Posted at 22:00h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Mitenkähän mun pitäis itseäni oikein tulkita? Olen himoinnut noita alla olevia Vagabondin Ramoma-nilkkureita jo siitä asti kun ne ensimmäisen kerran Stellan blogissa näin joskus viime vuonna. Pääsin sovittamaan kenkiä tammikuisella Tukholman reissulla ja tepastelinkin ihastuneena liikettä edestakaisin hyvän tovin. Ihaninta kengissä oli sojista kävellessä kuuluva kilinä, joka toi mieleen lännen reteät pyssysankarit buutseineen. Saatoin melkein kuvitella kuinka potkaisisin uhmakkaasti saluunan heiluriovet auki. (Ja todennäköisesti saisin samaisista ovista päin näköäni alta aikayksikön. todellisuus ei ehkä olisi yhtä cool kuin kuvitelmani.)
Minulla oli Tukholman reissulla jopa rahaa joka oli lupa tuhlata. (ja tästä tuli mieleen tietenkin 007 ja lupa tappaa.. mulla on ollut viime päivinä outo ongelma* näiden mielleyhtymien kanssa. lukekaa lisää aiheesta postauksen lopusta.) Jostain kumman syystä aloin kuitenkin pihistelemään ja jätin nilkkurit vastentahtoiseti hyllyyn. Ikävä jäi kalvamaan mieltäni ja soimasin itseäni monet kerrat jälkeenpäin. Muutama viikko sitten Helsingin reissulla päädyin taas Vagabondin liikkeeseen kilistelemään kengillä ja taas sama juttu, sydän verta vuotaen riisuin ihanuudet jalastani ja palautin hyllyyn. Kengät näyttivät ja tuntuivat vielä täydellisemmiltä kuin edelisellä kerralla, mutta tilin saldo ei juuri sillä hetkellä ollut suosiollinen 119 € sijoitukselle. Ja mistäkähän lähtien mä olen onnistunut pitämään luottokorttini lompakossa noin suuren ihastuksen kohdalla? Joko musta on tullut järkevä tai pihi tai yksinkertaisesti onneni ohi ilman reteää kilinää tallusteleva hölmö. Mä itse veikkaisin tuota viimeistä.
Kengät ovat nyt siis vaivanneet minua yli puoli vuotta, ja olemme treffanneetkin jo kahdesti, (eipäs kun kolmesti.. Helsingissä sovitin pupusia sekä Kampissa, että Forumissa..) mutta jostain kumman syystä ne eivät edelleenkään asu luonani rakastavassa kodissa. Onko tämä siis tulkittava nyt niin, että syvällä sisimmässäni tiedän, etten tarvitse kyseisiä nilkkureita? (Haloooo! Olenko mä enää vuosiin TARVINNUT yksiäkään kenkiä, jos ihan todella kaivellaan) Vai eikö ne vaan sitten loppujen lopuksi kuitenkaan ole ihan sadankahdenkympin edestä ihanat? Minulla on useinkin sattunut kohdalle kenkiä jotka eivät ole olleet ihan täyden hintansa arvoiset kultaa, mutta seuraavissa alennusmyynneissä olen meinannut pyörtyä onnesta, kun omaa kokoani on vielä löytynyt.
Muutama viikko sitten silmäni nauliutuivat Asosta selatessani alla oleviin nahkanilkkureihin jotka maksoivat alennuksessa hieman reilut kolmekymppiä ja kun muutenkin oltiin kaverin kanssa tekemässä tilausta tuohon puljuun, niin koriinhan ne oli testimielessä klikattava. kengät saapuivat ja nyt minulla on pulma.
Ne on nahkaa ja niissä on solkia jotka kilisee kävellessä eikä hintakaan juuri päätä huimaa eikä lompakkoa pakota. Mutta. Ne on kooltaan melko justiinsa. Ei siis superpienet, mutta justiinsa. Sellaiset, että pistää miettimään josko suutarilla venyttäminen auttaisi. Mutta entä jos ei autakaan? Ja onko järkeä tyytyä selkeisiin korvikkeisiin vaikkakin ne maksavat vain neljäsosan alkuperäisen himotuksen hinnasta? Tykkään kyllä noistakin ihan todella paljon suorastaan jopa rakastaisin, jos en olisi tietoinen Vagabondin Ramonasta ja niiden näyttävistä soljista.
En tiedä paljonko paketin postimaksut Britteihin olisi, mutta veikkaan, että sen verran paljo, ettei palauttaminen ehkä tuon hintaisen tuotteen kohdalla kannata. Luultavasti pienemmällä rahalla kengät voisi viedä suutarin hellän rajuun käsittelyyn. Pitäisikö siis antaa poloisille mahdollisuus kasvaa parempiin mittoihin ja pistää sitten kiertoon mikäli tavoitteisiin ei päästä? Luulisi noille koti jostain löytyvän, jos eivät minun jalkojeni kanssa pääse yhteistyösopimukseen.
Mutta edelleen varvasta hiertää se kysymys, että missä kohdin kannattaa tyytyä toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon ja koska satsata siihen ensimmäiseen rakkauden kohteeseen? Onko teillä mielipidettä ja neuvoa tähän niin kovin raastavaan dilemmaan?
* Sitten hieman siitä postauksen alkupuolella mainitsemastani ongelmasta. Minua on viime viikonlopusta saakka vaivanneet päässäni soimaan pärähtävät biisit. Yksittäiset sanat tai ohikiitävät tapahtumat heittävät kolikon sisäiseen jukeboksiini valiten raivostuttavia biisejä.
Tässä muutamia esimerkkejä: Kaveri: ”Kauhee jano” -> päänsisäinen jukeboksi heittää samoin tein Pave Maijasta kehiin.. ””mullon jano lähteesi vettä, mullon jano kukkasi mettä…” Elokuvassa hevosvankkureiden katto syttyi tuleen eikä mennyt sekuntiakaan, kun minua piinattiin tutulla kertsillä ”the roof, the roof, the roof is on fire..” 3) Pelkkä mehukannun ja keksien näkeminen töissä laittoi pyörimään Tuomari Nurmion mehukesteineen. Sana ”ystävä” puolestaan käynnisti kaamean viuluilla maustetun version Ystävän laulusta, facebookista luetut kesähehkutukset puolestaan tarjosivat korvieni väliin Tomas Lediniä joikumaan lyhyestä suvesta. Ja näitä on riittänyt.
Tiedän, että eihän tämä nyt mitenkään erityisen omituista ole, eikä itsellenikään uutta, mutta viime päivien mittakaavassa varsin raivostuttavaa. Typeriä rallatuksia jotka tarttuvat kuin purkka tukkaan eivätkä lähde sieltä pois ennen kuin uusi ärsyke vaihtaa levyn johonkin entistä karmeampaan veisuun. Biisit pärähtävät soimaan yleensä ihan täysin kesken menossa olevan keskustelun ja saavat minut hämmentymään ja keskittymiseni herpaantumaan. Ja lähes joka kerta sitä biisiä on vielä alettava hyräilemään ääneen. Mä haluan hiljaisuuden mun päähän! Tai edes parempia kipaleita!
Muilla samaa ongelmaa? (Tästä kysymyksestä huolimatta älkää unohtako antaa neuvoja myös aiemmin esitettyyn probleemaan)
