Posted at 16:09h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Siitä on nyt aika lailla tasan vuosi, kun multa loppui kokopäiväduuni, jossa olin työskennellyt viimeiset kolme ja puoli vuotta. Olin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen tilanteessa, että en tiennyt mitä tehdä ja mistä töitä. Opiskeluaikoina ja valmistumisen jälkeenkin oli tilanne tuohon saakka ollut se, että aina oli ollut töitä, parhaimmillaan kolme duunia päällekkäinkin.
AMK-aikoina työskentelin opiskelujen ohessa ja sieltä valmistuttuani puolestaan opiskelin työnteon ohessa. Vuosikausia minulla oli ollut monta rautaa tulessa ja yhtäkkiä olinkin tilanteessa, jossa minulla ei ollut harmainta hajuakaan millä elättäisin itseni. Samalla kun loppui työsuhde jäi kesken myös yhtä näyttöä vaille valmiina ollut ammattitutkinto, jota suoritin oppisopimuksella. Olin siis vuosi sitten keskellä ”mitä helvettiä mä nyt teen” -kauhua.
Pahinta paniikkia siirsi alkuun parin kuukauden tuurauspesti kätensä pahasti loukanneen kollegan studiolle. Toisen epäonni oli tässä kohtaa todellakin toisen onni, sillä tuon työpätkän ja blogin Re:fashioniin muuton ansiosta pärjäsin loppuvuoden ilman suurempia taloudellisia hankaluuksia ja sain aikaa miettiä tulevia siirtojani.
Viime syksynä ja talvena blogiani lukeneet ehkä muistavat millaisissa synkissä tunnelmissa velloin, kun pelkäsin etten löydä töitä. Tunsin itseni hyödyttömäksi ja työttömiin päiviin oli vaikea saada rakennetta ja rutiineja. Olin hetken aikaa sitä mieltä, että en todellakaan haluaisi enää valokuvata. Reilun kuuden vuoden putki 1v-kuvausten ja hääkeikkojen parissa tuntui täysin riittävältä ja mietin polttavani kaiken kamerakalustoni. Ajattelin meneväni mieluummin vaikka kaupan kassalle kuin kyttääväni enää yhtenäkään kesälauantaina kakunleikkausta jossakin seurojen talolla tai puhaltelevani saippuakuplia kameran takaa jollekin kuolaavalle rääpäleelle.
Luin maanisesti työpaikkailmoituksia ja tulin siihen tulokseen, että minunkaltaiselleni ihmiselle ei ole olemassa työpaikkaa. Työpaikkojen vaatimukset eivät koskaan tuntuneet kohtaavan oman CV:ni kanssa ja mietin jo katkerana, että miksi helvetissä tuli aikoinaan lähdettyä opiskelemaan joksikin sössönsöö medianomiksi, joka osaa vähän kaikkea, muttei kunnolla mitään. Ihmiset tyrkyttivät yrittäjyyttä kuin jonain oikotienä onneen, mutta yrittäjäperheen kasvattina ja työssänikin pienen firman asioita pyöritelleenä realismintaju oli sitä luokkaa, että tiesin, etten todellakaan halunnut alkaa ns. pakkoyrittäjäksi, vaan harkita asiaa huolella mikäli siihen junaan joskus hyppäisin.
Alkuvuosi menikin sitten aika puhtaasti hyödyttömänä hengaillessa. Oli mahdollisuus viettää aikaa Helsingissä blogitapahtumissa, matkustaa äidin kanssa Roomaan ja Refa-tyttöjen kanssa Ylläkselle. Aina niissä väleissä kun onnistuin unohtamaan huoleni tulevaisuudesta ja taloudellisesta pärjäämisestä, mietin miten ihanalta se vapaus tuntui. Se tuntui vuosien 5 päivää viikossa puurtamisen jälkeen ihan huumaavalta.
Kokopäivätöiden etsimisen sijaan aloinkin pikku hiljaa haaveilla jostain osa-aikaduunista, joka toisi sen verran rahaa, ettei tarvitsisi nälissään olla. Parin kuukauden lähes totaaliero kamerasta oli saanut ärsytyksen sen verran laantumaan, että kuvaaminenkin alkoi tuntua taas ihan mahdolliselta. Tajusin, että sitähän mä osaan tehdä ja sen tiimoilta mulla on valmiita kontakteja ja potentiaalisia asiakkaita, joten miksipä heittää niitä hukkaan.
