Kuljin toissapäivänä pitkästä aikaa läheisen ostoskeskuksen käytävillä ollessani matkalla lounaalle ystävän kanssa. Katseeni kiinnittyi tuon tuosta johonkin näyteikkunassa olevaan kivan näköiseen vaatteeseen. ”Onpa ihanan väriset housut! Oliskohan noita minun koossani?” Vielä puoli vuotta sitten olisin sen enempiä miettimättä astunut sisään liikkeeseen ja sännännyt tarkastamaan asian. Nyt pääsen paljon helpommalla. Seuraava ajatus nimittäin on, että ”no, ei minulla ole niihin varaa” ja asia on sillä käsitelty.

Elämä on tässä viime kuukausien aikana oikeastaan helpottunut kuluttamisen suhteen. Siinä missä työssäkäyvänä ja kuukausipalkkaa nauttivana ihmisenä jokin mielenkiinnon herättänyt vaate johti minut sisään liikkeeseen ja sovittamaan ja sen jälkeen pohtimaan, että ostaako vai eikö, niin nyt tulojen pudottua alle puoleen entisestä, voi suosiolla skipata sovittelut ja joopas-eipäs -pohdinnat. Se on aika vapauttavaa.

Olen ollut siinä mielessä aika huoleton shoppailija, että impulssiostoksia on kyllä kaappeihin vuosien aikana kantautunut. Neljän kympin pinkit farkut tuli ostettua ihan vaan koska ne näytti juuri sillä hetkellä tosi kivoilta. 80 euroa mustista peeptoe-korkkareista heräteostoksena ei tuntunut juuri miltään, vaikka ne sillä hetkellä maksoikin luottokortilla, sillä seuraava tilipäivähän oli taas ihan nurkan takana. Monen ostoksen syyksi on riittänyt vain se, että ”mä tykkään tästä!”.

raha1

Viime kuukausina on pitänyt alkaa ajattelemaan toisin. Viime yönä makasin sängyssä hereillä ja tein kiivaita laskelmia edessä olevista menoista ja merkkailin kalenteriin päiviä jolloin on tiedossa jostain jotain rahaa. Ei ne laskelmat hyvältä näyttäneet, mutta en silti panikoitunut siinä määrin kuin se olisi voinut olla mahdollista. Tein muistiinpanoja ja kirjasin mistä pienestä tulosta minkäkin laskun maksan ja kun tulin siihen tulokseen, että minun pitäisi mitä todennäköisimmin saada kaikki tärkeimmät hoidettua.

Mitään ns. käyttörahaa ei kyllä tilillä vuokran, laskujen ja lainanlyhennysten jälkeen ole, mutta olen tässä viime kuukausina moneen kertaan helpottuneena todennut itselleni, että ”onneksi mä en nyt tarvitse yhtään mitään”. Sillä niinhän se on, minulla on kyllä kaikkea mitä tarvitsen ja enemmänkin. En voi väittää tarvitsevani yksiäkään uusia kenkiä tai ainuttakaan vaatetta. Kotimme ei kaipaa uusia huonekaluja eikä minun tarvitse ostaa uusia verhoja kevään kunniaksi. Minulla on lähes kaikki tarvittavat työvälineet niihin vähiin töihin joita tällä hetkellä teen (kamerakamat, kone, ohjelmistot jne..) ja kaappini pursuilee välineitä kaikkeen siihen mitä tällä hetkellä harrastan.

Meidän sohvamme on kyllä tuhannen nuuskana, mutta viltillä peitellen se kyllä vielä menee.  Yhdet tietynlaiset kengät olisivat kyllä painonnostotreeneihin paremmat kuin jo olemassa olevat, mutta homma onnistuu ilmankin. Näen päivittäin paljon ihania vaatteita ja kenkiä jotka olisi kiva omistaa ja pukea päälleen, mutta ei minua kieroon katsota siinä viime vuotisessakaan mekossa. En siis onneksi tarvitse nyt paljoakaan uusia tavaroita ja asioita, joten se lievittää taloudellista stressiä.

