14.06.2016

Posted at 22:43h in Yleinen by
0 Likes

Onnistuin kerrankin ottamaan kuvia pitkin päivää, joten vuorossa on läpileikkaus mun arkiseen tiistai-päivääni. Niin kuin meikäläisen perusarki välttämättä kauheesti ketään kiinnostais, mutta siitä huolimatta!

Kello soi 8.15. Pesen naaman ja hampaat ja kiskon päälle farkut, t-paidan ja hupparin. Otan lääkkeeni, sutaisen tukan kiinni ja vedän naamaan kepeän meikin: cc-voide, poskipuna ja kulmakynä.

Klo 8.54 hyppään pyörän selkään ja hurautan n. kilometrin matkan työpaikalleni, Porin Puuvillassa sijaitsevaan Satakunnan Kansan toimitukseen.

Tsekkaan vain nopeasti, että kamerarepussa on kaikki tarvittava ja nappaan koneelta kuvatilauksesta kuvauskeikan osoitteen. Paikalla on oltava jo kymmeneltä ja matkaa on reilu 60 kilsaa, joten hyppään autoon klo 9.10 ja suuntaan Skodan nokan kohti Niinisaloa.

Niinisalossa mua odottaa jo toimittaja, pari heppaa ja heppojen kanssa usean elokuvaan tekoon osallistunut herra.  En ole ollut paljoakaan hevosten lähellä, joten olen yleensä hieman peloissani, mutta Nuuru ja Aatu ovat niin käsittämättömän rauhallisia otuksia, että uskaltaudun aivan lähituntumaan. Vältän kuitenkin allergiani vuoksi koskemasta heppoja vaikka silittäminen olisikin ihanaa. Olen tällaisista eläinkeikoista aina ihan innoissani ja onkin taas pakko ottaa kuva sarjaan #ilovemyjob.

Haastateltavamme pyytää meidät vielä kanssaan kahville lähellä olevaan sotilaskotiin ja kun ei ole ihan tulipalokiire, niin vastaamme kutsuun myöntävästi. Syödään koko porukka tietenkin sotkun klassikot eli munkit. Haastateltavamme kertoo haasteesta, että jos pystyy syömään koko munkin nuolaisematta kertaakaan huuliaan, saa palkkioksi toisen munkin. Minä ahneena ja kokeilunhaluisena tietenkin päätin testata hommaa. Onnistun yllättävän hyvin. 

Paluumatkalla käyn taas perinteistä kanavarallia, kun yritän etsiä radiosta jotain siedettävää musiikkia. Mutta kaikkialta tulee vaan mainoksia tai jotain typeriä juontajien juttuja ja mulla meinaa mennä hermo. Vihdoin jokin kanava päräyttää soimaan Pretendersin klassikkoslovarin I'll stand by you ja siitähän se aukee meikäläisenkin urku. Pakko laulaa mukana ihan täysiä.

Olen takaisin toimituksessa puoli yhden aikaan ja siirrettyäni kuvat koneelle suuntaan samassa rakennuksessa sijaitsevaan Amicaan syömään. Olen hyvin onnelinen opintojen sivutuotteena saamastani Kelan ateriatukikortista, jolla lounas irtoaa hinnalla 2,60 €. 

Lounastauon jälkeen on aika valita ja käsitellä sekä heppakeikan että yhdet edellispäivän kuvat, Meitä kuvaajia on töissä nyt parin päivän ajan yksi enemmän kuin normaalisti, joten minun ei tarvitse lähteä enää iltapäivällä muille keikoille. Yleensä päivän aikana tulee käytyä 3-4 keikalla. Tänään on siis harvinaisen kiireetön ja rento työpäivä ja ehdin jopa siivota omia kuva-arkistojani. 

Viimeisimpänä pistän vielä kamerareppuni ja kamat ojennukseen, tsekkaan seuraavan päivän työlistan ja jätän kuvaamon taakseni klo 16.30.

Kotimatkalla poikkean noutamassa postista paketin ja kotiin päästyäni pitää uutta haalaria titetenkin heti sovittaa. Jes, on just passeli, joten se saa jäädä päälle! Sitten tukka ja naama kuntoon ja klo 17.15 jälleen ulos ovesta.

Polkaisen pyörällä muutaman korttelin päässä sijaitsevaan BePopiin ja tarkemmi ottaen Yle Satakunnan toimitukseen. Menen suoraan lähetykseen haastateltavaksi ja juttelemme toimittajan kanssa mm. bloggaamisesta, #Evekistä ja muista mun duunikuvioista.

