Ai että mietinkö mä aina tosi tarkkaan mitä mä laitan päälle? Juu en.

Nyt kesällä töihin lähtiessä on kyllä silmät sikkurassa sattunut aamuisin välillä päälle hyvinkin sekalaista settiä, kun metodina on ollut poimia ensimmäisenä käteen osuvia vaatekappaleita sängyn viereltä ja siitä haukotellen matkalla olohuoneeseen.

Edellisen päivän puolipitoinen paita tuosta arkun päältä (ja paskat… lattialla se pusero kyllä oli, mut yritin kuulostaa edes vähän siistimmältä ihmiseltä). Sitten mytyssä olevat supermukavat trikoopöksyt sohvan käsinojalta ja ekat eteisessä vastaan tulevat helposti jalkaan menevät kangastossut. Hups, siellähän tuulee ihan pirusti, joten nappaampa tuosta vielä takinkin. Sen joka on sopivasti siinä keittiön tuolin selkänojalla tyrkyllä. 

Ja sitten lopputulos on esimerkiksi tämä. 

Raitaa, kukka-aplikaatiota, camokuosia. superleveät lahkeet ja vaaleanpunaiset tossut. En nyt ehkä kutsuisi kovinkaan suloiseksi sekamelskaksi.

Mua ei kuitenkaan häiritse tässä kuosien ja värien yhdistely, maastokuosia ja raitaa voisin valita yhtä aikaa päälle ihan tarkoituksellakin, mutta jotenkin näyttää kuin kaikki olis vähän väärän mittaista keskenään. Mut hei, kato ilman korviksia ei oo kuitenkaan ollut asiaa ulos, vaikka muuten ei olekaan peilikuvaa juuri vilkaistu!

No, seuraavana päivänä pyörinkin töissä jo sitten harmaissa collegehousuissa, persikan värisessä trikoopaidassa ja kuvaamon naulakosta löytyneessä vaaleansinisessä fleecetakissa, että siihen sattumien summaan peilaten oon näissä kuvissa ihan true fashionista. 😀

 


Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

Kun pääsin eilen paikan päälle Kankaanpään Vauhdin Festivaali -tapahtumaan, ehdin hetken olla vähän ihmeissäni, että mikä tässä nyt oikein on ideana. Että mikä saa ihmiset sankoin joukoin tuijottelemaan niitä kulkuvälineitä. 

Mutta, niin vain tuntia myöhemmin oltiin molemmat toimittajan kanssa ihan jo fiiliksessä mukana ja katseltiin silmät pyöreinä  ohitsemme driftannutta kuorma-autoa ja toivottiin innoissamme vielä lisää komeita sivuluisuja ja kumin polttoa kuviin. 

Ehkä suuren osan fiiliksesta teki kuitenkin se kevyt vaarantunne, jota koin tuossa keskellä liikenneympyrää. Hyppäsi nimittäin sydän pari kertaa melkoisesti kohti kurkkua, kun jollain kuskilla ei auton keula pysynytkään ihan menosuuntaan, vaan kärry pyörähti nokka itseä kohti tuohon kiveykselle saakka.

 Ehdin jo nähdä elämäni vilahtavan silmieni ohitse ja mietin millaisia otsikoita lehdet kirjoittaisivat lehtikuvaajan kohdattua loppunsa auton syöksyttyä päälle. Ehkäpä ne julkaisivat sen viimeisen ruudun jonka ehtisin ottaa juuri ennen törmäystä.

Ei se oikeasti ihan niin vaarallista ollut, mitä laukkaava mielikuvitukseni antoi ymmärtää. Eihän tuohon paikkaan olisi muuten meitä kuvaajia päästetty, mutta tälleen tottumattomana hieman meinasi jännittää.

Ihan pikkiriikkisen jännitti myös päästessäni yhden näytösajoon osallistuneen kuskin kyytiin. Instasta voit tsekata millainen oli ilmeeni, kun kuski painoi lähdössä Audi R8:n tallan pohjaan. Kyseinen peli kun kiihtyy nollasta sataan n. kolmessa sekunnissa. Vähän otti mahanpohjasta. 😀

Että olihan melkoisen vauhdikas työpäivä! I love my job.

