Joku varmaan on ehtinyt jo hitaan postaustahdin vuoksi epäillä, että paremman elämän tavoittelu olisi kaikessa hiljaisuudessa päättynyt helmikuuhun mennessä niin kuin alkuvuodesta kunnonkohotusvimman saaneille usein irvaillaan käyvän. Mutta nielaiskaapas vahingoniloiset naurunne, kyllä täällä edelleen porskutetaan. Hikiset treenikamat lensivät pyykkikoriin viimeksi tänään aamupäivällä!

Tapahtumasarja oli seuraavanlainen.. Eilen klo 16.35 postin jonossa seisoessani mä päätin, että ehdin klo 17 alkavaan Zumbaan, kun oikein pidän hoppua. Päättelin myös, että koska aikataulu on kiireinen, en ehdi kotona empimään, että jaksaisko lähteä vai ei, ja tässä olinkin aivan oikeassa. Syöksyin kotiin ja vaihdoin kiireellä sporttikuteet päälle, pakkasin repun ja kipaisin kohti parin korttelin päässä sijaitsevaa Lady Linea. Ja miten sitten kävikään?

No siten, että ämmä meni Zumbaan, muttei mahtunutkaan! Ei siksi, ettäkö ahterini olisi ollut liian suuri kuten mustikkaan mahtumattomalla mummolla, vaan siksi, että tunti oli täynnä, kun huohottaen kurvasin salin respaan muutamaa minuuttia vailla. Enhän mä ollut edes tullut ajatelleeksi tuollaista vaihtoehtoa, ettei sinne viime minuuteilla enää olisi asiaa.

Tein siinä sitten hätäpäissäni ratkaisun suunnata salille, kun nyt olis kamppeet päällä ja kyseisessä lokaatiossa. Mut siinä ei sitten käynyt myöskään hyvin. En ollut tajunnut tietenkään ottaa mun saliohjelma-lappusiani mukaan ja koska en ole ohjelmaa todella pitkiin aikoihin tehyt en siitä mitään muistanut. Siinä juoksumatolla lämmitellessäni sitten alkoikin tuntumaan ihan järjettömän typerältä alkaa huhkimaan täysin päättömästi ilman käryä mitä oikein on tekemässä ja ilman päämäärää.

Samalla aloin ahdistua salilla olevasta ihmispaljoudesta. Siis ihan oikeasti ahdistua. Taisin siitä jo aiemminkin mainita, että mulle on kauhea kynnys ensinnäkin mennä sinne salille ja ahdistun suunnattomasti siellä olevista muista ihmisistä. En osaa selittää miksi, mutta näin vain tapahtuu. Vartin juoksumattoilun jälkeen selittämätön ahdistukseni oli kohonnut niitä muita sporttailevia pirkkoja katsoessa jo sellaisiin mittoihin, että alkoi kurkkua kuristaa. En vaan kyennyt kuvittelemaan, että jatkaisin matkaani siitä juoksumatolta muiden laitteiden pariin. Oli pakko hiippailla vähin ääni takaisin pukkariin.

Siellä mä sitten istuskelin hetken ahdistuen entistä enemmän siitä, että ahdistus ja paniikin tunteet olivat aiheuttaneet minulle tällaisen ”epäonnistumisen”. Sitten aloin miettiä sitä, että en mä kehtaa mennä sen respamimmin ohi ulos talosta, kun se miettii, että ”ihan sitten vartin jaksoi..”. Olin hetken aikaa sellaisessa kauhun, häpeän ja paniikin sekaisessa tilassa, jossa ei kykene liikkumaan ja vaan toivoo lakkaavansa olemasta.

Jonkin aikaa rohkeutta kerättyäni mä sitten poistuin itseäni soimaten ja palasin kotiin. Myöhemmin illalla ihmettelin miehelleni, että miksi mun tekee koko ajan mieli syödä. Tänään mä sen sitten tajusin, mä söin siihen ahdistuksen ja pettymyksen tunteeseen. En ollut aikoihin kokenut tuollaista lamauttavaa ahdistusta, joka estää tekemästä asiota, mutta nyt kun se iski, oli jääkaapista löytyneet appiukon luota saadut Runebergin torttu, kääretorttusiivu ja suklaakonvehdit ns. helppo lohduke.

Stoori voisi loppua tähän kohti ja mun otsaan voisi läiskäistä luuseri ja syöppö -leimat, mutta yllätin jatkolla oikeastaan itsenikin. Minä nimittäin kiipesin ratsun selkään uudelleen heti tänään aamusta ja lampsin salille takaisin ohjelma tällä kertaa mukanani.

salilta

 

Kaunis ja laadukas omakuva salilta paluun jälkeen! 

Ei se tuntunut edelleenkään mukavalta eikä helpolta. Ihmisiä oli aluksi aika vähän, mutta sporttaajia valui paikalle lisää koko ajan ja samalla myös minun epämukavuuteni kasvoi. En saanut ahdistuksen tunteeltani ihan koko ohjelmaani tehtyä, mutta suurimman osan. Kolme ohjelmaani merkittyä laitetta/liikettä taisin feidata ihmispaljouden alettua tehdä oloni liian epämukavaksi ja pakeninkin sitten vielä kuntopyöräilemään hetkeksi.

