Lauantaina ei mennyt pukeutumishomat ihan putkeen..

”Pitäisikö tänne alle laittaa kuitenkin joku toppi? Jos tuolta raosta kuitenkin vilkkuu tissiliivit.”, kyselin aamulla murulta uusi paitapusero päälläni. Olin edellisenä päivänä innostunut suunnattomasti löydettyäni vuosien etsinnän jälkeen mustan rennon napitettavan paidan, joka mahtui myös etupuskurin kohdalta ja kiikuttanut sen iloisena kassalle. (ja ihme ja kumma, se paita löytyi teiniputiikkien kuningattaresta, Gina Tricotista) Mieheke pyöri ympärilläni, kurkki ja tuumaili ja vakuutti sitten, että paita istui loistavati eikä vaaraa vilauttelusta ollut. Minä vielä hieman epäröin, mutta vaatekaapille juokseminen unohtui, kun vilkaisin kelloa ja tajusin, että töihin pitäisi jo lentää.

Tuntia myöhemmin edessäni seisoi valokuvattavaksi tullut onnea hehkuva morsiuspari uusia poseeraususohjeita odotellen. Minä puolestaan tuijotin kamera kädessä nolona omaa rintavakoani. Vain luoja tietää kuinka kauan olin ehtinyt kuvata ennen kuin tajusin paitani rehottavan apposen ammollaan paljastaen enemmän pitsiä kuin häveliäimmät miestenlehdet.

Napitin paitani jäykän vitsailun saattelemana ja jatkoin työskentelyä hieman posket punoittaen ihan vain huomatakseni, että pikkuruisilla napeilla oli todellakin jotain minua vastaan. Ne nimittäin pysyivät kiinni aina suurin piirtein siihen saakka, kunnes taas nostin kameran silmilleni. Paitaa ei kiinnitysmekanisminsa puolesta siis todellakaan ollut tarkoitettu mihinkään muuhun kuin itsetyytyväiseen peilin edessä patsasteluun kädet siististi sivuille laskettuna. No just niin jäykkäähän se mun työnteko onkin..

Onneksi asiakkaani olivat rentoa ja huumorintajuista sakkia ja asian saattoi laittaa ihan nauruksi. Pahoittelin kuitenkin toistuvaa vilautteluani, ja koska olin vielä jatkamassa myöhemmin heidän juhliinsa kuvaamaan, sanoin, ettie heidän tarvitse pelätä minun jatkavan samaa säädyttömyyttäni juhlapaikalla, vaan olin aikeissa vaihtaa päälle siistimpää ja juhlavampaa. Siihen kyllä sulhanen totesi, että mitä sitä turhia, sehän olisi vaan hyvä ohjelmanumero, kun saisivat samalla rahalla valokuvaajan ja stripparin. Siinähän onkin varsin loistava uusi bisnesidea! 😀

Kuvauksesta ja melkoisen antavasta paidasta siis selvittiin huumorilla ja seuraavaksi olikin vuorossa operaatio vaatteidenvaihto ennen juhliin lähtöä. Olin varannut kassiin uudet sukkahousut (merkkiä ja mallia jota en olut aiemmin käyttänyt) ja uuden siistin mustan trikoomekon. Ja vannoinkin aiemman nöyryytyksen jälkeen, että tästä lähtien luotan kuvatessani vain ja ainoastaan  josutaviin materiaaleihin ja vaatekappaleisiin jotka eivät sisällä minkäänlaisia avattavia mekanismeja.

Homma sujui hyvin tasan siihen saakka kun nousin autosta juhlapaikan pihalla. Sukkahousut olivat ihan jollain tuhannella rullalla tuntuen epämiellyttäviltä ja aiheuttaen kaikkea muuta kuin kauniita makkaroita vartalonmyötäisen kolttuni alla. No, perus sukkahousunnostovenkoilut pihalla kenenkään näkemättä ja matka jatkuu. Sisälle päästyäni ja kerran lattialla olevalle kameralaukulle kumarruttuani sama homma. Maailman hirvein ruttukasa jossain jenkkakahvojen alla ja ahdistaa ja puristaa. ja v***ttaa. Juhlatila oli pieni ja yhtenäinen, eikä piiloon päässyt oikein mihinkään nurkan taakse, eikä vessassakaan voinut ihan koko ajan juosta pöksyjä oikomassa, kun kuvatakin piti.