Kun haastis on ohi hieman vailla kuusi, on pienen ostoskierroksen vuoro. Tokmannista kodin arkisia asioita kuten saippuaa ja Tigerista muutamia tarvikkeita tällä viikolla pidettävää kuvauskoulutusta varten.

 

Vielä ruokakaupan kautta. Soitan miehelle, joka kertoo olevansa remppahommissa äitinsä luona, eli ei siis kokkia kotona. Koska murun kotiintuloajasta ei ole tietoa, päädymme keskustelussa siihen tulokseen, että tänään syödään jotain valmista.

Nakkaan ostokset kotiin, lisään huulipunaa ja nappaan kameran ja jalustan kainaloon ja painelen parin korttelin päähän ottamaan asukuvia uudesta haalaristani. (Kuvat blogissa huomenna!) Hommassa auttaa jälleen kerran Olympuksen O.I. Share appi, jonka avulla voin hallita kameraa puhelimeni kautta.

Kun yritän päästä kotiin, huomaan ärtymyksekseni, että avaimet on jääneet kotiin. En usko asiaa todeksi ennen kuin olen tyhjentänyt koko käsilaukkuni maahan. Mutta ei niitä oo. Ja puhelimestakin loppui just akku, joten en voi soittaa Tommille, että koska hän mahtais olla tulossa kotiin.

Ei siis auta muuta kuin mennä lähibaariin lataamaan puhelinta. Ja samalla voikin sitten juoda pitkästä aikaa yhden siiderin. Tulee just tarpeeseen. Luen päivän lehdet, rupattelen baarin omistajan kanssa ja olen lopulta ihan iloinen, että tuli tällainen pieni pakollinen tauko päivään. N. 45 minuuttin odottelun jälkeen ilmoittelee murukin saapuvansa kotiin ja minäkin pääsen vihdoin puoli yhdeksän aikaan takaisin sisään.

Illalliseksi on tänään Pirkan pakasteita. Chicken Thai Peanut -kuutio yllättää olemalla ihan jees valmisruoaksi.

Televisiostamme tulee tietenkin tänäänkin jalkapalloa. Siitä ei taida paljon muuta nähdä seuraavan kuukauden aikana.. Tai no, katsotaan me yks NCIS-jakso kahden pelin välissä, mutta itse käsittelen samalla kuvia. Nyt töllössä huutaa Portugali-Islanti -matsi ja mä naputtelen tätä postausta. Vielä pitäis hoitaa vähän duunihommia; lähetellä muutamat sähköpostit, tehdä yks lasku ja kirjoittaa huomisillaksi to do -lista. Sitten kello onkin jo hivenen yli puolen yön jolloin kaadun sänkyyn ja olen untenmailla aivan pian.

125 km autolla, 3 km pyörällä, 2 heppaa, n. 400 kuvattua ruutua, n. 40 käsiteltyä kuvaa, yhdet unohtuneet avaimet, 1 siideri…. siinähän se melkein olikin pähkinänkuoressa tämä tiistai.


13.06.2016

Posted at 22:37h in Yleinen by
5 Likes

Olen aina tehnyt turbaanini joko neliön tai suorakaiteen mallisista huiveista eikä mieleenikään ole tullut, että sellaisen saa tehtyä myös tuubihuivista. Mutta Porin Vilan ihana myyjä opasti minulle tämän turbaanikiepautuksen viikonloppuna ja, koska se on niin idioottihelppo juttu, oli pakko tehdä asiasta välittömästi videotutoriaali. Jos siis solmujen ja rusettien väkertäminen tuntuu turbaanihommissa hankalalta, niin tässäpä ratkaisu. Ei enää homma  helpommaksi juuri voi käydä. Kesän kätevin päähine, olkaapa hyvä!

 

 


12.06.2016

Posted at 17:37h in Yleinen by
0 Likes

Olen tainnut jokusenkin kerran mainita, että en voi käyttää juurikaan mitään silmämeikkiä kuvatessani, sillä ihan kaikki tökötit leviävät pandamaskiksi silmien ympärille. Olen testannut varmasti kymmeniä eri ripsareita ja eye linereita, mutta tullut jo muutama vuosi sitten siihen tulokseen, että on vaan helpompaa olla laittamatta silmiin yhtään mitään. Työpäivän meikki koostuu siis useimmiten ihan vaan meikkivoiteesta, poskipunasta ja kulmakynästä.

Vaikka silmämeikittömyys (tai meikittömyys yleensäkään) ole mulle etenkään töissä mikään ongelma, niin kyllä mä silti aina toisinaan elättelen toiveita sopivan ripsarin löytymisestä. Etenkin juhlissa kuvaajana ollessa tuntuu, että haluaisi olla huolitellun näköinen ja itselläni siihen huoliteltuun ilmeeseen kuuluisi se ripsiväri, joka hieman terästäisi katsetta.

