Kirjoittelin muutama viikko sitten monesta opista ja oivalluksesta, jotka ovat lähivuosia parantaneet elämänlaatuani huomattavasti. Sisäinen myllerrykseni ei suinkaan rajoitu tuossa tekstissä kertomiini asioihin, vaan ymmärrys omasta itsestä ja omista piirteistä on saanut viime aikoina paljon uusia muotoja.

Syy miksi nämä omissa sisuskaluissa tapahtuneet positiiviset nyrjähdykset ovat juuri nyt niin kovasti mielenpäällä, on se, että pitkäaikainen terapiani on päättymäisillään aivan pian ja nyt viimeisillä kerroilla ollaan käyty läpi kaikkea sitä mitä olen sen aikana oppinut. Ikään kuin järjestelisimme vielä viime hetkillä mieleni työkalupakkia, jotta näkisin sen sisällön ja uskaltaisin luottaa pärjääväni tästä eteenpäin ilman noita säännöllisiä tapaamisia. Vähän se kyllä tuntuu jännittävältä, että pian en menekään säännöllisesti siihen pehmeään nojatuoliin istumaan, vedä villttiä päälleni, heitä jalkoja ikkunalaudalle ja mieti ruutupaitaisen tädin kanssa miten voisin muovata suhtautumistani asioihin ja elämään.

Oman ajan arvostaminen, uskallus kieltäytyä, oman jaksamisen rajojen ymmärtäminen ja vastuu omista tunteista. Siinä muutamia aiemmassa postauksessa käsittelemistäni asioista. Tänään puhuimme yksinolosta ja sen tärkeydestä. Tärkeydestä siis nimenomaan minulle.

Elin koko nuoruuteni ja vielä pitkälti opiskeluaikojani ajatellen olevani todella sosiaalinen ihminen. Minulla oli paljon ystäviä ja kavereita ja vietin vapaa-aikaani paljon isoissa porukoissa ja erilaisissa projekteissa pyörien. Kun sitten jokunen vuosi sitten aloin viihtymään entistä enemmän itsekseni ja kanssakäymiseni kavereiden kanssa alkoi selvästi vähentyä, mietin pitkään, että minussa on jokin vialla. Soimasin itseäni siitä, etten näe tarpeeksi ystäviäni enkä pidä läheisiin yhteyttä niin paljon kuin olisi sosiaalisesti suotavaa. Monta kertaa tuli eteen tilanteita, että olin vielä pari päivää aiemmin ollut sitä mieltä, että juu voisihan sitä lähteä kaverin kemuihin, mutta kun lähdön aika saapui, pistinkin liinat kiinni. Ärsyynnyin ajatuksesta viettää aikaa isossa porukassa, jossa kenties suurin osa ihmisistä olisi itselleni ns. merkityksettömiä. Monta kertaa päädyinkin sitten jättämään tuollaiset tilaisuudet välistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En minä missään välissä täysin erakoitunut, minä vaan aloin miettimään paljon tarkemmin milloin ja kenen kanssa aikaani vietän. Siinä missä nuorempana hengailtiin vaikkapa isolla porukalla luokkakavereiden kanssa ja päädyttiin linnunradanliikkeistä riippuen liikkeelle milloin milläkin kokoonpanolla, minulla ei enää nykyään ole oikeastaan koskaan sellaista oloa, että ”olispa jotain seuraa”. Sen sijaan minulla on täsmällisiä fiiliksiä siitä kenen ihmisen seurassa kenties haluaisin aikaani viettää. Harvoin mietin, esimerkiksi, että ”lähtisköhän joku mun kanssa leffaan”. Mua ei kiinnosta joku, vaan mua voi ehkä kiinnostaa juuri jonkun tietyn ystävän seura, tai sitten mua todellakin kiinnostaa ihan vaan se leffa ja sinne menen sitten itsekseni.

Nyt pikku hiljaa olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että haluni olla yksin ja viihtyminen itsekseni eivät ole mitään vikoja. Ne ovat vain ominaisuuksia. Kilpirauhasen vajaatoimintaan kerrotaan usein liittyvän halu vetäytytä rauhassa omiin oloihin ja jopa jonkinmoinen eräkoituminen. Voi olla, että itsellänikin asia liittyy osittain tuohon vajikseen, mutta voi se olla muutakin. Olipa syy mikä hyvänsä, niin olen vihdoin alkanut hyväksyä sen ja opetellut ottamaan asian huomioon.

