24.07.2016

Posted at 18:48h in Yleinen by
0 Likes

En mä nyt haluis pröystäillä, mut te kuulkaa luette parhaillaan Olumppiamitalistin blogia. Mää kulkaa menin ja otin ihan ohimennen kolmannen sijan eilen Marttojen Olumppialaisten mopinheitto -kisassa Ahlaisissa. Tunne on aika lailla sama, kun ekaluokan sanelun jälkeen, kun olin luokan ainoa, joka osasi kirjoittaa oikein sanan 'presidentti'. Eli hiton ylpee. Tunnen itseni menestyjäksi. Viimeks sillon vuonna -89 ja nyt taas. 

Kyse oli siis tarkkuusheitosta. Neljän litimärän mopin sarja. Osallistujalistalla oli tilaa, joten päätin töiden lomassa kokeilla tätä itselleni entuudestaan tuntematonta lajia. Peliväline oli tosiaan meikäläiselle hyvin vieras, sillä se en oo meidän taloudessa minä joka siellä luutuuaa. 

Ihan ei mennyt kyllä kuntopiikki kohdilleen, sillä ekalla kierroksella pussitin, tai siis saavitin, kaksi moppia, joka oikeutti paikkaan uusintakierrokselle, millä setvittiin pronssimitalisti kaikista kaksi moppia heittäneistä. Voitto meni vissiin kolmella mopilla ja hopeamitali tuloksella 2 ja puoli. 

No SB ja PB ja AR (ja mitä kaikkia mahatavia ennätyksistä kertovia lyhenteitä niitä onknaan) tuli sitten kakkoskierroksella, kun täräytin jokaisen mopin sukkana sisään! Ai jai, miksi ei tuo loisto suoritus osunut kohdalleni heti aluksi, sillä olisi vienyt kultaa! No, tämä atleetti ei kuitenkaan jäänyt harmittelemaan, vaan iloitsee suuresti palkintopallisijoituksesta.

Sain mitalin! Mahtavan kaljatölkin klipsuista virkatun mitalin! Jos oikein muistan urheiluhistoriaani taaksepäin, niin tämä saataa hyvinkin olla elämäni eka palkintosija yksilölajissa. Pokaaleja ja mitaleita on kertynyt aiemmin vain joukkuepuuhissa. Olin ala-asteella aina se viimeinen lajissa kuin lajissa. Tai jos oikein osui valmistautuminen kohdilleen, niin saatoin jättää yhden tyypin taakseni.

Niinpä päätinkin riemuita tästä Ahlaisten urheilukentällä mahtavassa auringonpaisteessa tekemästäni historiallisesta uroteosta niin kuin nyt Olumppiamitalista kuuluu. Keitettiin siis mun valmentajan Eevan (työparini, toimittaja) kanssa töihin takas päästyämme työkavereille mitalikahvit oikein pullan kera. Nyt sitten kaupungilta tonttia odotellessa.

Tehtiin me siinä urheilun lomassa töitäkin. Juttu kuvineen Lampin Marttojen jo kolmatta kertaa järjestämistä Martta Olumppialaisista löytyy tämän päivän Satakunnan Kansasta. Ja netistä löytyy pieni videokoostekin, mistä näkyy millaisia muita lajeja kisoista löytyi.

Seuraavaksi tämä moppiurheilun ennätysnainen suuntaa Viking Gracelle vuorokaudeksi relaamaan. Suunnitelmissa on Iinan kanssa lähinnä spa-lillumista ja skumpan juomista. Kun ei kesätyöläisellä ole kesälomaa, on yritettävä saavuttaa lomatunnelma hieman lyhyemmässä ajassa. Töihin takaisin jälleen tiistaina.


21.07.2016

Posted at 21:21h in Yleinen by
0 Likes

Ei mitään hajua olenko mä jo joskus blogissa kertonut miten me Tommin kanssa päädyttiin seurustelevaksi pariksi, mutta vuosipäivä lienee ihan hyvä hetki tarinoinnille.

Ehdittiin olla reilu vuosi enemmän ja vähemmän kavereita, kunnes sitten koitti Pori Jazzit 2003. Tommi laittoi oman asuntonsa Jazzien ajaksi vuokralle ja sovittiin että hän punkkaa sen ajan minun luonani. Tilaa nimittäin riitti, koska olin juuri jäänyt yksinäni 65 neliön kolmioon kämppikseni muutettua yhteen poikaystävänsä kanssa.