Ei siis täydellinen suoritus, mutta edellisen päivän totaalilamaantumiseen nähden jo melkoinen loikkaus. Mitä itse siihen treenaamiseen tulee, niin jalkaprässi on edelleenkin lempparini ja kaikki muu tuntui tänään suoraan sanottuna ihan paskalta. Facebookissa mun statuksen alla sainkin sitten paljon hyviä kommentteja,  tsemppauksia ja vertaistukea siihen, että aloittaminen on aina hankalaa ja motivaatio kyllä löytyy sitten, kun huomaa edistyneensä.

En siis laita hanskoja naulaan tämän salitreenin suhteen, vaikka nämä eilisen ja tämän päivän kokemukset olivatkin varsin masentavia. Jonain toisena päivänä ehkäpä vielä piirun verran aiemmin aamulla uusi yritys ja ehkä omat musat korville. Toivon, että paikalla on vähemmän ihmisiä ja omaan maailmaan uppoutuen onnistuisin unohtamaan niiden vähienkin olemassaolon. Sietää ainakin yrittää.

Mä tiedän, että tällaiset lamaannuttavat ahdistushommat kuulostaa todella hämäriltä, jos ei itse ole sellaisia kokenut, mutta tommosta se nyt vaan joskus on. Ihan kuin tulisi seinä vastaan. Mutta en hitto aio luovuttaa!

Sainkin itse asiassa huomiseksi haasteen tulla testaamaan jotakin uutta… painoista ja niiden nostelusta on kyse, mutta kerron tarkemmin suden suusta palattuani!

PS. Joku jo muuten kyselikin mun urheiluliivitilanteestani ja voin sanoa sen olevan tällä hetkellä vähän kehno. Tai siis, parit ihan hyvät on, mutta en ole löytänyt vielä yksiäkään joissa voisin kuvitella juoksevani tai kunnolla hyppiväni. Mulla siis rintaliivikoko on 80 G-H.  Kuvassa mulla kuitenkin salitreenaamiseen ja jonkun tukevan jumppatopin kanssa vähäistä hyppelyä sisältäville ryhmätunneillekin itselläni passelit Freyan Active Soft Cup Sports Brat, joita mulla löytyy parit kappaleet. Tukevampi rintapanssari olis kuitenkin etsinnässä!


Mun piti tänään raportoida teille ryhmätunnista nimeltä Sh’Bam. (mä en haluu kirjoittaa tota enää, pakko keksiä joku muu nimi sille!) Mutta sen sijaan saattekin lukea kuvauksen yksin kotona suoritetusta treenistä, joka vaikuttaa niin kroppaan kuin mieleenkin. Tänään tekemäni vartin treenin nimi on ’Salikortin metsästys kaaoksessa olevasta kämpästä’ ja se on yksilötunti, jossa harjoitetaan etenkin mielenhallintaa ja ketteryyttä.

Treeni alkaa pukemalla päälle treenivaatteet ja lisäämällä päälle sitten vielä sopiva ulkoiluvarustus pakkasessa ulkoilua ajatellen. Kun kaikki vaatteet on päällä ja kengät jalassa, napataan eteisestä kassi, josta löytyy salikengät ja sitten hamuillaan kassin sisätaskut ihan vain huomatakseen, että salikortti ei olekaan siellä kuten ollaan kuviteltu. Tämä on vasta rauhallista alkulämmittelyä, sillä kelloon vilkaistessa huomaa, että vielä ei ole ihan hullu kiire ja suunnataan eteisen laatikolle, jossa säilötään monenlaisia kortteja. Laatikon kaivelu ja tavaroiden läpikäynti on hyvää treeniä etenkin käsien ja sormien pikkulihaksille. Tasaisin väliajoin käännellään päätä kohti seinäkelloa ja viisareiden edetessä alkaa myös työskentelyn nopeus kasvaa.

Tässä vaiheessa vitutus alkaa pikku hiljaa nousta pintaan samoin kuin hiki toppavaatteiden alla. Seuraavaksi otetaan pari jäntevää loikkaa keittiöön, tongitaan rahapussi, sitten juostaan olohuoneeseen ja kurotetaan kirjahyllyssä olevalle kipolle. Ai että venyttää hyvin kyljestä! Toppatakki kahisee ja selkärankaa pitkin valuu hikeä, joka kertoo treenin tehoavan. Olohuoneesta loikitaan vaatehuoneen kautta tavarakasojen yli jälleen eteiseen kuikuilemaan kelloa, jolloin mukaan tulee paniikki. Pitäis olla menossa, jo jos haluisin sinne säpämiin ehtiä!!

Tongitaan salikassi vielä kerran, käännetään se ehkä ylösaalaisin. Kurotetaan vielä sinne ja tänne ja yritetään olla päästämättä savua korvista. Heitellään vielä hieman keittiönpöydällä lojuvia papereita ja tavaroita. Juostaan vielä kierros olohuoneessa, työhuoneessa, makuuhuoneessa ja vaatehuoneessa. Tullaan hikisenä takaisin eteiseen, nostetaan katse kelloon ja tajutaan, että tsäänssit Säpäm-tuntiin meni jo. Korttia ei tietenkään oo vielä löytynyt.

