Menin pöljä vuosi sitten ostamaan yhdet kompromissikorkkarit, etsiessäni mustia kaiken kanssa yhteensopivia avokkaita.Ne sitten jäivätkin kokonaa käyttämättä, kun en oikein tiedä kenen jaloilla olin niitä kaupassa sovittanut. Onneksi kenkaraukat saivat uuden rakastavan kodin serkkuni luota, joten eivät jääneet minun kaappiini muistuttamaan hutiostoksesta.

viauno4

Päätinkin sittemmin, että niin kovasti kuin kaappini mustia peruskorkoja kaipaakin, en enää tyytyisi mihinkään melko hyvään, vaan pitäisin seulan tiukkana ja odottaisin täysosumaa. Täällä blogissakin on usein vilahtanut viime syksynä löytämäni upeat Via Unon kirkkaanpunaiset paholaiset.

Liskojen lesti on ollut juurikin ihanteellinen omalle jalalleni ja ne kuuluvatkin ehdottomasti korkkareideni top 3 kaartiin. Siksi olinkin ehtinyt jo usein mielessäni haaveilemaan josko jostain tulisi vastaan samat kengät mustana täyttämään aukon kenkähyllyssäni.

viauno1

Ihan samoja ei sentään mistään ilmestynyt, mutta viime tiistaina muuten vaan Sokoksella poiketessani huomasin uusia Via Unoja kenkäosastolla ja pulssini kiihtyi jännityksestä. Täydellisen näköisiä, eleettömän tyylikkäitä mustia peep toe -avokkaita pöytä täynnä, mutta ei yksiäkään kolmeseiskoja! Pienen paniikin ja myyjän kanssa laatikoiden komppaamisen jälkeen yksi oman kokoinen pari kuitenkin vielä löytyi.

viauno3

Toiveeni eivät olleet olleet turhia. Lesti tuntui jotakuinkin identtiseltä punaisten kenkieni kanssa ja talven aikana usein liskoilla jo juhlineena tiesin kenkien olevan mukavat ja laadukkaat. Kauaa en joutunut ostopäätöstä siis tuumimaan. Kassan kautta 80 € köyhempänä, mutta onnellisena kotiin. Olin jopa niin innoissani, että en tajunnut käydä enää ees suunnitelmieni mukaan ruokakaupassa, vaan suunnistin vain suoraan kotiin. 😀

viauno2

Vietin eilen ensimmäistä iltaa ulkona ja pienta napakkuutta oli vielä havaittavissa, mutta se vaatinee vain hieman kotona tepastelua sukat korkkareihin sullottuna. Nahka antaa juuri tarvittavan verran periksi ja meillä on varmasti monia huimia juhlia edessämme!

Jos sitä nyt jo viimein muistaisi sen, että ei kannata tyytyä kompromisseihin, vaan odottaa sitä oikeaa. Etenkin kun on kyse vaatekaapin tukipilareista ja ajattomista klassikoista.


Se on sit taas se päivä vuodesta, kun lapsen sisältään rutistaneille naisille kannetaan kahvia sänkyyn, Anttilat ja Cittarit ovat varmaan tehneet taas koko vuoden kylpytakki- ja tohveli-myyntiennätyksen ja ainakin mun facebook-seinän ihmiset huutaa statuksissaan kunniaa tasapuolisesti kaikille maailman äideille.

Meillä isi oli kuulema hoitanut mun ihanalle mammalle aamulla sänkyyn kolme kovaa koota eli kahvia, kolaa ja kakkua. Skumppaakin olisi tarjoiltu, mutta mamma ei ollut tohtinut heti aamusta ryypätä. Itselleni äitienpäiviä ovat kaikki ne päivät jolloin minun on mahdollista turvautua mammani rakkauteen ja viisauteen ja niitä päiviä on vuodessa 365. Meidän perheessä kun ei juhlapäiviä ole välttämättä katsota yleisestä kalenterista, vaan juhla on aina silloin kuin näemme toisiamme.