Aloin tekemään laskelmia tarvittavasta kalustosta ja mietin millaisilla hinnoilla työ olisi kannattavaa ja mielekästä. (Kollegani kerran heittämä hinnoitteluneuvo ”veloita niin, ettei vituta” on osoittautunut todella toimivaksi. 😀 ) Pohdin toiminimeä ja tein laskelmia, aloin varovasti taas kertomaan tutuille, että ”jees, valokalustoa tässä juuri hankkimassa, joten pian onnistuu taas kuvaukset”. Ja sitten maaliskuussa soitettiin Satakunnan Kansasta, jonne olin lähettänyt avoimen hakemuksen jo tammikuussa. Parin kyselyn jälkeen olin jo ehtinyt luovuttaa toivoni sen suhteen, joten soitto tuli iloisena yllätyksenä.
Siitä se sitten lähti pikku hiljaa aurinko paistamaan mun risukasaan. Huhtikuussa solmin SK:n kanssa TTT-sopparin (tarvittaessa töihin tuleva) ja kesäksi sai kalenteriin kirjata jo sellaisen määrän työvuoroja, että uskalsin hengähtää helpotuksesta. Tuli varmuus, että ainakin muutaman kuukauden pysyisi hengissä ja annoin itselleni luvan ottaa kesän rennosti. Ajattelin, että ihanaa, nyt olisi edessä eka kesä kymmeneen vuoteen, kun ei tarvitsisi koko ajan paahtaa töissä, vaan minulla olisi aikaa myös vain olla. Tein myös päätöksen, että en ainakaan toistaiseksi halua perustaa omaa yritystä, vaan tekisin kuvauskeikkoja Ukko.fi-laskutuspalvelua käyttäen sillä se tuntui parhaalta tavalta yhdistää free-keikat ja SK:n palkkatyö.
No, mikäs on tilanne nyt, vuosi kokopäivätyön loppumista myöhemmin? Se on varsin loistava. Mulla on vapaus, mutta mulla on myös riittävästi töitä. Niitä on itse asiassa paljon enemmän kuin mitä keväällä odotin. Keikat tulevat usein hyvin lyhyellä varoitusajalla ja juuri, kun ehdin fiilistellä tulevan viikon vapaapäiviä, jostain tärähtää kalenterintäytettä. Viime viikolla mut buukattiin luennoimaan tän viikon perjantaiksi, tänään tuli kolme työvuoroa ensi viikon alkuun ja erilaisia friikkukeikkoja tippuu syliin toisinaan päivänkin varoituksella.
Rahantulo on epätasaista, mutta koko ajan on laskutuksessa jotakin ja SK:n palkkapäivä on sopivasti lainanlyhennyspäivänä. Olen oppinut elämään tyhjän tilin kanssa eikä se enää ahdista minua niin kuin alkuvuodesta. Viime kuukaudet ovat osoittaneet, että aina sitä jotenkin selviää. Toki tähän on ollut apuna myös vanhempani joilta olen voinut tiukoissa paikoissa pyytää apua ja jotka ovat osittain auttaneet myös välttämättömien työkalujen hankinnassa, joita ilman en voisi töitäni tehdä. Kokonaistulot ovat jonkin verran tippuneet, mutta se vapaa-ajan määrä, onni ja hyvinvointi mitä olen sillä menetetyllä rahalla saanut on korvaamatonta.
Tulevaisuus näyttää… en oikeastaan yhtään tiedä miltä se näyttää! Ja se on ihanaa! Vakiduunissa ollessa tulevaisuus näytti päivästä toiseen ihan samalta. Samoja töitä päivästä toiseen ja haaveissa siinsi vain seuraavan kesän muutaman viikon loma. Nyt tiedän tulevat tapahtumat yleensä n. 1-2 viikon päähän ja sen jälkeen on kalenterissa tyhjää. Ja sehän tarkoittaa sitä, että mitä tahansa voi tapahtua! Nenän eteen voi tipahtaa jokin mahtava ja mielenkiintoinen työkeikka tai sitten välissä voikin olla ihanan rento viikko ihan vain kotona omassa loistavassa seurassani, tai mitä vain.
