mainosyhteistyö

Olen minäkin varsinainen valokuvaaja. Huomasin jo pääsiäislomalle lähtiessäni, että kameran akku oli tyhjä, samoin vara-akku. En kuitenkaan saanut niitä loma aikana edes laturiin asti, saati sitten kameraan. Eilen illalla vihdoin muistin tökätä laturin pistorasiaan, jotta sain kameran mukaani Helsinkiin.

Ei siis ihme, että asukuvat ovat pitkälti sen varassa, että sattuuko töissä ollessa olemaan päällä jotakin sellaista, jota edes viitsii ikuistaa. Työpaikalla kun on siitä onnellinen tilanne, että kuvauskamat ja kuvaaja on molemmat valmiina käden ulottuvilla.

Eilen neuvoin työkaveriani Nellyä hänen koulutehtävään tarvitsemien valojen kanssa ja käytin tilanteen hyödykseni ja kipitin kameran eteen uusissa kengissäni.

istuu_b Niinpä, tälläkin kertaa se tärkein juttu on taas kengät. Ja ne sukat!

Minulla oli jo vaatteet päällä ja niiden kanssa mustat korkonilkkurit tehdessäni lähtöä töihin, mutta peilikuvassa jokin tökki. Mustat nilkkurit! Kauheen tylsää. 😛 Kokeilin punaisia, mutta nekin oli jotenkin tunkkaisen malliset varsiensa vuoksi. Kaipasin jotain keveämpää punaista ja availin vaatehuoneessa kenkälaatikoita yrittäen muistella mitä kaikkea oikein omistan.

kengat_b Sitten onneksi muistin, että minullahan on pari ihan korkkaamatonta kenkälaatikkoa, joiden sisältö on odottanut jo useamman viikon ajan olohuoneen nurkassa, että säät suosisivat niidenkin sisältöä.

Ja jipii! Juuri se pari, jota asuni kaipasi, löytyi Spartoon laatikosta. Minulla oli koko talven ajan muhinut yksi blogiyhteistyöstä saamani lahjakortti käyttämättömänä, ja tuossa kuukausi takaperin sitten sain karsittua kaikista himoitsemistani kengistä kahdet kevääseen ja kesään loistavasti sopivat kävelykengät. Voitteko kuvitella, että mimulta oikeasti puuttui vielä tällainen perusasia luin punaiset herrainkengät? Uskomatonta. 😀

Nämä Cubanas-merkkisett kaunottaret ovat oarin päivän käytön jälkeen osoittautuneet todella hyväksi hankinnaksi. Kengät ovat pehmoista ja melko ohutta nahkaa, joten ovat todella mukavat ja pehmoiset ilman sukkiakin. Lisäksi sisäpohjissa on päkiöiden alla mukavuutta tuomassa pehmusteet. Ihan luksusta. Aluksi mulla hieman puutui varpaat, kuten mulla on käynyt oikeastaan kaikkien kenkien kanssa joissa on pehmustetta päkiän alla, mutta tuntemus meni pian ohi, kun jalka tottui kenkän pohjiin.

Joistakin kengistä vaan tiedän jo ekan käyttökerran jälkeen, että nämä tulevat asumaan siinä eteisen käytetyimpien kenkien pinossa ja nämä kaverit ovat juuri sellaiset. Tervetuloa kevät!

Noita samoja kenkiä muuten löytyy myös sähäkän sinisenä ja irtoavat nyt alennuksesta noin seitsemällä kympillä!

kokokuva_b Kuvat: Nelly Stenroos

Mun sukkien ja tuon lörttöbleiserin blingbling mätsäys kiinnitti useammankin ihmisen huomion eilen. Sitä kommentoi niin työkaverit kuin asiakaskin palaverissa. Että ei se sukkien miettiminen näköjään hukkaan menee, tuijottaa joku muukin nilkkoja. 🙂

istuskelen parhaillani täällä Satakunnan liikenteen bussin tutuksi käyneessä takapenkissä ja matkaa olisi taitettvana vielä tunnin verran. Sitten täytyykin Helsingissä syöksyä puleeraamaan itseä juhlakuntoon, sillä suuntaamme tänään monen muun bloggaajan kera Aussie blog awardseihin, jossa tämäkin blogi on ehdolla kategoriassa Aussome & Unique. Sen verran kovia kilpasiskoja on sarjassa, että voitto tuskin osuu omalle kohdalle, mutta ilahduin kovasti jo ehdokkuudestakin. Meidän ilta alkaa tänään Indiedays-porukalla etkoillen, joten tässä ei enää edes ole monta tuntia aikaa! Onneksi rakas Maikku pelasti päiväni ja ehti aamulla siistimään karvakuontaloani sen verran, että edes korvat näkyy. Ja pohjaakin laitettiin aamulla jo sen verran, että tukan laittoon ei pitäisi itsellä enää paljoa kulua aikaa. (niin kuin mä nyt ikinä käyttäisin siihen aikaa… 😀 )