Mietin esimerkiksi, että mikä minulle on vaikkapa työssäni väsyttävintä ja vastaus on viime aikoina käynyt erittäin selkeäksi. Raskainta työssäni on sen sosiaalisuus. Vaikka samalla juuri uusien ihmisten tapaaminen ja tarinoiden kuuleminen on myös työni paras puoli, niin huomaan väsyväni sitä herkemmin, mitä enemmän ihmisiä päiväni sisältää. Ei ole kyse siitä, ettenkö selviäisi hommistani vaikka millaisessa ihmisvilinässä ja hektisyydessä, mutta olen oppinut, että tarvitsen sitten vastapainoksi todella paljon aikaa olla ihan vain itsekseni. Jos työpäivät sisältävät paljon sosiaalista kanssakäymistä, on minun välttämätöntä saada viettää vapaa-päiväni omassa seurassani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ai että, kyllä nyt on kuvituskuvassa symboliikkaa.. yksinäinen lammas auringonlaskussa!! 😀

Nykyään tiedän myös, että esimerkiksi joku parin päivän reissu jollain isommalla ryhmällä (esim. joku blogireissu ja isompi ryhmä tarkoittaa kaikkea mikä on yi 2 hlöä), on itselleni todella väsyttävä. Viis siitä, että reissu on kiva ja haluan sinne mukaan, mutta esimerkiksi pari vuorokautta niin, ettei ole juurikaan mahdollisuutta yksin oloon, uuvuttaa minut niin, että olen palattuani täydellisen nollauspäivän tarpeessa.

Siinä missä moni haaveilee vaikkapa etelän reissusta isolla kaveriporukalla tai miettii alkuviikosta, että olisipa jo viikonloppu ja kemut, mä haaveilen matkustavani johonkin yksin ja odotan työnteon keskellä nimenomaan pääseväni olemaan välillä itsekseni. Olenkin nyt opetellut hyväksymään tämän tarpeeni ja suunnittelemaan aikataulujani niin, että aikaa itsekseen ololle jää riittävästi.

Tällä viikolla päätin hoitaa tätä yksinolon tarvettani lähtemällä yhden yön hotellireissulle Tallinnaan. Just me, myself and I. Ohjelmassa on… ei mitään suunniteltua! Ehkäpä vain kuljen kamera kädessä pitkin katuja ja tarkkailen ihmisiä. Yksin, mutta ihmisten ympäröimänä. Ja heti, kun kaupungin äänet ja ihmisten paljous alkaa tuntumaan liialta, vetäydyn hotellihuoneeni rauhaan, tartun kirjaan ja upottaudun kylpyammeeseen.

Yksin viihtymisessä on kyllä paljon hyvää, sillä kuten päätin Ääriviivat selkiytyvät -postaukseni, niin päätän myös tämän sanoihin ”ainoa ihminen jonka kanssa minun on tultava toimeen joka ikinen sekunti elämästäni, olen minä itse, ei kukaan muu”.


Klikkasin sähköpostiin kolahtaneesta Vagabondin uutiskirjeestä itseni tiirailemaan mitä tuo vuosikausien suosikkimerkkini oikein tarjoaa kevääksi ja kesäksi.

Ja sitten.. mä olin ihan, että ”Voi kaameus! Mitä on tapahtunut? Miksi näin paljon kamalia kenkiä????”

rumat

 

Ylhäältä alkaen: Lindi,  Alexis, Casey ja Emma

 

Spice Girlit mieleen tuomat läskipohjasandaalit, omilta yläastevuosilta tutut paksupohjaiset kävelykengät ja monella muulla tavalla omaan makuuni aivan karmivat jalkineet saivat silmäni vuotamaan melkein verta. Sanoin edellisessä postauksessa, että koskaan ei pitäisi sanoa, ei koskaan, mutta nyt kyllä tekee mieli vannoa melko lujaa esimerkiksi noiden Alexis-sandaalien ja Casey-lenkkareiden kohdalla, että never ever. Täti ei vaan aina pysy mukana näissä ajankohtaisissa trendeissä. Ja onneks ei tarviikaan.

Mutta sitten mä onneksi jatkoin malliston selaamista säikähdyksestäni huolimatta. Ei se Vagabond onneksi petä tälläkään sesongilla, vaan löytyihän sieltä jalkineita myös omaan makuun.

vagabond hyvät

 

Ylhäältä vasemmalta alkaen: Lejla, Dioon, Minho, Sarah, Lejla ja Scarlett

Nuo pronssinväriset Dioon-sandaalit ovat toki paksulta pohjaltaan paljolti saman oloiset kuin vaikkapa aiemman inhokkikokoelman Emmat, eli en minäkään immuuni ole noiden ysäripohjien ja -korkojen paluulle, mutta suhtaudun kuitenkin melkoisella varauksella.

Keskirivin vasemman puoleiset Minho-sandaalit multa löytyykin viime kesältä jo pirteän oransseina ja olivatkin yhden edelliskesän käytetyimmät kengät, joten ei ihme, että katselen kiinnostuneesti myös muita värejä.

