07.03.2018

Posted at 18:09h in Yleinen by
0 Likes

Mietittekö te usein asioita, joita haluaisitte muuttaa ulkonäössänne? 

Minä nimittäin huomasin näitä kuvia katsellessani miettiväni taas hyvin voimakkaasti, että en haluaisi näyttää yhtään toisenlaiselta. Jos mietin vaikka jotain kauneuskirusgisia toimenpiteitä, niin itsestäni tuntuisi ihan hullulta ajatus, että ottaisin vaikka jotain pistoksia suurentaakseni huuliani. Tuntuu, etten se olisi enää minä.

Juteltiin kauneusleikkauksista kaverini kanssa ja mielipiteet meni molemmilla aika vahvasti siten, että jos esim iän myötä silmäluomet alkavat roikkumaan näköä haitaten, niin sellaiseen operaation toki voisi mennä. Mutta ajatus minkään keinotekoisen lisäämisestä itseen tuntui meistä molemmista aika pelottavalta. 

Olen kertaalleen kokeillut sekä ripsipidennykset että omia nysiä pidemmät geelikynnet ja nekin tuntuivat jo hölmöiltä ja ahdistavilta. Hiusten pidennyksistä olen puolestaan nähnyt parikin kertaa painajaisia. Että minut on jostain syystä pakotettu sellaiseen Kim Kardashian tukkaan. 

Tykkään meikkaamisesta ja minusta on ollut kiva kokeilla vuosien myötä erilaisia hiustyylejä ja värejä. Olen ihan perinteinen naisille suunnatun kosmetiikamainonnan uhri ja menen siihen lankaan, että nainen tarvitsee lärvinsä ylläpitoon törpön toisensa jälkeen. On puhdistusta, kuorintaa, kosteutusta ja seerumia. On primeria, meikkivoidetta, valokynää ja sata erilaista huulipunaa. 

Mutta olen todennut, että en halua esimerkiksi kasvoihini mitään, mitä ei saa illan päätteksi pestyä pois. Esimerkiksi microblading -kulmat on omasta mielestäni ihan sairaan pelottava konsepti. Siis että viilellään ihoa! En ikinä uskaltais. 

Se, että en itse voisi ajatella ottavani naamaani tai vartalooni mitään pistoksia taikka implantteja, ei tietenkään tarkoita sitä, että yleisesti tuomitsisin kauneuskirurgiset toimenpiteet ja kaiken maailman lisäkkeet. Siinä missä minä en kokisi olevani minä, jos ulkonäköäni siten muunneltaisiin, joku muu taas kokee nimen omaan olevansa oma itsensä, kun saa haluamansa mittaiset tuuheat hiukset ja pulleat huulet. Jos se tekee sut onnelliseksi ja antaa hyvän fiiliksen, niin go for it! Kunhan se halu ihan oikeasti lähtee aidosti itsestä eikä vaikka siitä, että joku muu toivois sun olevan enemmän sitä ja vähemmän tätä. 

Mulle osui jokin aika sitten facessa silmiin jostain ryhmästä keskustelu, missä aloittaja kyseli tuleeko kellään muulla esim. instaa selatessa tosi surullinen olo siitä, ettei itse näytä yhtä täydelliseltä kuin kaikki superkaunottaret? Mulle tuli surullinen olo siitä keskustelusta. Että miksi ihmeessä vertailla itseään ja ulkonäköään toisiin ihmisiin?

Kun se meissä kaikissa on just hienoa ja ihmeellistä, että ollaan yksilöitä. Jokainen itsensä näköinen ja oloinen. Sellainen yleinen mielikuva ”täydellisestä ulkonäöstä” on kuitenkin loppujen lopuksi aika kapea ja riippuvainen trendeistä, joten sen perässä pysyminen on todella haastavaa. 

Minä haluaisinkin haastaa kaikki tänä iltana peilin eteen miettimään kaikkia niitä asioita mitä ei missään nimessä haluaisi itsessään muuttaa. Että ei kiinnitettäisi niin paljoa huomiota kaikkeen siihen mikä on muka huonosti ja mitä pitäisi korjata, vaan siihen kaikkeen mikä on ihanaa ja hyvää.

keinonahkalegginssit – Marks & Spencer / neule – KappAhl XLNT (saatu) / takki – Marks & Spencer / kengät – Minna Parikka / korvikset – Aarikka / huivi – Becksöndergaard

Aloitan itse ja totean, että vaikka nyt jo sanoin etten muuttaisi oikeastaan mitään, niin erityisesti haluan nostaa esiin ainakin seuraavat asiat:

– Hampaani. Vaikka teininä koin kulmahampaani häiritsevän ulkoneviksi ja näkyviksi, niin nykyään ajattelen niiden tekevän hymystäni just täydellisen. Suorempi ja ”täydellisempi” hammasrivistö olisi itselleni kauhistus. Os

– Minni-Hiiri poskipäät. Hymyillessä korkealle nousevat pallurat hankaloittavat toisinaan aurinko- ja silmälasien valintaa, mutta en luopuisi niistä mistään hinnasta.