Töihin seuraavan kerran vasta maanantaina! Mä niin aion ottaa kaiken irti tästä minilomasta. 🙂


Postailin helmikuussa hieman making of -otoksia Iltalehden Ilonan jutun kuvauksista. Nyt kun tuo maaliskuun ajan myynnissä ollut Ilonan erikoisnumero on jo poistunut lehtihyllyistä, on varmaan hyvä aika laittaa näitä Harri Joensuun ottamia kuvia tänne blogiinkin. Täytyy sanoa, että koskaan aiemmin en ole ollut yhtä tyytyväinen lehdessä julkaistuihin kuviin itsestäni kuin nyt. Eli hirmuisesti kiitoksia vielä kerran Harrille!

En haastatteluun suostuessani tiennyt, että juttu tulee Ilonan Minun tarinani -nimiselle vakiopalstalle. Olinkin sitten hieman hämmentynyt, kun asian haastattelutilanteessa kuulin, sillä tekivät minusta juurikin samaiselle palstalle jutun vajaat pari vuotta sitten. Teemakin oli sama: ”ylipainoinen nainen joka kokee oikeudekseen pukeutua niin kuin haluaa ja kieltäytyy häpeämästä itseään”. Löydynkö mä ykkösenä kenties jollain google-haulla ”itseensä tyytyväinen läski”, kun minut tuollaiseen aina bongaavat. No, eipä asia ollut minun murheeni ja haastattelussa jo olin, niin kiltisti vastailin kysymyksiin.

Jutussa oli siis kyse minun ajatuksistani tyylin, oman vartalon ja itsetunnon suhteen. Menneisyyttä ja nykypäivää. Kertoili millainen pukeutuja olin nuorempana ja mitä tyyli merkitsee minulle nyt.

Muotibloggaaja Veera Korhonen Minun tarina -palstalle.

Molemmat Ilonan jutut ovat mielestäni olleet kivoja ja kaikki mitä niissä olen sanonut pitää ihan paikkaansa. Minua kuitenkin hieman hiertää tuo mediassa yleisestikin ja nyt tässä omallakin kohdalla toistuva lähtökohta, jossa lihava nainen esitetään aina sen saman oletuksen kautta, että ”normaali lihava ämmä häpeää itseään, koska lihavuus on vika eikä sovi kauneuskäsitykseemme. Siksipä tämä jutussa esiteltävä yksilö onkin jotenkin erikoislaatuisen rohkea, kun yrittää pitää päänsä pystyssä viastaan huolimatta”. Ymmärrättekö mitä ajan takaa? Minunkin molemmat jutut on otsikoitu tyyliin ”en anna kilojen estää…” , ”miksi minun pitäisi hävetä..” tms. Eli jutun kirjoittamisen tausta-asenne on, että kilot on este ja häpeä, mutta tämä nainen kuitenkin vastustaa.

Mitäpä jos tuossakin Ilonan tyyli-numerossa olisi ollut muutama tällainen tavallinen nainen kukin eri kokoinen ja näköinen ja he olisivat jokainen kertoneet ajatuksia oman tyylinsä takaa, mutta ilman sitä koon alleviivausta? Se ei yksinkertaisesti tunnu olevan mahdollista. Tietyn raamin ulkopuolella olevaa naista käsitellään ensisijaisesti koon kautta. Ja häneltä on toki myöskin kysyttävä kysymys, että ”haluaisitko laihduttaa?”.

Muotibloggaaja Veera Korhonen Minun tarina -palstalle.

Ja tietenkin lihavan odotetaan sanovan, että ”tiedän, että terveyden kannalta olisi parempi, jos onnsituisin pudottamaan kiloja ja nönnönnöö..”. Koska niinhän sitä kuuluu sanoa. Läskillä kuuluu olla koko ajan vähintään ajatustyö tulevan laihdutusurakan suhteen meneillään. Mutta minä mietin, että miksi tällaisen pyllerön pukeutumisesta ei voida puhua ilman kysymystä mahdollisista laihdutushaaveista. Eikö voida erottaa sitä kansanterveydestä huolehtimista ja lentolippujen kilohinnasta keskustelua ihan omakseen ja antaa lihavankin ihmisen yksinkertaisesti nauttia pukeutumisesta ja tyylistä?