Siedän rahatilannettani päivittäisellä tasolla melko hyvin. Olen oppinut olemaan ahdistumatta siitä, että tilillä ei aina ole rahaa. Suuremmassa mittakaavassa ja pidemmällä tähtäimellä tilanne toki tuntuu pelottavalta ja aiheuttaa stressiä. Mitä jos tilanne jatkuu tällaisena pitkään? Kauanko epävarmuutta jaksaa?

raha2

Minulla menee siis ainakin vielä toistaiseksi ihan hyvin. Peloistani huolimatta olen onnekseni saanut huomata, että en ole joutunut toistaiseksi luopumaan mistään oikeasti tärkeästä. Perumani lehtitilaukset eivät olleet tärkeitä. Kuntosalijäsenyys jonka aion nyt irtisanoa, ei ole välttämätön. Yhtään niistä vaatteista jotka olen joutunut jättämään kauppaan, ei ole tullut minua uniini vainoamaan.

Aiemmin saatoin usein tylsyyden iskiessä lähteä muuten vain kiertelemään kauppoja. Ei sieltä tietenkään aina tullut tehtyä ostoksia, mutta altisin itseni kaiken maailman himotuksille toistuvasti. Ja senhän tietää, että mitä useammin siellä putiikeissa ramppaa, sitä todennäköisemmin sieltä tarttuu jotain mukaankin. Nykyään minulla on paljon enemmän aikaa ja myös sitä tylsyyttä, mutta pitäydyn poissa houkutusten luota. Kun ei sovita niitä ihania nimeäni huutavia mekkoja, ei tule kiusausta alkaa miettimään pystyisikö sen sittenkin ostamaan.

Mä toivon, että tämä taloudellisesti nihkeämpi kausi opettaisi minulle paljon. Toivon, että sitten kun joskus taas (toivottavasti) olen työssäkäyvä ja toivottavasti ihan aikuisten palkkaa nauttiva ihminen, niin muistaisin edelleen nämä nyt heränneet ajatukset siitä mitä on tarvitseminen ja mitä taas pelkkä haluaminen.

Nyt mä menen penkomaan tuota mun tupaten täyttä vaatehuonettani, jotta löydän sieltä treenivaatteet ja syöksyn punttikouluun, jonka vuosimaksu oli ilahduttavan halpa (50€) ja se on jo maksettu ja iloitsen siitä, että saan nyt harrastaa kyseistä kivaa lajia ihan koko vuoden ilman, että tarvii kaivaa mistään senttiäkään lisää rahaa!

Vaikka toisinaan ahistaa, niin asiat on onneksi melko hyvin.


Enkös minä juuri edellisessä postauksessa manannut kaikkia treenivaatteiden ällöpirteitä ja positiivisia tsemppilauseita ja mikä slogan lahkeessani sitten kipittelin tänään sporttaamaan…  😀

Kuvankaappaus 2014-3-11 kello 22.57.26

trikoot-Nike/tennarit-Vans (saatu)

No, I just did it! Tottelin pöksyjen sanomaa ja hilasin itseni tänään Natan kutsumana Lautaasaareen Veto-salille thainyrkkeilytunnille siitäkin huolimatta, että olin ihan varma, että kohtaisin siellä loppuni rapakuntoisen kroppani yksinkertaisesti pettäessä minut. Mutta kuinkas sitten kävikään… siitä lisää välittömästi, kun saan Natalta hieman kuvituskuvia aiheeseen liittyen. Mutta koska olen tässä vielä julkaisemassa tätä pöhköä minipostausta, niin voinette päätellä, että kyllä minussa vielä henki pihisee.

En siis kohdannut loppuani nyrkkeilyhanskat käsissäni. Mutta ongelmainen ja viime päivinä lisääntyneesti kiukutellut olkapääni tuntui kyllä ottaneen touhusta vähän itseensä. Mitään kipua ei vielä itse treeneissä tuntunut, mutta nyt oikea olkapää ja olkavarsi ovat jälleen ihan tulessa eikä kivutonta lepoasentoa tunnu löytyvän. Nukkuminen ei tule olemaan helppoa.