Juhlat järjestettiin vesitornissa sijaitsevassa ravintolassa ja paikan omistaja tulikin kysymään josko haluaisin käydä ottamassa myös muutamia maisemakuvia vesitornin katolta, hän voisi viedä minut. No tokihan, sehän kuulostaa mielenkiintoiselta. Ja mielenkiintoista  todella olikin. Pienen siivouskomeron katossa oli luukku, josta pääsi pelottavia seinään muurattuja metallitikkaita pitkin kiipeämään katolle. Muutaman tonnin kamerakamppeet kaulassa roikkuen ja päälläni olleella mekko-sukkahousukombolla kiipeäminen oli, sanoisinko melkoisen jännittävää.

Alastulo oli kuin paraskin Bridget Jones -moment.  (muistattehan mahtavan liu’un pitkin paloaseman tankoa) Kundi meni edeltä alas, otti kamerani vastaan ja jäi katsomaan, että minä pääsen turvallisesti alas. Saattoi olla melkoiset näkymät minun laskeutuessa perse edellä pitkillä väleillä sijaitsevia tikkaita alas hameen kiivetessä kohti korvia ja sukkahousujen hivuttautuessa kohti reisiä. Saattoi juhlavieraitakin hieman ihmetyttää, kun yhtäkkiä tarjoilijamies livahtaa ulos siivouskomerosta hengästyneen ja kasvoiltaavn punoittavan valokuvaajan kanssa, joka epätoivoisesti yrittää korjailla vaatteitaan paikoilleen. ;D

Mutta reissu kyllä kannatti. Näkymät 56 metrin korkeudesta olivat kiipeämisen arvoiset. Mutta siinä sitten samalla kun yritin jossain piilossa venkoilla niitä rullautuneita sukkahousuja ja niiden alla ihan kurtussa olevia alushousujani korjailla, niin vannoin itselleni, että koskaan ikinä en enää pue työkeikalle päälle mitään sellaista jota ei ole jo kertaalleen ääriolosuhteissa koekäytetty.

Hyvä testi kuvausvaatteille voisi olla vaikkapa joku lasten riehuntapuisto HopLop ja mitä niitä onkaan. Raivokasta kiipeämistä, ryömimistä ja liukumäestä laskemista. Mikäli vaattet pysyy päällä siveellisesti siinä menossa, voidaan ne hyväksyä myös työvaatteiksi. 😀

Nyt lohdutuksena kaipaisin mielelläni teidän noloja tilanteitanne. Missä tilanteessa vaatteet ovat pettäneet sinut?


Vaikka parin viikon takaisen Indiedays-viikonlopun aikataulu Helsingissä oli taas melkoisen tiukka, ehdittiin me Nelliinan kanssa kuitenkin tehdä nopea muutamaan keskustan liikkeeseen kohdistettu shoppailukierros. Asukuvassa hieman vilahtaneen Monkin valuvalinjaisen paidan lisäksi yksi toinenkin ostos livahti kassiini.

Nelliinan maksaessa Weekdayssa ostoksiaan minä vain hengailin kassan lähettyvillä ja katselin laiskasti sivusilmällä viereisiä rekkejä. Ja mitä mielenkiintoista sormeni tavoittivatkaan. Kiire oli jo kova, joten n. kahden sekunnin sovituksen jälkeen nakkasin  kaksikymppiä maksaseen löytöni kassalle ja toivoin sen olevan niin kiva kuin kiireessä kuvittelin. Ja olihan se onneksi. Jaa niin, että mikä SE?

huppu

Löysään neulottu huppu-kaulaliina-yhdistelmästä ei ole harvan neuloksensa vuoksi juurikaan kummoiseksi lämmikkeeksi viiman puhaltaessa humisten sen läpi, mutta se on jälleen yksi hyvä lisä huonojen tukkapäivien pelastusarsenaaliini.

