03.01.2014 Aktiiviurheilija joka vihasi hengästymistä

En minä ole ollut laiskanpulskea sohvaperuna koko ikääni. Pelasin aktiivisesti lentopalloa ala-asteelta aina yli parikymppiseksi saakka. Treenasin siis koko nuoruuteni lentistä 3-4 kertaa viikossa ja siihen päälle viiikonloppujen pelit ja muut treenit kuten kuntosalia, uimista tai jotain ryhmätunteja. Lopetettuani tuon minulle rakkaan ja itseäni nuorena paljolti määrittäneen lajin 23-vuotiaana meni vielä pari vuotta hikoillessa useamman kerran viikossa salilla, BodyPumpissa, BodyCombatissa jne. Treenaamisen täyttämästä nuoruudesta huolimatta, en muista koskaan silti erityisesti rakastaneeni urheilua. Siis lentopalloa rakastin yli kaiken, enkä jättänyt treenejä väliin minkään muun kuin terveydentilan niin pakottaessa, mutta se oli se laji, yhdessäolo joukkueen kanssa ja onnistumisen tunteet mistä minä pidin, en suinkaan itseni fyysisestä haastamisesta. Loikkatreenit sun muut ilman palloa tehdyt harjoitteet tuntuivat pääosin kidutukselta ja yhtä tympeältä kuin koulun hiihtotunnitkin. Ne olivat pakollinen sivutuote, jotta saattoi tehdä sitä mistä tykkäsi. Tuosta urheilutaustastani huolimatta en siis kuulu ihmisiin, jotka ovat löytäneet hurmosta hengästymisestä,  hikoilemisesta ja lihasten rääkkämisestä noin niin kuin itseisarvona. Tuon ajatuksen mielessä pitäen ei siis ehkä ole kumma, etten oikein koskaan ole onnistunut aktivoitumaan liikunnallisesti sen jälkeen, kun hommat kerran lopahtivat. Tapaa on helppo ylläpitää, mutta sen uudelleen aloittaminen tauon jälkeen on järjettömän vaikeaa, jos ei hommaan ole palavaa intohimoa. Lentopallo loppui omalla kohdallani olosuhteiden muuttuessa. Laji oli edelleen rakas, mutta tutun joukkueen hajottua ympäriinsä ja valmentajan vaihduttua en vain enää viihtynyt kentällä. Mutta se mistä mun liikunnanvälttelyni todenteolla alkoi, oli lähes parin vuoden mysteeriksi jäänyt sairastamisjakso. Kun syö nappikaupalla kipulääkkeitä ihan vaan pystyäkseen tavallisiin arjen askareisiin, ei salille lähtö ole ihan ekana mielessä. Ja kun nivelet särkevät niin, että pelkkä kävely sattuu, ei todellakaan ole juoksulenkin aika. Joten siinä mä sitten luovutin liikunnan suhteen ja lohduttauduin jäätelöllä palatessani kotiin taas kerran jostain paskamaisesta tutkimuksesta tai operaatiosta. Kun jälleen olin terve ja kivuton, olivat aiemmat liikuntarutiinini pelkkä haalea muisto vain ja niihin palaaminen ei vain ottanut tulta alleen. Toki aina välillä hetkellisesti pakotin itseni liikunnan pariin, mutta viimeistään parissa kuukaudessa itsekuri aina karisi. Tein hulluna töitä ja opiskelin siinä ohella ja hankin itselleni työuupumuksen. Silloin jos koska olisi varmasti liikuntarutiineista ollut hyötyä, mutta mielessä oli vain nukkuminen. Nyt sitten olen tilanteessa, että töiden loputtua sain vihdoin sen jo vuosia odottamani hengähdystauon. Viimeiset kaksi kuukautta olen pääasiassa nukkunut. Ja nyt vihdoin viimeisten viikkojen aikana on alkanut tuntumaan, että olen saanut karistettua harteiltani menneiden asioiden painon. Ekaa kertaa vuosiin minä ajattelen, että voisin oikeasti jaksaa tehdä uusia asioita. Voisin haluta alkaa liikkumaan. Ehkä. En ole vielä ihan varma. Siksipä alkuun on pakotettava. Tätä kirjoittaessani sain päivän toisen oivalluksen näiden asioiden suhteen. Minun ei ole pakko väkisin rakastua retkahtaa hampaat irvessä treenamiseen, vaan minun on löydettävä jokin harrastus jossa viihdyn ja jossa se liikunta tulee sitten huomaamatta mukana. Ihan niin kuin aikoinaan lentopalloa pelatessa. Ei siis liikuntaa itsensä liikunnan vuoksi, vaan jokin liikunnallinen harrastus hyvän mielen vuoksi. Joko tää kolme postausta vuorokaudessa olis riittävästi? Seuraavaksi aion tän masentelun sijaan intoilla mun uusista lenkkareista ja trikoista!