11.12.2013 Mielen mutaa

 Sitä tuntee itsensä ihan hillittömän paskaksi ja kelpaamattomaksi, kun ei pääse edes työhaastatteluun vaikka on tehnyt omasta mielestään aivan tappavan hyvän hakemuksen ja portfolion työhön, josta ihan todella ajattelee, että tähän mulla vois olla saumat ja mun cv on kyseistä paikkaa ajatellen aivan loistava. Sitä alkaa ajatella, että mun työkokemuksella ja koulutuksella ei ole asiaa yhtään mihinkään enää ikinä.

Mä voin myöntää, että olen ollut viime aikoina melkoisen masentunut tämän tilanteen vuoksi. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, koska päivittäisestä työpaikkailmoitusten vainoharhaisesta selaamisesta huolimatta en tunnu löytävän juurikaan paikkoja joihin itseni kannattaisi edes hakea. Kukaan ei tunnu tarvitsevan työntekijää, jolla olisi minun osaamiseni ja kokemukseni.

Normaalit arkipäivät tuntuvat omalla kohdalla tällä hetkellä täysin turhilta. En oikeasti tiedä miksi nousisin sängystä. En koe olevani tarpeellinen ja hyödyllinen ihminen. Tunnen jonkinlaista onnea lähinnä silloin kun olen jossain muualla kuin kotona, jotakin ennalta suunniteltua ohjelmaa toteuttamassa. Kuten nyt vaikka tuo muutaman päivän Oslon reissu, saatoin hetken aikaa olla ajattelematta hyödyttömyyttäni. Ahdistus palasi välittömästi Suomeen palattuani. Jo lentokentällä Poriin lähtevää bussia odottaessani selasin jälleen tuskaisena läpi kaikki työpaikkailmoitussivustot, jotka olivat saaneet olla rauhassa reissuni ajan.

Minä typerys elin vuosia ajatellen, että tuskin työttömyys osuu omalle kohdalleni, olinhan tähänkin saakka aina löytänyt töitä ja välillä useammankin samalle aikaa. Mutta tässä mä nyt olen, tilanteessa, jossa tulevaisuudesta ei ole mitään takeita. Normaali suunta on eteneminen. Nyt mä en etene, vaan menen taaksepäin. Juuri kun oli vuosien aikana saanut hilattua tulonsa tasolle, jolla alkoi suurinpiirtein pärjäämään saakin huomata olevansa pian huonommassa tilanteessa kuin viimeisinä opiskeluvuosinani. En ole koskaan työssä käydessänikään ollut mitenkään kovin hyvätuloinen ja nyt sitten pitäisi keksiä miten tulla vuoden alusta alkaen toimeen n. kolmasosalla aiemmasta. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se huoleta minua aivan järjettömästi.

Tässä sitä nyt katsellaan vuokrailmoituksia sillä silmällä mistä löytyisi sopiva asunto nykyistä edullisemmin. Miten nololta sekin tuntuu, että joutuu vaihtamaan asuntoa pienempään siksi, ettei kohta enää ole varaa nykyiseen. On hankalaa luopua jo saavutetusta tasosta. Meillä on kylläkin kiikarissa yksi kämppä joka olisi sekä edullisempi, että monella tavalla nykyistä parempi, joten muru lohdutti. että sehän olisi silloin vain upgreidaamista eikä rahattomuudesta johtuva muutto.

Huoli taloudellisesta pärjäämisestä yhdistettynä tunteeseen tarpeettomuudesta onkin todella toimiva yhdistelmä ja omiaan pitämään yllä sitä jonkinmoista itseluottamusta, joka aina välillä koittaa muistuttaa olemassaolostaan.. not. Mä tiedän, että masennukseen vaipuminen ja luovuttaminen ovat asiat joihin ei todellakaan saisi nyt sortua, mutta iloisen, energisen ja tulevaisuuteen luottavan mielialan ylläpitäminen ei ole tässä kohtaa ihan hirvittävän helppoa.

Tällaisten tunteiden kertominen julkisesti vain tuntuu ehkä hieman riskaabelilta. Sillä kaikki haluavat töihin vain kunnianhimoisia, energisiä ja positiivisia uraohjuksia. Ja nyt minä kerron julkisesti olevani peiton alla päiviäni viettävä masentunut peikko, joka on menettänyt itseluottamuksensa. Pelkojen ja negatiivisten tunteiden näyttäminen kun ei kuulu menestyjien strategiaan.

Nämä ovat tunnelmat juuri nyt. Mutta minä toivon kovasti, että voin jossain vaiheessa kirjoittaa toisenlaisistakin fiiliksistä. Sillä kyllä mä tiedän, että luovuttaminen ei oikeasti ole vaihtoehto. Ehkäpä reilu kuukausi tätä puhdasta mörköilyä on jo riittävästi, ehkä mä jo pian saan aikaiseksi alkaa pitämään itsestäni huolta. Mä haaveilen, että keksisin jotakin asioita jotka ilahduttavat minua. Haaveilen, että jaksaisin kammeta itseni ulos kävelyille. Haaveilen jotakuinkin järkevästä päivärytmistä. Ihan pian, ihan muutaman päivän päästä mä kenties jo saan haaveitani jopa toteutettuakin. Tänään ei kuitenkaan ollut vielä se päivä.

Mutta huomenna on pakko herätä jo aamulla, koska olen varannut ajan akupunktioon. Ja koska on pakko herätä, aion olla tehokas ja saada asioita aikaiseksi. Listalla mm. taas yksi työhakemus, johon meinaan jälleen antaa ihan kaikkeni. Sitä kirjoittaessa mä jälleen hetken ajan uskon itseeni ihan täysillä ja mietin kaikkia niitä asioita joita osaan ja kaikkia niitä töitä joissa olen pärjännyt loistavasti vuosien aikana. Kaivan mielestäni kaikki ne loistavan työntekijän ominaisuudet jotka minussa on tämän unisen harmaan mössön alla.

Jossain pohjalla on kuitenkin vielä ihan pikkiriikkinen usko siihen, että kyllä kaikki järjestyy.