Noissa kuvissa rinkula on kietaistu kaulan ympäri vasta kaksi kertaa jolloin se roikkuu tuolla tavalla löysän, mutta jos sen kietoo kaulan ympäri kolmesti, saa tiivimmän ja kenties hieman lämpimämmän kaulurimaisen ratkaisun. Tuolla lailla löysästi roikkuen olen heilunut tuo vehje päälläni ihan sisätiloissakin, kun tosiaan tukka on kaivannut peittelyä. 😀

Murun mielestä hupusta tulee löysän ja reikäisen neuloksensa vuoksi ihan mieleen  sellainen entisaikojen ritareiden metallineuloshuppu. (Mikä ”chainmail” oikein on suomeksi?) Ja oikeassahan se olikin! Hirvittävän äijämäiseltä sankarilta minä en kuitenkaan taida ritarimaisesta asusteestani huolimatta näyttää, mikä on kyllä varmaan ihan hyvä juttu.

Kraah. mun ei todellakaan pitäisi nytkään postailla mitään tänne blogiin, vaan suoltaa mieluummin yhtä kolumnia jonka deadline on maanantaina. Tai ehkä vielä mieluummin mun pitäis jo suunnata unten maille, jotta huomenna riittäisi energiaa koko päiväksi. Vuorossa on nimittäin viime viikonlopun tapaan ensin hääkuvaus studiossa ja sitten monen tunnin kuvauskeikka hääjuhlissa. Mutta jostain kumman syystä minä sitten aina päädyn höpöttämään tänne juuri silloin, kun olisi tuhat muutakin rautaa tulessa. Virhe. Sunnuntaina pakko keskittyä muihin puuhiin. Ihan totta. 😛


Tänään vihdoin nappasin töissä pikaisesti pari kuvaa tiistaina hankkimistani korkokenkäkaunottarista. Kommenttiboksiin jätetyt arvaukset siitä mitkä kuvan kengistä mahtoivatkaan löytää tiensä kaappiini menivät kaikki pieleen. Minun veikattiin ostaneen jälleen kerran mustat kengät, mutta kuinka väärässä te olittekaan!

viauno2B

Ei kai teiltä ole jäänyt huomaamatta rakkauteni punaisia kenkiä kohtaan? Tähän saakka käytössäni olleet Seppälästä muutma vuosi sitten ostetut keinonahkaiset korkkarit alkoivat olla kaikkien baarireissujen jäljiltä jo niin karmaisevassa kunnossa, että olin jo hetken aikaa etsiskellyt jotain uutta ja parempaa niiden tilalle. Noissa Tampereen Sokokselta löytyneissä Via Unon punaisissa paholaisissa yhdistyikin sitten oikeastaan kaikki mitä toivoa saatoin. Riittävän korkea korko, pieni platform, itseäni kovasti ihastuttava kärjen malli, sähäkkä punaisen sävy, aito nahka, mukavuus ja alle satasen hinta. Ihan loistava paketti siis!

viauno1B

Vai voitteko muka väittää etteivätkö näyttäisi melko herkullisilta? Täytyy itse asiassa omaksi edukseni sanoa, että kengät näyttävät näissä itse ottamissani kuvissa ihan sata kertaa upeammilta ja houkuttelevammilta kuin merkin omilta sivuilta napatussa laimeassa ja liian tummassa kuvassa. Vai mitä olette mieltä? Kenkien kevyt kiilto ei nimittäin näkynyt siinä fotossa juuri lainkaan. Ihan näin kirkkaan punaisilta kengät eivät näytä normivalaistuksessa, mutta lähes tulkoon kuitenkin.

Voi kun nyt äkkiä pääsisi näitä upeuksia ulkoiluttamaan! Järjestäkää joku jotkut kivat partyt ja kutsukaa mut mukaan! 🙂

Mitenkäs uutukaiset uppoaa teille? Yllättikö tämä ostos?