Jostain syystä mua on alkanut viime aikoina kiinnostaa kovasti valkoiset kengät. Noiden Lejla-herrainkenkien lisäksi olen haaveillut mm. valkoisista kiiltonahka Martenseista ja vitivalkoisista kesäsandaaleista. Ja juuri tätä kirjoittaessa muistin, että multahan löytyy jo yhdet ihan mahtavat valkoiset popot. Taidankin kaivaa heti huomenna jalkaani Vagabondin kaunoluistimen näköiset nilkkurit! Ja arvatkaas millaiset pohjat niissä on… no tietenkin sellaiset yläasteajoista muistuttavat paksut traktoripohjat. 😀

Joko teitä on alkanut kevät- ja kesäkengät himottaa?


Viikko on mennyt niin tiivisti työn parissa, että tarinaa ei ole irronnut tänne blogiin moneen päivään, mutta nyt se duuniviikko on vihdoin ohi! Tai no, ei nyt ihan, viikonloppuna saa kyllä paiskia hommia kuvankäsittelyn parissa, mutta siirrän ne hommat kyllä suosiolla sunnuntaille ja nyt vaan relaan tän illan ja huomisen.

Työkiireistä huolimatta tänään oli SK-vuorossa lounaan jälkeen keikalle lähtöä odotellessa hetki aikaa kipaista kameran kanssa porraskäytävään ja ikuistaa itseni ja värimaailmaltaan minulle kovin harvinainen duuniasu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Epäilin ensin, että mitenkähän PEN kamerassani tänään kiinni ollut 9 mm fisulinssi (objektiivi saatu) oikein mahtaa passata asukuviin, mutta lopputuloshan oli varsin mainio! Olen aiemmin kuvaillut tuolla lähes runkotulpan kokoisella pikkulinssillä lähinnä maisemia tai käsilaukkuystävällisen kokonsa vuoksi monia kemukuvia. Niinpä olikin nyt kiva huomata, että tuosta kakkulasta on muuhunkin. Sopivalla kuvausetäisyydellä ja kohteen sijoittamisella sain itseni kuviin melko vähällä vääristymisellä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mut siis ne vaatteet, mitä mä tässä nyt kuvasin. Todella perus työsetti sillä tavalla kyseessä, että kaapista on nykäisty päälle mahdollisimman mukavat farkut ja yksinkertainen pusero, joissa tiedän olevan hyvä niin istua, seistä, kävellä kuin kontatakin. Mutta, en kyllä ainakaan itse muista että olisin aiemmin pukenut omalla mittapuullani melko vaaean farkun kaveriksi noin vaaleaa/väritöntä yläosaa.

Aamulla peiliin katsoessa tuntuikin hetken aikaa hieman haamulta, mutta päätin yrittää voisiko silmäni tottua tähän tummien sävyjen puutteeseen. Ja itse asiassa, nyt kun katson näitä kuvia, niin eihän se nyt niin pelottavalta näytäkään miltä se aluksi itsestä tuntui. Kaulaan kietaistun huivin muodossa oli kuitenkin pakko lisätä väriä haamumaiseen olemukseen ja yleiselle vaaleudelle kotrastiksi valittava mustaakin mustemmat kengät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta niin se vaan tuntuu menevän pukeutumisen kanssa kuin syömisenkin kanssa, että moni itseä epäilyttävä asia alkaa uppoamaan, kun vaan uskaltautuu maistamaan riittävän monta kertaa. Sinihomejuusto on salakavalasti uinut viime vuosina ruokavaliooni, vaikka vielä joskus vannoin, että ”hyi, yök, en varmasti syö!”. Samalla tavalla tekevät maihinnousuaan pukeutuimisessani esimerkiksi nämä tässäkin nähdyt aiempaa vaaleampi denim ja vaaleat harmaan sävyt. Mistä sitä enää uskaltaa sanoa, että ”hyi yök, en ikinä”?  Pelottaa, et uhous ”en tasan ikinä laittais päälleni…”, on sama kuin oikein tilaisin kyseisiä kamppeita vaatekaappiini. 😀

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

farkut-H&M Mama/neule-Ellos/kengät-Dr. Martens/huivi-Stylesnob

Ääh, peilistä tää vaalea neule ja hempeän värinen huivi yhdistelmä näyttää kyllä edelleen hieman epäilyttävältä ja vasta näin päivän kokemuksella kovin vieraalta, mutta näissä kuvissa mä kyllä tykkään värimaailmastani. Ehkäpä mä sovin tän asuni kanssa jotenkin erityisen hyvin tuohon rappukäytävään, mutta omaan keinovalaistuun sotkuiseen eteiseeni en niinkään. Taidankin siis vaihtaa nyt suosiolla pyjamahousut jalkaan ja jonkun pehmoisen kotipaidan päälleni, sillä niiden kanssa mä passaan loistavasti tähän sohvalle, johon mä nyt aion itseni kallistaa. Tarkoitus oli lähteä taidemuseolle näyttelyn avajaisiin, mutta mehut on nyt niin poissa, että pitää siirtää näyttelyn tsekkaus toiseen päivään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rentouttavaa viikonloppua!