Koska tänä sunnuntaina on kuitenkin oikein alleviivatun yleisesti hyväksyttyä hehkuttaa omaa mammaansa, niin julkaistaampa täälläkin pari laatikostani löytynyttä vuosikymmenien takaista otosta tuosta minut maailmaan saattaneesta naisesta, tuoreita otoksia ihastelittekin juuri viikko takaperin. Mamma oli hyvin iloinen kaikista kauniista sanoistanne.

mamma1

Mamma on aina ollut tyylikäs leidi ja hänen vaatekaappinsa on pursunnut kaikenlaisia aarteita. Omaksi harmikseni vaan esim. kaikki 60- ja 70- luvun mittatilaustyönä teetetyt iltapuvut ja muut upeudet eivät ole mahtuneet minulle sitten teini-ikäni. 😀

Ylläolevan kuvan veikkaisin olevan jostain 70-luvun alkupuolelta (korjaa mamma jos olen ihan väärässä) ja tuossa lookissa minua ihastuttaa erityisesti mustavalkoinen väritys sekä mahtava huiviviritys päässä. Ja aennettakin tuntuu poseerauksesta päätellen tyylilylillä piisaavan.

mamma2

Tässä taitaakin olla aika viimeisiä aikoja, kun äidillä on noinkin pitkä tukka, sillä itse muistan mamman aina melko lyhyt tukkaisena. Vaikka hän tässä kanniskeleekin hieman väsyneen oloisena kohtuullisen pulskaa Veera-beibiä, niin korut on ollut silloinkin kohdallaan. Raskas vauva-aikakin on ilmeisesti ollut edes hieman loistokkaampaa helmet korvissa, timantti sormessa ja hopeaa käsivarressa. 😀 En itse asiassa muista äidin koskaan poistuneen kotoa ilman koruja, hän on aina sanonut, että se tuntuisi samalta kuin lähtisi alasti. Olen itse asiassa tainnut periä hieman tuota samaa ajatusmaailmaa, sillä minulle ei ole olemassa hyvää päivää ilman korvakoruja.

Näiden kuvien ja sekavien sepostusten myötä siis vielä kerran hyvää tätäkin päivää äidille! Muistetaan mammojamme tänään ja muulloinkin!


Tättädäää! Joku lukija ehdotteli mulle hetki sitten kun tuskailin taas tukkaani,  että mitä jos harkitsisin kasvattavanini sitä, kun ”pitkät hiukset saa aina kiinni, ellei niitä jaksa laittaa”. No, täytyy kyllä sanoa, että se on ehkä viimeinen vaihtoehto mitä voisin hiusteni kanssa kuvitella, mutta arvatkaapas miten mulle kampaajalla kävi!

tukka_kiinni3B

Tukkaa jäi lattialle vaikka kuinka paljon, mutta juurikin siitä syystä mun hiukset yltää ekan kerran yli kymmeneen vuoteen kiinni! Miettikääpä sitä.

En ehtinyt aamulla suihkuun ja tukka oli niin karmivan likainen, joten suhersin sen kiinni. Mutta kätevän ja nopean sijaan kyseinen toimitus kesti kyllä kauemmin kuin mun tukanlaitto minään muuna aamuna. Kauhea kampaaminen ja venyttäminen ja lakalla varmistelu. Muutaman viikon päästä varmaan yltää takaa vähän enemmän haituvia ihan kiinni asti.

tukka_kiinni2B

Niin kamalalta kuin kampaus toisaalta näyttääkin, niin tykkään tästä ihan hirveästi. On ihan mahtavaa kun kerrankin ei roiku yhtään hiuksia otsalla. En ole kokenut sellaista tunnetta vuosiin. Tämä on siis niin mahtava kesätukka, ei oo pakko hikoilla kuuman otsiksen alla, jos ei halua!

tukka_kiinni1B

Tulee ihanasti mieleen yläasteajat jolloin kaikilla kovilla jätkillä ja joillain tytöilläkin oli ns. piilokalju ja päältä sitten pidempi tukka jonka saattoi laittaa ponnarille. Ne oli niitä omasta näkökulmasta oih, niin coolin viileitä ja kiehtovia ysiluokkalaisia pahispoikia piloteissaan. Taisinpa yhteen sellaiseen olla kovin ihastunutkin ja kirjoittelin hänen nimeään kouluvihkojen reunuksiin. Ja välitunnilla, kun se kulki ponnarissaan ohi, niin hihitytti ujosti. Olkoon tämänpäiväinen kampaukseni hatunnosto kaikille niille varhaisen puberteettini kaukoihastuksille. Tällä tavoin ne muistot jäävät elämään.