Posted at 18:09h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Jotkut vaatteet vaan unohtuu kaappiin siitäkin huolimatta, että niistä pitää todella kovasti ja ne sattuavt olemaan vielä sopiviakin. Kerta toisensa sen jonkun niin ihanan vaatteen ottaa aamulla käteensä ja kenties jopa sovittaa päällen, mutta joku pieni ääni takaraivossa kertoo, ettei nyt ole kyseisen vaatteen päivä. Sitten niitä päiviä sujahtaakin ohi yllättävän monta ja yhtäkkiä tajuaakin, että se viime kesänä hankittu ”tää on niin ihana, mä aion käyttää tätä ihan sikana”-kiljahduksen kera kotiin kiikutettu mekko on pääsyt päälle vasta vaivaiset kaksi kertaa. Tai mikä pahinta, jostakin saattaa vielä pilkistää vielä hintalappukin. Se jos mikä syyllistää vaatekaapin haltijaa todella pistävästi.
Ihan tuota hintalapun syyllistävää tuijotusta en joutunut sinisen (nytkö mä jo myönnän sen olevan sininen, viime kesänä se oli vielä violetti. :D) Nanson mekon osalta kohtaamaan, mutta hävettävän vähälle käytölle se on kuitenkin jäänyt. Etenkin siihen nähden kuinka sähäkältä se loppujen lopuksi näyttää. Tämän koltun kynnyskysymykseksi taisikin koitua aina tukka. Viime kesänä mekkoa ostaessani hiukseni olivat lyhyet ja aivan mustat kuten nytkin. Mustaan lyhyeen kampaukseen mekko passaakin mainiost ja koko olemus on sinisen ja mustan yhdistelmässä jotenkin skarppi. Mutta toista se oli keskellä talvea tukan ollessa astetta vaaleampi. Silloin mekko näytti päällä lähinnä siltä kuin se olisi Lempivaate-malliston sijasta Nanson yöpuku-osastolta. Sinistä pehmeää trikoota joka yöllä nukkuessa kiertyy ympärille niin, että herää lähes kuristuneena. Sellaisena muistan lapsuuden pitkät yöpuvut. Mutta kampaajalla käynti onneksi muutti taas lähes kaiken. Nyt mekko on jälleen valmis aivan muunlaisiin seikkailuihin kuin Höyhensaarten reissuille.
Eilen mekko pääsi töihin ja kaverikseen Vagabondin jumitussandaalit sekä riikinkukkokorvakorut joissa toistuu kauniisti mekon sävy.
Onhan se toki niin, että tuokin trikooputkula paljastaa vartaloni joka ikisen makkaran kuten kuvasta näkee, mutta edelleen olen sitä mieltä, että se on parempi vaihtoehto kuin suuret kaavut joissa näytän Muumien Möröltä. Voin valita päälleni joko jotain tyköistuvaa jolloin voin edes kuvitella, että siellä rintojen alla luuraa sellainenkin asia kuin vyötärö tai sitten voin kiskoa päälleni jotain löysää joka ”laskeutuu” etupuskurin päältä siihen malliin, että alle mahtuisi esikouluikäiset kaksoset pitämään sadetta.
Näihin valintoihin pätee ikiaikainen ajatukseni siitä, että se mitä en näe ei voi minua juurikaan satuttaa. Eli vaikka takamukseni olisi kuinka leveä, niin ei haittaa koska minä en sitä näe. Sama päti lauantaina stay uppien silmäpakoon. Tätä hälläväliä asennetta voi soveltaa myös esimerkiksi hiuksiin, kun on liian kiire. Kunhan peilistä näkyvät osat on hyvin ja loput päässä kiinni, niin sillä pärjää. Itseään on joskus hyvä vähän huijata ja kiinnittää huomionsa lähinnä hyviin kohtiin itsessään. Hyvien puolien tuijottelun tuoma itsevarmuus luo ihmiselle sen verran sädehdintää, että se peittää alleen ne epäkohdat jotka itsekin juuri jätti huomioimatta.
