09.11.2015

Posted at 20:46h in Yleinen by
0 Likes

Tänään mun päähän ei mahdu yhtää mitään muuta kuin työt. Siksipä tuuppaankin nyt eetteriin vielä nämä yhdet Benetton-neulemekko -kuvat. Oranssi ja luumunvärinen on jo esitelty, joten tässä olis vielä tämä musta.

Tämä päivä meni kameran takana eräissä yrityskuvauksissa ja huomenna puolestaan suuntaan Helsinkiin heilumaan kameran eteen #EVEKin kuvauksiin. On vaan vielä pikkuisen omat käsikirjoitushommat keskeneräisiä, joten ei mene tämä iltakaan lepäillessä.

Mun kaveri kyseli tänään mun työkuvioista ja esittikin sitten jännän kysymyksen: "mikä sun päätyö on tällä hetkellä?". Vastasin empimättä, että "valokuvaus, kyllä mä koen olevani ykkösenä valokuvaaja ja sitten siinä sivussa vähän sitä sun tätä". Tuo sitä sun tätä pitää sitten tällä hetkellä sisällään koulutushommia, bloggaamista, videokuvausta ja nyt tuota #EVEK-ohjelman tekoa. Sitten mä aloin miettimään asiaa tarkemmin ja laskin, että no itse asiassa esim. tässä kuussa en taida kyllä montaakaan päivää valokuvata ja 80% tuloista tulee ihan muista asioista, että en mä nyt tiedä voiko sitä päätyökseen sanoa. 

Lopputulokseni tässä pohdinnassa oli, että miks mun tarttis asiaan ylipäätään jotenkin määritellä? Ammattia kysyttäessä vastaukseni on valokuvaaja, mutta jos asiasta tulee enempi keskustelua, voin kertoa tekeväni sekalaisia viestintä- ja media-alan hommia. Mutta en mä pysty ainakaan tällä hetkellä antamaan mitään yksisanaista vastausta siitä mitä teen elääkseni.

Jo lyhyen työttömyyspätkäni aikana mua mietitytti se miten usein me määritellään itsemme ja toiset työn kautta. Kun esittelemme itsemme tai kaverimme, tulee ammatti usein heti nimen ja iän perässä. Niin kuin se ammatti lopujen lopuksi kertoisi hirveästi ihmisestä. Myyjä, sairaanhoitaja, toimittaja, palomies, bloggaaja opettaja, maanviljelijä, telineasentaja, postinjakaja, insinööri, kaikkien noiden ammattien takana voi olla mitä tahansa sydämellisestä ja maailman miellyttävimmästä ihmisestä narsistiseen kusipäähän. Tuntuukin hassulta, että jotkut ihmiset pitävät ammattia yhtenä kriteerinä kumppania valitessa. Mitäs sitten, jos se himoitsemasi palomies päätyykiin vaihtamaan alaa? 

 Mitä sitten jos ei ole töitä? Tai mitä jos repii leipänsä pienistä puroista sieltä täältä? Eikö sitten muka ole "identiteettiä"? Vaikka mä näitä pohdinkin ja koitan asiaa kyseenalaistaa, niin myönnän itsekin määritelleeni minuuttani pitkälti työn kautta. Ja siksi mä olenkin nyt vähän ihmeissäni, että mikähän mä nyt sitten oikein olen. Päätinkin tuossa yksi päivä olla ihan vaan Fuckin Awesome Person. Jos teettäs käyntikortit kyseisellä tittelillä. 😀

mekko-Benetton/kengät-CK Jeans/laukku-Tiger of Sweden/huivi-Aleksi 13/korvikset-Aarikka (saatu)

Mitä mä siis kertoisin itsestäni, jos ei työstä saa puhua? Onpa muuten vaikea kysymys. Ehkä todellakin pitää alkaa tutustumaan omaan itseen ihan vaan ihmisenä.

 


08.11.2015

Posted at 20:03h in Yleinen by
0 Likes

Niin hyvin kuin olenkin kaikki nämä vuodet Porissa viihtynyt, on tässä yksi totaalisen huono puoli, tää on ihan liian kaukana kotoa. Kyllä olisin niin kovasti halunnut olla tänä aamuna kantamassa isille kahvia sänkyyn ja suunnannut vanhempieni kansaa yhdessä isänpäivälounaalle, mutta oli tyydyttävä aamuiseen puheluun. Vapaata olisi oltava monta päivää putkeen ennen kuin voi lähteä istumaan junaan työpäivän verran suuntaansa.  Oli kuitenkin kiva kuulla, että vaikka ei lapsi ollutkaan paikalla, niin siellä oli nautittu skumppaa ja kakkua. Siellä ne juhlii sitä, että ovat saaneet aikaiseksi niin mahtavan olennon kuin mä! 😀

Mulle isä on aina ollut se supermies, joka ei koskaan hätäänny tiukassakaan tilanteessa ja johon todellakin pätee se, että "jos ei tätä osaa isä korjata, niin ei sitten kukaan". Mä ihan oikeasti hämmästyn kerta toisena jälkeen, kun se taas väsää pajassaan jotakin ihan vaan omasta päästään. Siihen ei mitään ohjeita tarvita, että isä pyöräyttää uusia esineitä niin metallista, puusta kuin muistakin materiaaleista. Etenkin nyt eläkkellä ollessaan (se mitään oikeesti malta olla eläkkeellä), on iskällä auennut ihan uusi luovuuden vaihe. Autotallissa syntyy mm. huonekaluja ja seinäkelloja. 

