Posted at 00:44h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
”Hemmetin Gestapo-nauta, lykkäsitkö sä ihan salaa sinne lisää painoja!?” Mm. edellinen huudahdus kaikui tänä aamuna siinä kahdeksan jälkeen Porin Ladylinella. Se olin vaan minä, joka kutsuin ihanaa henkilökohtaista valmentajaani Tarua kauniilla hellittelynimillä. Se rintapunnerrusarja kyllä meinasi sitten hieman häiriintyä, kun purskahdettiin molemmat hihittämään ihan hervottomana.
Tuo lausahdukseni kiteyttää mielestäni mahtavasti sen miten kovasti, mutta samalla rennolla fiiliksellä niitä hommia siellä salilla Tarun kanssa tehdään. Hiki virtaa, rauta nousee ja persauksen ja allien lisäksi harjoitusta saavat myös otsaa rypistävät lihakset jotka joutuvat koville viimeistään joka sarjan viimeisillä toistoilla, mutta huumoria ei onneksi unohdeta.
En minä vielä ole oppinut varsinaisesti nauttimaan siitä touhusta, mutta kerta kerralta sitä tuntuu aina oivaltavan jotain uutta ja samalla se inhon ja nautinnon suhde taas muuttuu askel kerrallaan nautinnon nostaessa pisteitään.
Olen nyt nämä ensimmäiset viikot tehnyt ohjelmaa jossa on viisi liikeparia kuten jalkaprässi ja vatsalihasliikkeet tai rintapunnerrus ja alataljasoutu. Kunkin parin liikkeitä tehdään aina vuoronperään 3 sarjaa ja toistomäärät ovat sarjoissa keskimärin siellä 15 tienoilla. Näiden 2×3 sarjojen jälkeen siirrytään sitten seuraavan liikeparin kimppuun jne.
Painot on koitettu kaikissa liikkeissä hakea sellaisiksi, että sarjat jaksaa tehdä loppuun juuri ja juuri. Eli viimeisiä toistoja tehdessä kuuluisi sen otsan jo melkoisesti rypistyä ja suusta päästä hieman perkelettä. Ja pääsehään sieltä. Etenkin siinä vaiheessa, kun luulet sarjan jo vihdoin loppuvan, käskyttää Taru piiskuri vierestä, että ”vielä menee kolme lisää!”. 😀
Mutta se onkin ollut tässä valmentajan kanssa treenaamisessa se yksi oivaltamisen paikka, että ”minä jaksankin enemmän kuin itse kuvittelen”. Usein on tilanne, että itse luulen vaikka kolmannentoista toiston olevan ihan vihoviimeinen jonka vaikkapa rintalihakseni jaksavat, mutta valmentajan piiskauksen avulla olen löytänyt itsestäni sitä sisua ja voimaa jota en kuvitellut sisälläni olevan.
Eli itse luovuttaisi usein ehkä turhan helpolla tai tekisi sillä samalla jo helpolta tuntuvalla painolla kuin edellisellä viikolla, mutta Taru tuuppaa sen yhden vitosen lisää heti jos tekeminen alkaa vaikuttaa liian kevyeltä ja iisiltä.
Toinen tärkeä hyöty noista tapaamisista henkilökohtaisen valemntajan kanssa on tietysti se, että toi se osaava ammattilainen tietää itseäni paremmin millainen ohjelma on järkevä juuri minulle. Hän myös osaa antaa vaihtoehtoja sellaisille liikkeille jotka eivät kenties sovi itselleni ja opastaa muutenin tekniikassa.
Vaikka kuntosaliharjoittelu ei ole itselleni ollut vierasta aiemminkaan, niin ei silti ole yhtään pahitteeksi, että siinä vierellä on nyt aluksi aina välillä tyyppi huomauttamassa pienistäkin virheistä. Siten ne oikeat ja turvalliset tekniikat pureutuvat mieleen pikku hiljaa.