Kyllä minä tiedän, että ylipaino on ongelma niin yhteiskunnalle kuin meille monelle yksilöllekin. Mutta koen tärkeäksi, että vaatekoostani ja perseen leveydestäni huolimatta voin puhua mekoista, farkuista, paljettien kimalluksesta ja korkokenkien kopseesta ilman, että sen on aina liityttävä kiloihini.

Muotibloggaaja Veera Korhonen Minun tarina -palstalle.

Haluan tällä pohdinnallani siis peräänkuuluttaa sitä, että olipa koko mikä hyvänsä, ihmisellä on oikeus nauttia pukeutumisesta, etsiä omaa tyyliä, olla pettynyt valikoimiin ja vaatia enemmän. Vaikka haaveissa ja kenties suunnitelmissakin siintäisi se hoikempi tulevaisuus, niin elämä on kuitenkin nyt, just tänään. Ja tänäänkin minä haluan näyttää itseltäni ja pukeutua niin kuin haluan ilman että vaikkapa minihameen paljastavat sääreni koetaan jotenkin erityisen rohkeana tai normeja rikkovana vetona, koska olen lihava.

En osaa ilmaista itseäni kovin hyvin tämän asian suhteen. Tämä ei siis liity varsinaisesti tuohon minusta kirjoitettuun juttuun, vaan enemmänkin siihen lähtökohtaan joka mielessä juttuja kirjoitetaan. Etenkin meitä naisia käsitellään mediassa hyvin paljon koon kautta. Liian lihava, liian laiha. Milloin tähti se ja se on laihtunut hurjasti ja milloin taas hänen uutisoidaan ylpeänä esittelevän uuseja kurvejaan saatuaan vaikkapa viisi kiloa lisää.

Muotibloggaaja Veera Korhonen Minun tarina -palstalle.

Ja sitten tietenkin vielä se mediassa todella isosti esillä oleva asia, että tuntuu kuin suurin uroteko jonka ihminen , etenkin nainen, voi koskaan tehdä, on laihtua. Mikään muu ei herätä yhtä paljon akkainlehtien mielenkiintoa kuin julkkiksen pudonneet kilot. Raxukin on kertonut läskinkarkoituksestaan jo kymmenissä lehdissä.

Totta kai se on hienoa, kun ihminen onnistuu muuttamaan elintapansa terveellisemmiksi ja kertoo voivansa nykyään paremmin kuin ennen. Mutta siinä sitä upeasti hehkuvaa ja nuorentunutta ja energistä ihan uutta ihmistä kehuessa unohdetaan, että kyllä ne painavammatkin vuodet olivat elämää ja se ihminen siellä sisällä on edelleen sama. Itselläni on esimerkiksi sellainen olo, että jos kävisi niin että itse olisin jossain kohtaa elämääni laihempi ja minua tultaisiins en asian vuoksi joku kehumaan, niin samalla se ihminen arvostelee aiempaa minua, ja se aiempi hoikempi on se sama ihminen. Ymmärtääkö kukaan taaskaan mitä selitän?

Muotibloggaaja Veera Korhonen Minun tarina -palstalle.

Yritän siis sanoa, että edelleenkin on tosiasia, että usealla meillä ne kilot heittelee elämän varrella. Toki jotkut onnistuvat pysymään vuodesta toiseen samoissa mitoissa, mutta meillä monilla elämä heittelee ja samassa vartalokin kokee muutoksia. Mutta se vaatekoko on kuitenkin asia joka kertoo hyvin vähän, josko ollenkaan siitä ihmisestä siellä vaatteiden alla. Olisikin siis todella toivottavaa, että osaisimme katsoa toisiamme vatsamakkaroiden ja seitsemän leivän uunin tai sitten kapeaakin kapeamman vyötärön ja täydellisesti muodostuneiden pakaroiden ohitse ja kiinnostua siitä millainen se vastassa oleva ihminen on. Millainen kun tarkoittaa eri asiaa kuin minkä näköinen tai kokoinen.

Muotibloggaaja Veera Korhonen Minun tarina -palstalle.

kuvat: Harri Joensuu

Alunperin ajatukseni oli ihan vain postata nämä Ilonassa olleet kuvat joista tykkäsin aivan valtavasti. Minun mielestäni kuvat ovat onnistuneet ja tavoittavat oikeaa minua. Ne eivät siis esittele sitä kuinka paljon jutussa esiintynyt XL-kokoinen Veera Korhonen oikein vie elintilaa kiloillaan, vaan esittelevät herkästi hymyilevän ja itseensä tyytyväisen naisen, jolla on oma tyyli ja naururyppyjä.Vaikka olisin 30 kiloa hoikempi, haluaisin minussa otetuissa kuvissa edelleen näkyvän juuri nuo samat asiat.


