04.03.2012 Rakkaudentunnustuksia
Jokaiselle on varmasti ainakin joskus käynyt niin, että on tullut ostettua alennusmyynnistä jotain sellaista jonka ihanuudesta ei ole ollut edes ostohetkellä ihan täysin varma. Jotain hyvää ja jotain epäilyttävää, mutta hullun halpa hinta kuittaa epäilykset ja hipsit kassalle.
Ostos voi osoittautua joko oikeaksi helmeksi jonka upeus avautuu vasta hetken tutustumisen ja sovittelun jälkeen, tai sitten hudiksi jonka matka jatkuu vuoden kaapissa lymyilyn jälkeen kirpputorikasaan hintalappu edelleen saumassa roikkuen.
Tai sitten voi kohdalle sattua ns. pitkän kypsymisajan kaipaava ihanuus, jonka suhteen on jo ehtinyt luovuttaa, mutta mieli muuttuu vielä juuri hetki ennen kuin kirppiskassi lipuu ulos kotiovesta. Minä tein viime viikonloppuna löydön omasta kirpputorikasastani ja pelasti sieltä kuvassa näkyvät Hiawatha-tossut.
Ostin mokkanahkaiset hapsunilkkurit viime syksynä (vai oliko se keväänä..) Ratsulan Toripäiviltä kympillä. Ihastuin kenkien malliin ja mukavuuteen, mutta vaalea leijonankeltainen väri oli se joka epäilytti. Mietiskelin josko mokkaa pystyisi jollain konstilla värjäämään ja haaveilin kenkien muuttamisesta ruskeaksi. Koska hinta oli niin halpa, uskaltauduin ostamaan kengät ja tuumin ettei hommasta tule hirveää konkurssia vaikka kenkien värjääminen ei onnistuisikaan.
No niinhän siinä kävi etten koskaan saanut aikaiseksi lähteä etsiskelemään värjäyshommaan sopivia aineita ja löysin jo tyystin unohtamani, edelleen keltaisena hohtavat kengät eteisen kaapista noin kuukausi sitten ja nakkasin kirppiskasaan. Viime viikonloppuna sitten lajitellessani tavaroita blogikirppikselle, näinkin inkkaritossut ihan uusin, väreistä innostuneen ihmisen silmin. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, leijonankeltaisten nilkkureiden ihanuus avautui minulle ja nappasin ne pois myytävien tavaroiden pinosta.
Tässä kävi siis jotakuinkin samalla tavalla kuin minulle ja murulle aikoinaan. Vuoden se pyöri jollain tavalla kuvioissa mukana, mutta moni muu tuntui kiinnostavammalta. Paljon oli tyypissä hyvää, mutta jotenkin sen vaan ei ajatellut olevan itselle sopiva, ”niin vanhakin vielä..” Mutta niin ne vaan silmät eräänä päivänä aukesivat, eikä komistusta tehnytkään enää mieli päästää kenenkään muun löydettäväksi ja siitä asti onkin asuttu kimpassa. Jo lähes yhdeksän vuotta. Toisinaan rakkaus tarvitsee syttyäkseen aikaa ja tuumailua.
Pirteät hapsutossut piristivät eilen ihanasti muuten kovin synkkää shortsiasuani ja niiden mukavuus varmisti sen, että tulemme kulkemaan tänä keväänä yhdessä usemmankin kilometrin. Ja niin se on kuulkaa tuon vieressä tässä sohvalla istuvan murunkin kanssa: aina silloinkin kun minä pelkään ja stressaan ja olen muuten vain synkkä, niin murun poikamainen hymy ja suuri syli piristävät kokonaisuutta. Aika ihania ovat molemmat, sekä muru, että aurinkoiset hapsutossut.