Kämppiksen mukana meni yhtä jos toista kodintarviketta, joten Tommi ystäväni oli jo ehtinyt tuoda mm. imurinsa minulle alkukesästä lainaan ja siinä se oli muutenkin pyörinyt kaikenlaisia talonmiehen hommia tekemässä.

Jazz-viikko saapui ja vierashuoneessa olisi ollut tilaa, mutta laiskoina ihmisinä todettiin, että mitä sitä turhaan sinne lakanoita laittamaan, että kyllähän me kaverukset voidaan yhdessäkin nukkua, olihan näin toimittu jokunen kerta aiemminkin yhteisten baarireissujen jälkeen.

Käytiin Kirjurissa lauantaina kuuntelemassa Jamiroquaita ja Don Johnson Big Bandia ja hengattiin porukalla mun kavereiden kanssa, jotka olivat tulleet Poriin Jazzeille. Muistelen kavereidenkin kyselleen, että mikäs tää mun ja luonani punkkaavan herran tilanne oikein on ja ihan kirkkain silmin kerroin, etten mä siitä mitään kiinnostunut sen kummemmin oo.

Tuli sunnuntai ja Jazzien päätöspäivä, jota vietettiinkin sitten molemmat omilla tahoillamme. Tommilla oli seuraavana aamuna töihin meno, joten hän oli ollut kämpilläni nukkumassa jo hyvän tovin kun minä vihdoin kömmin yöllä paikalle jokusen juoman nauttineena. Itsellä ei ole oikein tarkkoja muistikuvia, mutta tarina kertoo minun hyökänneen tämän kaverini (joka ei mua siis yhtään kiinnostanut) kimppuun melko määrätietoisesti ja ehdottanut lähempää kanssakäymistä. ("nyt pannaan", oli toisen osapuolen mukaan käyttämäni kovin varovaisesti vihjaileva ilmaisu. En tunnusta)

Siitä se sitten jäi mun mun asuntoon, kun kerran oli imurikin sinne jo muuttanut. Ei sitä Tommin omaa, korttelin päässä sijainnutta, asuntoa kyllä irtisanottu ennen kuin seuraavana kesänä, mutta ei mies siellä montaa yötä enää noiden Jazzien jälkeen viettänyt. Eli kyllä me muutettiin käytännössä katseon yhteen ihan siinä samalla kun alettiin seurustelemaan. Tai siis jos tarkkoja ollaan, niin Tommihan oli tullut luokseni jo viikkoa aiemmin!

Sittemmin ollaan kyllä ehditty asua useampikin pätkä myös erillään töiden takia, mutta koko ajan meillä on ollut yhteinen koti tukikohtana Porissa. Ollaan koko tämä 13 vuotta asuttu ihan torin laidalla (kahdessa eri osoitteessa), joten ollaan ihan ihmeissään, kun muutaman viikon päästä muutto vie meidät lähes viiden korttelin päähän!

Muistan miten meidän tavatessa minusta tuntui, että tuo ukkohan on ihan ikäloppu. Hän oli juuri täyttänyt 27 ja minä olin tuolloin 20 vuotias. Tommi työssäkäyvä ja minä kokopäiväinen opiskelija. Silloin alkuun se ikäero tuntui jotenkin suurelta. Ja olihan mieheni tuolloin vielä itsekin sitä mieltä, että "80-luvulla syntyneisiin ei kosketa!". 😀

No, hienosti ollaan vanhettu yhdessä, eikä ikäeroa tässä kohtaa (34 ja 41) kyllä enää huomaa.

Me ei olla mikään kylki kyljessä ja aina yhdessä nyhjäävä pariskunta, vaan molemmilla on omat harratuksensa ja menonsa. Välillä voi töiden ja reissujen takia mennä viikko tai parikin, ettei juurikan ehditä näkemään, mutta ollaan tultu siihen tulokseen, että se on enemmänkin hyvä juttu. Toisen naamaan ei ehdi juurikaan kyllästyä.

Itse en tätä koko vuosipäivää olisi just nyt muistanut, mutta soitin hetki sitten Tommille kotiin aikeinani pyytää, että laittaisiko pyykkikoneen pyörimään, kun itse aamulla unohdin. No, muru oli siellä jo ajatukseni lukenut ja suunnitteli juuri ryhtyvänsä viikkaamaan puhtaita vaatteita juuri pesemiensä tieltä.