Olin asettanut itselleni ns. tarkastuspisteen tähän kesän päätteeksi, että voinko edelleen jatkaa tällä kuviolla vai pitääkö koittaa etsiä jotain pysyvämpiä töitä. Tällä hetkellä näyttää, että tällä meiningillä jatketaan. Seuraavan check pointin olen asettanut itselleni vuodenvaihteeseen, jolloin tarkoitus on tehdä tämän vuoden perusteella laskelmia, että josko olisi aika alkaa virallisesti yrittäjäksi. Mutta, ennen sitä voi tapahtua mitä vain. Ehkäpä jostain tippuukin eteeni jokin unelmien työpaikka- tai projekti. Kuka sitä tietää.
Aiemmin ajattelin vakityön olevan turva, nyt myöhemmin näen sen ennemminkin kahleena. Toki asia olisi toisin, jos haaveisiini lukeutuisi vaikkapa suuren lainan vaativa omakotitalo, mutta sellaisesta en onneksi haaveile. Aiemmin minulla oli kamala ahdistus siitä, että en mielestäni ollut jotenkin tarpeeksi menestynyt ja mietin ettei minusta koskaan tule ”mitään”. Nyt puolestaan mä ajattelen olevani itse asiassa hyvinkin menestynyt ihminen, sillä olen onnellinen. En enää koe, että minun pitäisi onnistua työelämässä kiipeämään jollekin tietylle tulotasolle tai tiettyyn asemaan ollakseni menestynyt, vaan tunnen, että menestys on sitä, ettei aamuisin herätessä vituta lähteä paiskimaan hommia.
Siitä mä olen edelleen samaa mieltä kuin viime talvena, että samanlaiseen työnkuvaan mä en enää haluaisi palata. Se kokopäiväinen muotokuvaajan työ ei ole mua varten, enkä todellakaan enää haluaisi palata tuijottamaan päivästä toiseen näytöltäni lapsikuvia. Mutta tällaisena varsin sekalaisia hommia tekevänä valokuvaajana mä kyllä viihdyn. Lehtikuvausta, yrityskuvauksia, erilaisia koulutus- ja luennoimishommia ja sitten sopivasti aina toisinaan myös muotokuvauksia, niin pysyy mielenkiinto yllä. Kokopäivän hääkeikallekin menee mielellään, kun ei niitä tarvitse tehdä kesäkaudella joka ikinen lauantai. Kaikkia ennen ärsyttäneitäkin juttuja tekee nyt mielellään, koska tietää, ettei samoja hommia tarvitse toistaa joka päivä hamaan loppuun saakka.
Yksi pieni ongelma mulla kyllä nyt on. Mä en oikein tiedä mistä mä haaveilisin. Niin pitkään mä haaveilin siitä, että elämä olisi muutakin kuin 5 pv viikossa yhtä ja samaa työtä, mutta pelkäsin olisiko siten mahdollista pärjätä. Nyt, kun elän keskellä tuota unelmaani eli arkeni on aiempaa vaihtelevampaa, en ole keksinyt mistä seuraavaksi haaveilisin. Kuten sanoin, minua ei kiinnosta omakotitalot, myöskään lapset eivät ole toistaiseksi kauppalistallani eikä mulla ole häähaaveitakaan. Siinä siis tuo peruspaletti, mitä ikäiseni ehkä odotettaisiin päässään pyörittelevän. Mutta kun ei kiinnosta. Ehkäpä mä keskityn toistaiseksi nyt vaan tähän vallitsevaan tilanteeseen ja olotilaan, kyllä niitä haaveita ehtii vielä löytyä.
Tämän postauksen julkaistuani mä alan hieman stressaamaan ja kasaamaan ylihuomisen Olympus-luentoa, sitten mä sujahdan trikoisiin ja käyn nostelemassa rautaa salilla ja illalla on ohjelmassa hieman kuvankäsittelypuuhia. Huomenna puolestaan käy tie taas Helsinkiin reissulle, jossa yhdistyy blogihommat ja oikeat työt. Ei kahta samanlaista päivää. Se on parasta.
PS. Tätä postausta kirjoittaessani sain puhelun, joka poiki taas lisää työvuoroja ja tieto, että mun SK-sopparia jatketaan!
