18.10.2010 Punastumisia
Lauantaina ei mennyt pukeutumishomat ihan putkeen..
”Pitäisikö tänne alle laittaa kuitenkin joku toppi? Jos tuolta raosta kuitenkin vilkkuu tissiliivit.”, kyselin aamulla murulta uusi paitapusero päälläni. Olin edellisenä päivänä innostunut suunnattomasti löydettyäni vuosien etsinnän jälkeen mustan rennon napitettavan paidan, joka mahtui myös etupuskurin kohdalta ja kiikuttanut sen iloisena kassalle. (ja ihme ja kumma, se paita löytyi teiniputiikkien kuningattaresta, Gina Tricotista) Mieheke pyöri ympärilläni, kurkki ja tuumaili ja vakuutti sitten, että paita istui loistavati eikä vaaraa vilauttelusta ollut. Minä vielä hieman epäröin, mutta vaatekaapille juokseminen unohtui, kun vilkaisin kelloa ja tajusin, että töihin pitäisi jo lentää.
Tuntia myöhemmin edessäni seisoi valokuvattavaksi tullut onnea hehkuva morsiuspari uusia poseeraususohjeita odotellen. Minä puolestaan tuijotin kamera kädessä nolona omaa rintavakoani. Vain luoja tietää kuinka kauan olin ehtinyt kuvata ennen kuin tajusin paitani rehottavan apposen ammollaan paljastaen enemmän pitsiä kuin häveliäimmät miestenlehdet.
Napitin paitani jäykän vitsailun saattelemana ja jatkoin työskentelyä hieman posket punoittaen ihan vain huomatakseni, että pikkuruisilla napeilla oli todellakin jotain minua vastaan. Ne nimittäin pysyivät kiinni aina suurin piirtein siihen saakka, kunnes taas nostin kameran silmilleni. Paitaa ei kiinnitysmekanisminsa puolesta siis todellakaan ollut tarkoitettu mihinkään muuhun kuin itsetyytyväiseen peilin edessä patsasteluun kädet siististi sivuille laskettuna. No just niin jäykkäähän se mun työnteko onkin..
Onneksi asiakkaani olivat rentoa ja huumorintajuista sakkia ja asian saattoi laittaa ihan nauruksi. Pahoittelin kuitenkin toistuvaa vilautteluani, ja koska olin vielä jatkamassa myöhemmin heidän juhliinsa kuvaamaan, sanoin, ettie heidän tarvitse pelätä minun jatkavan samaa säädyttömyyttäni juhlapaikalla, vaan olin aikeissa vaihtaa päälle siistimpää ja juhlavampaa. Siihen kyllä sulhanen totesi, että mitä sitä turhia, sehän olisi vaan hyvä ohjelmanumero, kun saisivat samalla rahalla valokuvaajan ja stripparin. Siinähän onkin varsin loistava uusi bisnesidea! 😀
Kuvauksesta ja melkoisen antavasta paidasta siis selvittiin huumorilla ja seuraavaksi olikin vuorossa operaatio vaatteidenvaihto ennen juhliin lähtöä. Olin varannut kassiin uudet sukkahousut (merkkiä ja mallia jota en olut aiemmin käyttänyt) ja uuden siistin mustan trikoomekon. Ja vannoinkin aiemman nöyryytyksen jälkeen, että tästä lähtien luotan kuvatessani vain ja ainoastaan josutaviin materiaaleihin ja vaatekappaleisiin jotka eivät sisällä minkäänlaisia avattavia mekanismeja.
Homma sujui hyvin tasan siihen saakka kun nousin autosta juhlapaikan pihalla. Sukkahousut olivat ihan jollain tuhannella rullalla tuntuen epämiellyttäviltä ja aiheuttaen kaikkea muuta kuin kauniita makkaroita vartalonmyötäisen kolttuni alla. No, perus sukkahousunnostovenkoilut pihalla kenenkään näkemättä ja matka jatkuu. Sisälle päästyäni ja kerran lattialla olevalle kameralaukulle kumarruttuani sama homma. Maailman hirvein ruttukasa jossain jenkkakahvojen alla ja ahdistaa ja puristaa. ja v***ttaa. Juhlatila oli pieni ja yhtenäinen, eikä piiloon päässyt oikein mihinkään nurkan taakse, eikä vessassakaan voinut ihan koko ajan juosta pöksyjä oikomassa, kun kuvatakin piti.
Juhlat järjestettiin vesitornissa sijaitsevassa ravintolassa ja paikan omistaja tulikin kysymään josko haluaisin käydä ottamassa myös muutamia maisemakuvia vesitornin katolta, hän voisi viedä minut. No tokihan, sehän kuulostaa mielenkiintoiselta. Ja mielenkiintoista todella olikin. Pienen siivouskomeron katossa oli luukku, josta pääsi pelottavia seinään muurattuja metallitikkaita pitkin kiipeämään katolle. Muutaman tonnin kamerakamppeet kaulassa roikkuen ja päälläni olleella mekko-sukkahousukombolla kiipeäminen oli, sanoisinko melkoisen jännittävää.
Alastulo oli kuin paraskin Bridget Jones -moment. (muistattehan mahtavan liu’un pitkin paloaseman tankoa) Kundi meni edeltä alas, otti kamerani vastaan ja jäi katsomaan, että minä pääsen turvallisesti alas. Saattoi olla melkoiset näkymät minun laskeutuessa perse edellä pitkillä väleillä sijaitsevia tikkaita alas hameen kiivetessä kohti korvia ja sukkahousujen hivuttautuessa kohti reisiä. Saattoi juhlavieraitakin hieman ihmetyttää, kun yhtäkkiä tarjoilijamies livahtaa ulos siivouskomerosta hengästyneen ja kasvoiltaavn punoittavan valokuvaajan kanssa, joka epätoivoisesti yrittää korjailla vaatteitaan paikoilleen. ;D
Mutta reissu kyllä kannatti. Näkymät 56 metrin korkeudesta olivat kiipeämisen arvoiset. Mutta siinä sitten samalla kun yritin jossain piilossa venkoilla niitä rullautuneita sukkahousuja ja niiden alla ihan kurtussa olevia alushousujani korjailla, niin vannoin itselleni, että koskaan ikinä en enää pue työkeikalle päälle mitään sellaista jota ei ole jo kertaalleen ääriolosuhteissa koekäytetty.
Hyvä testi kuvausvaatteille voisi olla vaikkapa joku lasten riehuntapuisto HopLop ja mitä niitä onkaan. Raivokasta kiipeämistä, ryömimistä ja liukumäestä laskemista. Mikäli vaattet pysyy päällä siveellisesti siinä menossa, voidaan ne hyväksyä myös työvaatteiksi. 😀
Nyt lohdutuksena kaipaisin mielelläni teidän noloja tilanteitanne. Missä tilanteessa vaatteet ovat pettäneet sinut?