 

Kuva: Tuuli Heervä


Mä haaveilin lukioikäisenä vuosi toisensa perään punaisista kengistä. En mistään korkkareista, sandaaleista tai ballerinoista, vaan yksinkertaisista nauhakengistä, jolla voisi tallustella lähes ympäri vuoden.

Mutta ei ysärillä Kainuun kenkäkaupoista sellaisia todellakaan löytynyt eikä oikeanlaisia tullut vastaan isommalla kirkolla vieraillessakaan. Värivalikoima oli etenkin kotisuunnalla pitkälti käytännöllisen mustaa, ruskeaa, harmaata ja Spice Girls -lenkkareissa valikoima laajeni valkoiseen. Hurjaa väri-iloittelua edustivat mun metsänvihreät talvikengät punaisilla nauhoilla.

Kuolasin pysäyttävän punaisia kenkiä siis lähinnä muutenkin pukeutumisunelmiani villinneen amerikkalaisen Seventeen-lehden sivuilta ja toivoin, että jossain ne vihdoin tulisivat vastaan.

Ja tulihan ne. Kesällä 2002 Italiassa jonkun pikkukaupungin jossain pikkuputiikissa minua tervehtivät nuo Onyxin pehmoiset nahkanilkkurit, jotka vastasivat mielikuvaani unelmien kengistä täydellisesti. Ne olivat mielestäni ihan naurettavan kalliit, yli sata euroa, mutta äiti tarjoutui ne minulle ostamaan.

Summa oli mielestäni ihan hullu, että voiko sellaista oikeasti jalkineista maksaa, mutta äiti vakuutti, että hyvästä ja pitkään kestävästä kannattaa maksaa, etenkin kun oli kyse jostain mitä olin vuosikausia etsinyt. Ja oikeassahan se mutsi oli. Se reilut sata euroa ei loppujen lopuksi ollut summa eikä mikään noista jo 15 vuotta täyttäneistä kengistä.

Ne ovat kuljettaneet minua varmasti useamman kilometrin kuin mikään muu kenkäparini. Nyt viime vuosina ovat levänneet enimmäkseen kaapissa ja Martensin kiiltonahkamaiharit ovat ottaneet näiden paikkaa. Eivät siksi, etten niistä enää pitäisi, vaan siksi, että haluan säästellä näitä rakkaita. En ole valmis luopumaan vielä.

Noiden kenkien ostamisesta lähtien punaiset kengät eri muodoissaan ovat kuuluneet olennaisesti pukeutumiseeni. Olen 15 vuoden aikana omistanut vähintään 20 paria erilaisia punaisia jalkineita. Todennäköisesti enemmänkin. Ne olivat vuosikausia yksi pukeutumiseni tärkeimpia kulmakiviä. Viime vuosina rinnalle on kuitenkin hiipinyt paljon muitakin värejä ja punaiset popot ovat viimeisen parin vuoden aikana olleet jopa hieman unohduksissa.

Tämä syksy nostaa punaiset kengät muodin valokiilaan ja se tuntuu ihanalta. Aion niin kaivella omat varastoni ja kiskoa jälleen jalkaani tuttuakin tutumpaa väriä. Taidan putsata ja lankata myös nuo ikivanhat sotaratsut ja ulkoiluttaa jälleen niitäkin!

 

Bongailin nettikaupoista läjän syksyn punaisia uutuuksia! Omaan jalkaani kelpuuttaisin ainakin numerot 3, 4, 5, 6 ja 9!

1. Kumpparit – Ilse Jacobsen, Boozt / 2. Sukkakorkkarit – H&M / 3. Korkonilkkurit – Vagabond

4. Avokkaat – Unisa, Zalando / 5. Mokkatennarit – H&M / 6. Puputennarit – Minna Parikka

7. Korkonilkkurit – Asos / 8. Bikernilkkurit – A.S.98, Zalando / 9. Remmikorkkarit – Raid, Asos