Tämän kovin arkisen asian keskellä hän sitten toivotti minulle hyvää 13. vuosipäivää. Oli kuulema FB asiasta muistuttanut.

Että, hyvä me! Hyvä meidän joukkue! Jo 13 vuotta pyykit yhteisessä telineessä!


20.07.2016

Posted at 14:35h in Yleinen by
0 Likes

Tämä leveä housuhame esiintyi asukuvissa kuukausi sitten ja kerroin sen hieman "epäilyttävän" itseäni. Nyt kuukautta myöhemmin en edelleenkään ole päässyt ihan täysin jyvälle näistä pöksyistä. Kovin mukavat ne kyllä ovat ja siksi niitä on tullut ihan kiitettävästi käytettyäkin. Ulkonäöllisesti kuitenkinkoen nämä oudon mittaiset ja hillittömän leveät housut edelleen hieman hankaliksi.
 

Miksikö sitten en vain jätä housuja kaappiin homehtumaan, jos tuntuvat hankalilta? No siksi, että mä haluan edes toisinaan haastaa itseäni kokeilemaan uusiakin juttuja etten aina vaan tarttuisi niihin tuttuihin ja turvallisiin kamppeisiin. Sitä jumiutuu niin helposti käyttämään aina vaan samanlaisia rättejä ja ohittamaan kaiken vähänkään erilaisen ajatellen, että "ei tuo kuitenkaan mulle käy". No ei käy jos ei kokeile.

Samoissa kamoissa jumittamisessa ei tietenkään ole mitään vikaa, jos itse viihtyy, mutta mulle itselleni tulee monesti sellainen tylsistynyt plääh -fiilis, kun tajua taas kerran ostaneeni mustan neulemekon ja pukeutuvani kolmatta viikkoa putkeen pillifarkkuihin. Tylsistymistä torjuakseni siis yritän aina toisinaan haastaa itseäni sellaistenkin vaatteiden pariin, jotka eivät heti tunnu ihan omilta.

Tän postauksen kuvilla halusin osoittaa miten paljon kokonaisuutta muuttaa pelkästään se, että antaako puseron helman roikkua housujen päällä vai pistääko paidan housuun. Itse huitelin eilen molemmilla versioilla aina sen mukaan, että muistinko vessassa käydessä asetella teepparin nätisti vaiko en. Mutta selkeää kuitenkin oli kumpi versio mielestäni näyttää paremmalta.

Ainakin omasta mielestäni kokonaisuus näyttää paljon puetummalta ja siistimmältä, kun paidan helma on housujen sisässä. Tuolloin myös alaosa pääsee paljon paremmin oikeuksiinsa. Mittasuhteiden illuusiokin toki muuttuu kovastikin sen mukaan mihin ylä- ja alaosan raja sijoittuu. Itse pidän tuosta pitkäjalkaisemmasta tyypistä siitäkin huolimatta, että paidan ollessa housuissa, korostuu niin vatsan vararenkaat kuin lantion lisäkahvatkin ja hanurikin näyttää hervottomalta. (en tajunnut kuvata perspuolta!)

Tai lienee ehkä väärin sanoa, että nuo ominaisuudet korostuu, sillä ihan olemassa olevat todelliset muodothan siinä vaan näkyy. Vetämällä paidan helman pitkäksi, ne vaan hieman häipyvät näkyvistä.

Mikäli yläosan haluaa noiden housujen kanssa jättää päälle, niin silloin paremman näköisen lopputuloksen saa valitsemalla hieman lyhyemmän puseron. Tässä asussa nähty raitapaita on pituudeltaan huomattavasti tämän postauksen vesirajaan saakka yltävää teepparia parempi. Tuossa kuvaparin vasemman puoleisessa otoksessa kokonaisuus näyttää vaan sellaiselta, että vedin päälle mitä sattui käteen ekana osumaan (mikä olikin kyllä totuus), tällaiset mukavat pyjamahousut ja tylsän teepparin, ja oikealla puolella on sitten harkitumman näköinen setti.

housuhame-H&M / t-paita-Esprit / laukku-The Cambridge Satchel Company / kengät-Toms / korvikset-Unique Design by Maria

Nyt katsellessani vaikkapa tätä viimeistä kuvaa, alan jo enempi lämmetä noille liehulahkeille. Pitää vaan löytää vaatekaapin kätköistä ne sopivimmat yläosat pöksyjen kaveriksi!