– Leikkausarpeni. Ihan tosi outo valinta, kun arvet usein koetaan juuri sellaisiksi asioiksi joista halutaan eroon. Mutta niin paljon kuin alavatsan leikkausarpeni aikoinaan harmittikin, on siitä jotenkin tullut sellainen päiväkirjamainen asia kehossani. Että kaikenlaista paskaa sitä saikin tuolloin kymmenen vuotta sitten kestää, mutta niistäkin on selvitty.

Kun omaa kehoaan alkaa miettimään pala kerrallaan, että mitä jos tuo kohta näyttäis ihan erilaiselta, tulee itselleni vaan ajatus, että ”mutta enhän mä näyttäis enää minulta!” 

Mitä sinä et itsessäsi muuttaisi? Tai haluaisitko ihan ehdottomasti muokata jotakin?


06.03.2018

Posted at 16:32h in Yleinen by
0 Likes

Punaisen ja harmaan yhdistelmästä tulee aina mieleen ala-asteen joulujuhlat ja niiden harmaissa ja punaisissa puseroissa ja kulkuslakeissa harjoitetut tonttuleikit. Näiden asukuvien tonttufiilikseen toki vaikuttaa aika vahvasti myöskin nuo punaiset huopikkaat. Nehän on aivan viralliset tonttujalkineet.

Kiinnostus pukeutumista kohtaan on viime aikoina säiden vuoksi kohdistunut lähinnä vaatteiden lämmittävyyteen, ulkonäöstä viis. Ehkä osaksi siitä syystä blogissa on ollut viime viikot niin hiljaista. Asukuvien vähyys yhdistettynä yleiseen mielenkiinnottomuuteen ihan kaikkea kohtaan on aiheuttanut talviunimaista käytöstä. Hetket jolloin ei ole ihan pakko olla pystyssä töiden takia, on tullut vietettyä paljolti peiton alla. Se vaan on mun tapa toimia silloin kun kaikki tuntuu harmaalta.

Viime viikonloppu toi kuitenkin taas roppakaupalla hyvää fiilistä, onnistumisen tunteita ja uskoa siihen, että energiatasot ovat jälleen nousussa. Kolme päivää töitä Kuva & Kamera -messuilla antoi hyvän ja tarpeellisen muistutuksen itselle siitä, että mä osaan asioita ja pystyn kokemaan innostusta. Olen parjannut itseäni koko talven ajan siitä, että olen laiska ameeba, joka ei osaa eikä jaksa mitään ja tuntenut surua siitä, etten osaa olla mistään innoissani ja iloinen.

Ja sitten yhtäkkiä tuollainen asia kuin kameroista puhuminen messuilla onkin se juttu, mikä herättää horroksesta ja pistää yleisen fiilispaletin taas parempaan järjestykseen. Tunsin siellä ihmisten kanssa puhuessani olevani osaava, ahkera, sosiaalinen ja iloinen. Kaikkea sitä mitä en ole löytänyt itsestäni aikoihin. Minä ajattelin, että tästä ajatuksesta vois nyt koittaa pitää kiinni.

 

Tänään on aurinko paistanut kirkkaasti ja minä olen tuntenut itseni pirteämmäksi ja aikaansaavemmaksi kuin aikoihin. Tein kolme kuvauskeikkaa ja iltapäivä on kulunut kuvia käsitellen. Mulla ei ole hillitöntä kaipuuta päästä viltin alle päikkäreille, kuten yleensä iltapäivisin, vaan odotan innolla kampaajalle menoa ja ajattelin illalla vielä raivata to do -listan pikku juttuja kondikseen. Jaksaisiko tällä viikolla jopa nähdä ystäviä! 

Oisko se vaan taas uskottava, että kyllä tuo valokin on aika avainasemassa tän oman mielialan liikahtelujen suhteen. Se saa suuntaamaan ajatuksia jo eteenpäin ja kesää kohti.

Siitäkin huolimatta, että vielä pitää pukeutua villakerroksiin, ostin eilen Marks & Spencerin alesta kepeät fuksian väriset satiinihousut lämpimiä kevätpäiviä ajatellen. Ja huomaan jälleen iskeväni silmäni myös kaikkeen hempeään ja vaaleanpunaiseen. 

mekko – Uhana Design (saatu) / takki – Cubus / huopikkaat – Arctips (saatu) / huivi – Marimekko / korvakorut- Jatuli (saatu)

Mutta hetken taitaa vielä kestää tämä villavuodenaika. Pitää vaan olla kärsivällinen. Kyllä ne tennari- ja nahkarotsikelit sieltä joskus taas tulee. Ja niin tulee myös lisää parempia päiviä. Niin vaikeaa kun se onkin synkimpinä aikoina siellä peiton alla aina uskoa, niin pitäishän se jo kokemuksesta tietää, että niin kuin ei hyvätkään hetket, eivät myöskään huonot kestä ikuisuuksia. 