Mä ajattelin, että alan varmaan kohta kirjoittaa blogia jossa keskitytään pelkästään sukkiin ja kenkiin. Asukuvat näyttäis tältä kuten tässä alla. Näitähän täällä on viime aikoina muutenkin näkynyt. 😀

Olen viime aikoina viihtynyt ihan yllättävän paljon farkuissa. Syynä on varmaankin se, että löysin Lindexin Generous-osastolta farkut joissa oli kerrankin ihan just mielesiseni väri. Ostopäätökseen ja housuihin kiintymiseen on toki vaikuttanut myös farkkujen superkiva malli, jonka vuoksi ne on just passelit tuollaiseen lahkeiden vajaamittaiseksi käärimiseen. Eli niiden sukkien vilautteluun. 😀

desert_boots_green

ID20130408_asu

takki ja farkut-Lindex/neule-Benetton/laukku -Alternative/kengät-joku pikku putiikki Roomassa/huivi -French Connection/hattu -Volcom kirppikseltä/nahkahanskat-H&M

Mä tuijotan tota kuvaa ja mietin, että mikä hemmetin sekamelska musta oikein on tullut?! En tajua. Mikään ei oikein passaa minkään kanssa, ja on vihreetä ja punasta ja sinistä ja harmaata ja ja ja. Mutta silti tuntuu kivalta pukeutua just näin.

On jännää miten mä toisaalta kiskon päälleni työaamuina aika pitkälti mitä sattuu käteen, mutta sitten samaan aikaan kuitenkin hifistelen jotain yhtä asiaa kuten nyt noita kengät ja sukat -yhdistelmiä. Yhtenäkin iltana, kun lähdin kaverin kanssa tsekkaamaan lähelle auennutta uutta viinibaaria, nappasin farkkujen kaveriksi ekan neuleen jonka näin, mutta sitten mietiskelin sukkahyllyllä pidemmänkin tovin ja päädyin kimaltavien sukkien ja beigejen herrainkenkien yhdistelmään.

Mä tuijotan vaan nilkkojani, mutta kannattais ehkä välillä kattella tuonne ylemmäksikin. Nim. hatut on ystäviä, kun kampaajalle ei oo taaskaan ehtinyt. Mut älkää huoliko, tää sukkahurmos menee varmasti pian ohi, mä nimittäin jo lauantaina kauppareissulla testasin paljaita nilkkoja! Ei ihan vielä hyvä idea, mutta pian, hyvin pian. (en suostu huomioimaan ulkona myllertävää lumisadetta)

tupla

kuvat: Nelly Stenroos

Viimeisten kuvien iloiset kertokoot tämän viikon tunnelmista. Pääsin tosiaan tänään sinne hammaslääkärille ja kuin ihmeen kaupalla mulle löytyi peruutusajat vielä kahdelle seuraavallekin maanantaille. Se tarkoittaa siis sitä, että ensi viikolla tehdään muotit ja seuraavalla viikolla jo saan purentakiskon. Ihan uskomatonta tuuria tilanteessa missä jonot on tosiaan kuukauden mittaisia.

Mutta todella tarpeeseen se vehje tulee, suun avaus oli taas vaan onnettomat 27 mm (ihmisten normaali avaus väh 40 mm) ja senkin tuloksen saaminen vaati jo epämukavaa repimistä. Akuutein kipu talttui perjantaina ja lauantaina onneksi lääkkeillä ja levolla, mutta ei tämä leipäläpi nyt ihan mahtavalta tunnu tänäänkään. Siksi hihkunkin ihan onnesta, että kiskohommat järjestyi näin nopeasti.

Lisää iloa tähän viikkoon tuo mm. se, että työviikkoni on vain kolmepäiväinen ja sitten suuntaan loppuviikoksi lomailemaan Helsinkiin. Luvassa Aussie Blog Awards -kekkerit, romanttinen illallinen kahdelle, ystäviä, hengailua, nauramista ja mitä kaikkea sitten eteen sattuukaan. Kerrankin ehdin viettää siellä muutaman päivän ilman, että joka hetki on jo valmiiksi aikataulutettu, joten kivoja yllätyksiäkin voi eteen tulla. Ois vaan huomattavasti kivempi hymyillä, jos ei se sattuis!!