Minulle on suositeltu vaikka sun mitä räpsytinvärejä, mutta olipa kyseessä vaikka mikä megasupervedentuulenmaailmanlopun kestävä tuote, niin minun mikkihiiriposken ja luomien väliin hinkkautumista sekä silmien vuotamista ne ei koskaan kestä. Ja jotta ymmärtäisitte mistä oikein on kyse, niin tässä havainnekuva:

En siis osaa kuvata niin, että pitäisi tuota kameran ulkopuolelle jäävää silmää auki, vaan rypistän sitä todella lujasti kiinni, joten ripset tosiaan on siellä aika tiukassa hinkkauksessa luomien välissä ja se siis aiheuttaa sen, että ripsarit ja rajaukset ei pysy ollenkaan paikoillaan, vaan leviävät ihan ympäriinsä. Tähtäyssilmässä tuotteet pysyvät paikallaan huomattavasti paremmin, mutta tän "rypistyssilmän" ympärille ilmestyy pandarengas lähes välittömästi, kun aloitan työt. 

No mutta, sorruin nyt sitten vielä yhteen kokeiluun. Moni on vuosien varrella suositellut Sensain 38 °C -maskaraa, joka siis lähtee pois ainoastaan lämpimällä vedellä ja vannonnut, että se ihan varmasti pysyisi minunkin ripsissäni. En kuitenkaan ostanut tuota Sensaita, vaan Kicksissä myyjän suositteleman Cliniquen High Impact Curling -maskaran, jonka puhdistusperiaate on sama. 


Ensivaikutelma oli, että "kauheen tylsän näköinen hylsy!". Harjan kaarevasta muodosta puolestaan pidin, se sopii ainakin oman silmäni muotoon varsin hyvin. Ripsivärimassa oli aluksi vähän turhan kosteaa, ja jälki oli sen mukaista, ripsistä tuli ihan klimppiset. Nyt jonkin aikaa auki oltuaan, on värimassa kuivunut hieman miellyttävämmäksi ja sen saa ripsiinkin hieman nätimmin. 

Ylemmässä kuvassa ripset ennen maskaran lisäämistä ja alla tilanne kahden ripsivärikerroksen jälkeen.

No joo.. Se on nimensä mukaisesti ripsiväri. Ei tuo tuuheutta, ei pidennä eikä kyllä ihan hirmuisesti taivutakaan vaikka sellaista lupailee. Muutaman kerran olen onnistunut saamaan hieman taipuisamman lopputuloksen, kun olen malttanut hetken aikaa painaa harjan koveraa puolta ripsiä vasten, mutta ei nyt mitenkään maata mullistavia tuloksia. Kaikin puolin siis jälki ei ole oman makuni mukaista. Tykkään itse ripsiväreistä, jotka aikaansaavat tuuheamman oloisen lopputuloksen.

"Mutta jos se sitten kuitenkin pysyisi hyvin, niin kyllähän tää jälki mulle töihin välttäisi", mietin kuitenkin toiveikkaana. Olisihan maskaralla väritetyt ripset kuitenkin kivempi kuin ei väriä, tuuheutta, ei mitään.

Seuraavassa kuvassa mun lärvi eilen heti työpäivän jälkeen. Olin kuvannut yhden jalkapallomatsin tuulen tuivertaessa silmiin ja tiristäessä niistä tipan jos toisenkin.

Ihan ylipäätään on kasvoille aamulla tuupatut tuotteet kokeneet melkoista katoa ja näppylät huutavat olemassaoloaan.

Mutta mites ne ripset?

Kuvassa vasemman puoleisessa, eli tähtäyssilmässä, on ripsiväriä jäljellä vielä sen verran, että sen ripsariksi erottaa. Jalkapallomatsin ajan tiukasti kiinni olleen silmän ripsissä puolestaan on tavaraa huomattavasti vähemmän, kökkö siellä, toinen täällä.

Eli ei pysy. Kiitosta toki annettava siitä, että ripsiväri on lähtenyt huomaamattomasti murusina, eikä siis ole levinnyt pandarenkaaksi silmän ympärille. Mutta melkein yhtä tyhjän kanssa kuitenkin. 

Summa summarun on siis se, että tämän törpön käytän nyt töissä loppuun, kun oon kerran ostanut, mutta eipä kannata kyllä enää toiste ostaa. Hintaa tälläkin tuotteella kuitenkin lähemmän kolmekymppiä. Eli silmämeikittömänä valokuvaajan jatkan tästä edespäinkin.