Itselläni on melkoisia ongelmia erilaisten yliliikkuvuuksien kanssa ja sen vuoksi täytyy joissakin liikkeissä noudatta oikein erityistarkkuutta, jottei tee itselleen hallaa. Etenkin alaselässäni oleva yliliikkuva nikamaväli on sellainen joka asettaa hieman rajoitteita ja vaatii erityistä tarkkaavaisuutta.
Olentoki oppinut itse jo vuosien varrella tiedostamaan selälleni huonot ja ikävät liikkeet, mutta Taru on osannut neuvoa hyviä vaihtoehtoisia tapoja tehdä liikkeitä joita olen itse ”pelännyt”.
Olen nyt näiden muutaman viikon aikana oppinut jo paljon asioita. Tänään minulle esimerkiksi valkeni ihan konkretian kautta aamiaisen tärkeys. Se kun on aina ollut minulle jotenkin ihan kauhean vaikea asia. Ei vaan ole jaksanut, ehtinyt, halunnut, viitsinyt aamuisin syödä. No, tänään ponkaisin sitten salillekin käytännössä katsoen suoraan sängystä ja nyt mä todella huomasin mitä se tarkoittaa, että energiavarastot ovat todellakin yön jäljiltä ihan tyhjinä.
Kyllä minä sen treenin jaksoin tehdä, mutta fiilis oli ihan erilainen ja nimenomaan huonompi kuin parissa edellisessä aamutreenissä joita ennen olin väkisellä syönyt jotain. Sen ppuhdin puuttumisen niiiiin tunsi. Ja sitten kun tunnin puhisemisen jälkeen lähdin ovesta ulos, iski heikotus lähes pelottavan voimakkaana. Kädet tärisivät, pyörrytti ja teki mieli vain rojahtaa maahan itkemään.
En siis enää kos-kaan mene aamulla urheilemaan syömättä. Ja ymmärrän nyt, että asia kuulu muotoilla niin, että en enää koskaan poistu aamulla kotoa syömättä. Näin sitä oppii ihan perusasioita sitten aikuisiällä kokemuksen kautta.
Olen oppinut myös sen, että niin huono aamuihminen kuin olenkin, niin salille meneminen on ehdottomasti miellyttävämpää aamulla kuin illalla. Minä ahdistun siitä iltaruuhkan pimupaljoudesta. koen jotenkin todella ahdistavana ja nolona ähistä ja puhista siellä pää punaisena kaikien niiden hoikkien, nuorien kuntopyörässä lehtiä lukevien ja hikipisaaraakaan sisäreisiä treenatessa vuodattamattomien naisten joukossa. En osaa selittää sitä ahdistuksen tunnetta ja syytä sen tarkemmin, mutta minun on jotenkin huomattavasti helpompi keskittyä ja upota omaan tekemiseeni, kun paikalla ei ole kovin paljon muita ihmisiä.
Ihmispelkoni voittaa siis aamu-unisuuteni ja suuntaan raudannostelureissuille mieluummin aamu seiskalta kuin 12 tuntia myöhemmin. En tiedä pitäisikö ennemmin olla huolissaan tuosta tekemistäni rajoittavasta ahdistuksesta vai iloita siitä, että olen edes pakon kautta löytänyt itsestäni hieman aamuihmistä.
Tällaisia ajatuksia ja tuntemuksia siis nyt muutaman viikon treenailu tuonut mieleeni. Maanantaina sitten jälleen puntteja nostelemaan, mutta viikonloppu on pyhitetty levolle ja hauskanpidolle. Huomenna nimittäin tavataan vanhojen opiskelukavereiden kesken MD01 Ten Years after -bileiden merkeissä Se siis tarkoittaa sitä, että siitä on jo yli 10 vuotta, kun minä ja luokkakaverit tapasimme aloittaessamme yhdessä medianomiopinnot. Niin se vaan aika rientää ja naama rupsahtaa.
PS. Kuvassa näkyvät Reebokin kengät saatu blogin kautta. Myös Lady Linen henkilökohtainen valmennus on minulle maksutonta.
