monta kertaa päädyinkin sitten jättämään tuollaiset tilaisuudet välistä.
En minä missään välissä täysin erakoitunut, minä vaan aloin miettimään paljon tarkemmin milloin ja kenen kanssa aikaani vietän. Siinä missä nuorempana hengailtiin vaikkapa isolla porukalla luokkakavereiden kanssa ja päädyttiin linnunradanliikkeistä riippuen liikkeelle milloin milläkin kokoonpanolla, minulla ei enää nykyään ole oikeastaan koskaan sellaista oloa, että ”olispa jotain seuraa”. Sen sijaan minulla on täsmällisiä fiiliksiä siitä kenen ihmisen seurassa kenties haluaisin aikaani viettää. Harvoin mietin, esimerkiksi, että ”lähtisköhän joku mun kanssa leffaan”. Mua ei kiinnosta joku, vaan mua voi ehkä kiinnostaa juuri jonkun tietyn ystävän seura, tai sitten mua todellakin kiinnostaa ihan vaan se leffa ja sinne menen sitten itsekseni.
Nyt pikku hiljaa olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että haluni olla yksin ja viihtyminen itsekseni eivät ole mitään vikoja. Ne ovat vain ominaisuuksia. Kilpirauhasen vajaatoimintaan kerrotaan usein liittyvän halu vetäytytä rauhassa omiin oloihin ja jopa jonkinmoinen eräkoituminen. Voi olla, että itsellänikin asia liittyy osittain tuohon vajikseen, mutta voi se olla muutakin. Olipa syy mikä hyvänsä, niin olen vihdoin alkanut hyväksyä sen ja opetellut ottamaan asian huomioon.
Mietin esimerkiksi, että mikä minulle on vaikkapa työssäni väsyttävintä ja vastaus on viime aikoina käynyt erittäin selkeäksi. Raskainta työssäni on sen sosiaalisuus. Vaikka samalla juuri uusien ihmisten tapaaminen ja tarinoiden kuuleminen on myös työni paras puoli, niin huomaan väsyväni sitä herkemmin, mitä enemmän ihmisiä päiväni sisältää. Ei ole kyse siitä, ettenkö selviäisi hommistani vaikka millaisessa ihmisvilinässä ja hektisyydessä, mutta olen oppinut, että tarvitsen sitten vastapainoksi todella paljon aikaa olla ihan vain itsekseni. Jos työpäivät sisältävät paljon sosiaalista kanssakäymistä, on minun välttämätöntä saada viettää vapaa-päiväni omassa seurassani.
ai että, kyllä nyt on kuvituskuvassa symboliikkaa.. yksinäinen lammas auringonlaskussa!! 😀
Nykyään tiedän myös, että esimerkiksi joku parin päivän reissu jollain isommalla ryhmällä (esim. joku blogireissu ja isompi ryhmä tarkoittaa kaikkea mikä on yi 2 hlöä), on itselleni todella väsyttävä. Viis siitä, että reissu on kiva ja haluan sinne mukaan, mutta esimerkiksi pari vuorokautta niin, ettei ole juurikaan mahdollisuutta yksin oloon, uuvuttaa minut niin, että olen palattuani täydellisen nollauspäivän tarpeessa.
Siinä missä moni haaveilee vaikkapa etelän reissusta isolla kaveriporukalla tai miettii alkuviikosta, että olisipa jo viikonloppu ja kemut, mä haaveilen matkustavani johonkin yksin ja odotan työnteon keskellä nimenomaan pääseväni olemaan välillä itsekseni. Olenkin nyt opetellut hyväksymään tämän tarpeeni ja suunnittelemaan aikataulujani niin, että aikaa itsekseen ololle jää riittävästi.
Tällä viikolla päätin hoitaa tätä yksinolon tarvettani lähtemällä yhden yön hotellireissulle Tallinnaan. Just me, myself and I. Ohjelmassa on… ei mitään suunniteltua! Ehkäpä vain kuljen kamera kädessä pitkin katuja ja tarkkailen ihmisiä. Yksin, mutta ihmisten ympäröimänä. Ja heti, kun kaupungin äänet ja ihmisten paljous alkaa tuntumaan liialta, vetäydyn hotellihuoneeni rauhaan, tartun kirjaan ja upottaudun kylpyammeeseen.
Yksin viihtymisessä on kyllä paljon hyvää, sillä kuten päätin Ääriviivat selkiytyvät -postaukseni, niin päätän myös tämän sanoihin ”ainoa ihminen jonka kanssa minun on tultava toimeen joka ikinen sekunti elämästäni, olen minä itse, ei kukaan muu”.