Ehkä jotakin tästä mun liikuntailon metsästyksen etenemisestä kertoo se, että olkapään kipeytyessä mun eka huoli oli, että miten käy nyt painonnostotreenien ja, että toivottavasti tää ei estä mua uimasta. Pitäkää peukkuja, että olkapäävaivani olisivat tällä kertaa nopeasti ohimeneviä. Viime kesänä samojen kipujen ilmaannuttua jouduin kuvaustöistä hetkeksi sairaslomalle ja sain avun vasta kortisonipiikeistä ja fysioterapiasta. 😛


Kaverini lähetti jokunen viikko sitten tämän Me Naiset -lehdestä nappaamansa kuvan, jossa on ehdotuksia treenipaitojen printeiksi. Voin kertoa, että viimeisen viikon aikana on menty aikalailla tuon punaisen topin tunnelmissa, mutta sillä erotuksella, että lauseen verbi ei ollut konditionaalissa.

Ylläkseltä palattuani raahauduin kyllä karmeassa väsymyksessä punttikouluun, mutta torstain ja perjantain hyvät liikunta-aikeet sulivat kaikki sänkyyn ja sohvalle. En vaan onnistunut raahaamaan ahteriani mihinkään. Uiminen olisi kiinnostanut, mutta vesisateessa hallille rämpiminen ei. On kiva kastua uimapuvussa, mutta ei vaatteet päällä. Minulta ei siis tekosyyt tällä kertaa loppuneet.

paidat

Mitä noihin treenivaatteiden tekstipläjäyksiin tulee, niin itseni kaltaista peruspessimistiä ne ”happy happy joy joy” -henkiset tsemppilauseet kyllä useimmiten vain ärsyttää. Tuo alla näkyvä Gina Tricot:n ”run for it” -toppikin saa vaan miettimään, että ”no en h****tti juokse metriäkään!”. Ja sehän passaisi loistavasti sporttitopin rinnuksiinkin. Ylipirteän ohjaajan ryhmäliikuntatunnille voisi puolestaan vetää trikoot joiden ahterissa lukisi ”punnerra yksinäs!”. Mun pitäisi selkeästi pyrkiä kääntämään nämä negaatiot ja ärsytykset energiaksi ja raa’aksi lihasvoimaksi. 

 

picasa6

 

 

Hieman siis ankeet on ollut viime aikojen sporttifiilikset punttikoulua lukuunottamatta. Mutta olis kai se ollut utopistista odottaa, että minusta kuoriutuu parissa kuukaudessa sporttihirmu, joka ei pysty elämään ilman hikoilua ja hengästymistä. Kyllä mä vaan edelleen pystyn, vallan mainiosti. Mutta onneksi repsahdukset ei haittaa, jos vaan aina starttaa sen diesel-moottorinsa uudelleen. Mä voisinkin ehkä hankkia treenipaidan tekstillä ”aloitan uudelleen joka viikko”.  

Koska varmin tapa olla luistamatta liikunnasta, on sopia treenitreffit kaverin kanssa, niin mulla on sellaiset kalenterissa nyt tiistaiksi. White Trash Disease -blogin teräspakarainen Nata lupasi raahata mut mukaansa jollekin nyrkkeilytunnille. Oisko ollut thainyrkkeilyä tms. Huhhuh. Olin alkoholin vaikutuksen alaisena lyödessäni tästä kättä päälle. Mitähän siitäkin taas tulee? Varmasti ainakin märkä läntti treenipaidan selkämykseen. Tuonne etukäteen kovasti jännittävälle tunnille voisikin sopia paitaani teksti ”en enää ikinä sovi sporttitreffejä neljän siiderin jälkeen”. 

Kerropas muuten lukija hyvä, että mikä teksti sinun treenipaitaasi passaisi?

 

PS. Raporttia uudesta lajikokeilusta luvassa heti, kun pääsen sairaalasta kotiin.