Rakkaimpia lapsuusmuistoja on etenkin kaikki ne sunnuntaiaamut jolloin yrittäjänä pitkää päivää tehnyt isänikin ehti pötköttämään sängyssä pidempään. Silloin minä hyökkäsin vanhempieni sänkyyn ja isin kanssa otettiin paini- ja kutitusmatsit ja leikittiin lentokonetta. Tao Taon äidin kertomien eläintarinoiden innoittamana minäkin halusin aina sunnuntaisin päättää, että mitä eläimiä tuona päivänä olisimme. "Isi ja äiti, tänään ollaa apinaperhe! Ruoaksi meillä on banaaneja!"

Lukioiässä vietin isän kanssa aikaa myös töissä, kun sain puuhastella kesäisin hänen apunaan autopeltikorjaamolla. Olen aina arvostanut sitä, että vanhempani ovat aina ottaneet minut mukaan kaikkiin oikeisiin hommiin. Isäkään ei koskaan kohdellut mua niin, etten voisi osallistua vaikkapa auto- ja remppahommiin, koska olen tyttö, vaan on aina antanut työkalut käteen ja näyttänyt mallia. Niinpä mulla on aina pysynyt kädessä niin hiomalaikka kuin porakonekin. Just muutama vuosi sitten mun joululahjatoive iskältä oli akkuporakone ja se käytiin tietenkin yhdessä ostamassa. Olisinhan mä voinut sen itsekin ostamaan, mutta mulle on jotenkin erityisen tärkeetä, et se käytiin hankkimassa yhdessä. Sellanen isi-tytär -juttu. 😀

Halaaminen on ollut aina tärkeätä meidän perheessä ja parasta onkin kun pitkän erossa olon jälkeen otetaan kunnon perhehali. Ja vaikka olen jo kohta 34 vuotias akan retale, niin edelleen, kun käyn kotona tai vanhemmat tulevat tänne, kiepsahdan usein isin kainaloon päikkäreille. Näin aion tehdä ehdottomasti myös kun seuraavan kerran nähdään!

PS. Viking Linen risteilylahjakortti on nyt arvottu, ja onnetar suosi nimimerkkiä Elise. Voittajalle on laitettu sähköpostia.

 


07.11.2015

Posted at 16:01h in Yleinen by
0 Likes

En ole koskaan ollut mitenkään merkkilaukkujen perään. Vuittonit, Givenchyt ja Celinet eivät ole aiheuttaneet minussa sen kummempia himotuksen tunteita vaikka niitä hyppiikin silmille ihan toistuvasti blogeja lukiessa. Toki vastaan tulee veskoja joista mietin, että onpa nätti, mutta hintalapun vilkaisu sammuttaa positiiviset mietteet melko tehokkaasti.

Kävin Helsingissä ollessani katsastamassa Longchampin ensi kevään malliston ja mietin siellä taas tätä hintakipuraja -asiaa. Oma hintarajani menee aika pitkälti niin laukuissa kuin kengissäkin parin sadan euron kohdalla. Parin Longchampin kassin kohdalla olen kuitenkin viettänyt kaupassa tovin jos toisenkin miettien, että voisinko mä sittenkin ostaa vaikkapa 500 € maksavan laukun.

Esimerkiksi tuo yllä olevan kuvan oikean puoleinen laukku (Longchamp 3D) mustana on tarttunut käteeni monta monta kertaa Ratsulassa käydessäni. Tänään toripäivillä käydessäni bongasin viimeisen kappaleen laukkua alehinnalla 385 € )normihinta muistaakseni n. 700 € €) ja leikittelin taas hetken aikaa ajatuksella, että vaan kantaisin laukun kassalle ja vinguttaisin korttia. Mietin, että mulla olisi siihen varaa, synttäritkin olis tulossa, olen katsellut sitä tosi kauan, se on yksinkertainen, ajaton ja blaablaablaa. Mutta ei. Kyllä mä edelleen tuli siihen tulokseen, että mä en vaan ole edelleenkään nainen, joka osaisi laittaa laukkuun edes 400 euroa. 

ihanat nuo hempeän väriset espadrillot!

Tulevan kevään uutuus on Käännettävät laukut, jossa saa siis ikään kun kaksi veskaa yhden hinnalla! 

Longchampilla on nyt olut kuitenkin jo useampikin laukku, joiden kohdalla olen kuitenkin jo astetta kovemmin edes harkinnut hintakipurajani mahdolista nostamista hetkellisesti. 3D-laukun lisäksi tuumintataukoja on aiheuttanut myös Longchamp 2.0 -malliston kassi, joka muuntautuu vetoketjun avulla kahteen eri kokoon. Noita kahta mä olen siis sovitellut käsivarrelleni useammankin kerran, mutta en ole taipunut. Vaikka ne on mielestäni kuinka ihania, niin ajattelen sitten kuitenkin niin, että olen löytänyt ihan hirmuisen ihania ja rakastamiani nahkalaukkuja hyvin paljon edullisemminkin. 

Mutta se, että minun kipurajani on satojen eurojen päässä, ei estä kuitenkaan ihailemasta tuotteita. Kyllä mä aina matkoillakin etsiydyn hienojen tavaratalojen laukkuosastoille nuuhkimaan sitä ihanaa nahan tuoksua ja ihan vaan ihastelemaan. Toiset menee kirkkoihin hiljentymään, mä menen laukkuosastoille. 😀 Kiva siis oli taas kyylätä läpi nämäkin kaikki kuvien kauniit kassit ja kengät. 

Omalla kohdallani kallein laukku jonka olen ostanut on muistaakseni maksanut 230 € ja kengistä olen maksanut enimmilläni ehkä 180 €. Kallein vaateostokseni ikinä on ollut reilun 280 € nahkatakki. Ei siis ole minusta tonnien veskojen kantajaksi. 

Missä teillä menee hintakipurajat? Entä himottaako hillittömän hintaiset merkkilaukut?