Sitten aletaankin jo kevyesti palauttelemaan riisumalla kuumottavat ulkokamppeet pienen kiroilun säestämänä. Pyyhitään villapipon alla valunut hiki otsalta ja mennään keittiöön katsomaan, että mitä söis. Muuta ei oo, niin lämmitetään purkkihernekeittoa. Halutessaan tässä kohtaa voi heittää jotkut statuspäivitykset Facebookkiin ja sitten mennään pitkäkseen sohvalle ja avataan töllö. Treeni oli intensiivinen ja rankka ja vaatii vastapainokseen hyvän levon.

 

Uusi yritys huomenna. Alkulämmöt tuleekin kätevästi siitä, kun alan aamusta siivoamaan kämppää, jotta kortti löytyis..


Ottaa päähän! Miks helvetissä mun täytyy olla allerginen niin monille hedelmille???? Asia on harmittanut usein ennenkin ja muistan jopa kerran alkaneeni itkemään hedelmäosastolla, kun olisi tehnyt niin kovasti mieli päärynöitä, mutta olen suurimman osan ajasta silti ihan fine tän rajoitteen kanssa. Nyt kuitenkin rupes taas tää hedelmävamma ottamaan todella pahasti kupoliin. Miten kivaa ja helppoa olis välipalaksi nakella naamaan joku herkullinen ja kevyt hedelmä! Mutta kun vaihtoehdot on aina suurinpiirtein ne saamarin banaani ja mandariini. Multa tulee välillä banaanit ulos korvista, kun tuntuu ettei muita pysty syömään.

Toisinaan sitä kuitenkin ottaa riskejä ja kokeilee onneaan, että mitä jos tällä kertaa jostain syystä säästyisikin oireilta. (Tätä kohtalon uhmaamista tapahtuu lähinnä näin talvisaikaan, kun ei muuten ole paha allergia-aika. Keväällä ja kesällä en uskalla alkaa ylimääräisten allergeenien kanssa urheilemaan, kun muutenkin on jo olo hankala.) Eilen illalla esimerkiksi piti syödä mitä sattui kaapeista löytymään ja niinpä väsäsin itselleni herkullisen hedelmäsalaatti-jugurtti-iltapalan ja lohkoin rohkeasti mukaan yhden pienen omenan.

hedelmasalaattisilma

 

Oli ihan hemmetin hyvää, sen voin heti kertoa. Banaania, mandariinia, omenaa ja valion mango-kerrosjugurttia. Nam! Mutta Seuraavan tunnin ajan ei sitten ollutkaan kauhean nam, kun silmä aloitti perkeleellisen kutinan. Yleensä mulla reagoi hedelmiin suu ja olinkin odotellut tuon omenan aiheuttavan ehkä huulien turvotusta ja suunlimakalvojen kutinaa, mutta se pirulainen päättikin tällä kertaa kiusata silmää ja mun mitta-asteikolla noi silmäoireet on suun kutinaa pahempia. Allergialääke toki aina jonkin verran noihin auttaa ja joskus harvoin vetelenkin esim. suurherkkuani päärynää allergialääkken voimin himojen käytyä liian suuriksi vastustaa. Mutta eihän se nyt järkevää ole sekään.

Eli unohdetaan omena taas hetkeksi tämän jälkeen. Eihän se mitään, jos se oliskin vain yksi tai kaksi hedelmää, jotka tuottaa ongelmia, mutta kun niitä kiusankappaleita on kauheat määrät. Nou-nou-listalle kuuluu mm. persikka, aprikoosi, nektariini, luumu, päärynä ja kiivi. (Viime viikolla tosin sujautin puolikkaan kiivin smoothien sekaan ongelmitta. Erävoitto!) Eli kaikki ihanat!

Ja se miksi tää ärsytyksen nyt tänään sitten nosti päätään, oli se että huomasin tuossa suuni alkavan ikävästi kutista kiskoessani kitusiini smoothieta, joka ei mielestäni sisältänyt mitään vaarallista. Viheraamiaiseni ainekset olivat banaani, mandariini, ananas, tammenlehtisalaatti ja pinaatti. Ja veikkaan nyt syylliseksi ananasta. En oikeesti ala, jos sekin alkaa aiheuttamaan oireita!

Että olisko hyviä vinkkejä itselleni hieman tuntemattomammista hedelmistä, että mitä sitä uskaltaisi testailla? Nuo smoothiet ja hedelmäsalaatit kun olis todella hyvä ja helppo keino saada syötyä noita vitamiinipommeja ja kevyitä herkkuja, mutta kun en tiedä, että mitä sitä suuhunsa voisi pistää.

Help me please!!

PS. Oon nyt koko viikonlopun henkisesti valmistautunut siihen, että meen tänä iltana Sh’Bam-tunnille ja mua ärsyttää toi nimi ihan jäätävästi!!! 😀