01.03.2018

Posted at 19:17h in Yleinen by
0 Likes

Minä nyt jatkan pakkaskelien innoittamana näistä villahommista paasaamista. Tai siis omista suosikkijutuistani vinkkaamista. 😀

Osui nimittäin eilen yksi talvipukeutumiseni luottotuote silmiin tarjoushinnan kera, niin täydensin sekä omaa että äitini talvisukkahousuvarastoa. Porin Sokoksella on vielä 4.3. saakka Wolfordin merinovillasukkahousut tarjouksessa hintaan 29,90 normaalihinnan ollessa 47 €. 

Tuo tarjous oli käsittääkseni ihan vaan Satakunnan osuuskaupan oma tarjous, eikä ole voimassa muissa Sokoksissa, mutta nämä sukkikset ovat kyllä hintansa väärti ihan täyshintaisenakin. 49% merinovillaa sisältävät sukkahousut ovat sekä lämpimät että todella miellyttävän tuntoiset päällä.

Mitä kestävyyteen tulee, niin itselläni oli näitä ennestään käytössä tällä hetkellä kahdet, joista toiset on ostettu muistaakseni neljä vuotta sitten. Ovat muuten edelleen ehjät, mutta sen verran nyppyyntyneet, että en viitsi mekkojen kanssa käyttää. Vanhemmat villasukkikset saavat siis lämmittää farkkujen alla, mihin nämä ohuen materiaalinsa puolesta sopivatkin mainiosti, ja nämä pränikät siistit yksilöt saavat olla sitten ne ns. paraatisukkikset. 

Villasukkiksia löytyy toki monelta muultakin merkiltä ja Wolfordia melkoisesti edullisemminkin. Ainakin Norlyn, Falke, Oroblu ja Pierre Robert tulee nyt mieleen merkeistä, joilla olen tuon n. 45-55 % villaa sisältäviä sukkiksia nähnyt. Hintahaitari noilla merkeillä n. 20-40 € välillä. Mutta vaikka ainakin NOrlyniä, Falkea ja Orobluta olen muuten kyllä ehtinyt elämässäni jossain kohtaa käyttää, niin villaiset on kokeilematta. 

Syy miksi olen itse näissä Wolfordeissa pysytellyt, vaikka edullisempiakin on tarjolla, on yksinkertaisesti se, että perheessämme on merkin tuotteista käyttökokemusta jo yli kolmenkymmenen vuoden ajalta. Äitini nimittäin myi merkkiä jo 80-luvulla ja täytti minunkin sukkalaatikon Wolfordin sukkiksilla heti kun olin tarpeeksi iso käyttääkseni aikuisten kokoja. 

Olen siis vaan aikuisenakin ostanut aina tuttua ja hyväksi havaittua merkkiä ”uskaltamatta” hypätä toisiin leireihin vaikka siellä sukkahousuhyllyjen välissä niitä joskus toki harkinnutkin. Mutta olen kyllä useimmiten omat sukkikseni napannut nimenomaan jostain tarjouksesta tuolla noin kolmella kympillä, joka on varsin jees hinta useamman talven kestävistä villasukkahousuista.

Mitä kokopolitiikkaan tulee, niin itse tällaisena 167 cm pitkänä vaatekokoa 48-50 olevan käytän näistä Wolfordeista kokoa XL. Itseäni jonkin verran lyhempi, mutta muuten alavartalosta melko samankokoinen äitini mahtuu kokoon L.

Sukkisten vyötärö on ainakin itselleni just hyvän korkuinen. Yltää tuonne jenkkakahvojen yli kohtaan jossa rintojen ja persuksen välillä on edes hieman kapeampi kohta. (Vyötäröksi en sitä kutsuisi) Ei toki haittaisi vieläkin korkeampi vyörätö, mutta tämäkin jo riittävä ja pysyvät hyvin ainakin oman omenavartaloni päällä. 

Nyt tarttis muuten taas kerran pakata laukku ja sinne varmaan pääsee nämä Wolforditkin. Suuntaan nimittäin huomenna aamulla muutamaksi päiväksi kohti Helsinkiä ja Kuva & Kamera -messuja. Jos olet tulossa messuille, niin mut löytää Olympuksen osastolta kameroita esittelemästä!