Olen joskus aiemmin täällä blogissa harmitellut sitä miten kalliita hyvät rintaliivit omassa kokoluokassani usein ovat. Tukevia ja kauniita G-H kuppikoon liivejä hankkiessa on itsellä usein lompakko kokenut 80-90 € loven. Auts!

Laadukkaita liivimerkkejä on paljon hieman edullisemmillakin hinnoilla, mutta monelta aiemmin (=pienemmillä tisseillä) käyttämiltäni merkeiltä tuntuu koot loppuvan juuri pahimmoilleen esim. kuppiin F tai G. Tällainen on ollut esimerkiksi Triumph, jonka liivejä olen usein tutkinut kaupassa toiveikkaana, mutta pettyen.

Nyt kuitenkin loppuvuodesta minulle tarjottiin Triumphilta syksyllä myyntiin tulleen uuden Beauty-Full -sarjan alusasusettiä ja sain ilokseni huomata, että kyseisen sarjan liivejä on saatavilla kokoon 85H saakka! Niinpä siis sain itselleni mustat Beauty-Full -basics -liivit ja saman sarjan pöksyt. Olin paketin saapumiseen saakka skeptinen siitä, että mahtaisiko se H-kuppikaan minun hinkeilleni riittää ja muutenkin olen aika kranttu rintaliivien suhteen. En kelpuuta mitään muuta kuin täydellistä mukavuutta.

10131686_basic-1-8

Ihme tapahtui! Ovat nimittäin ekat liivit jotka ovat viimeisen neljän vuoden aikana onnistuneet ujuttamaan itsensä aktiiviseen arkikäyttöön luottoliivimallini rinnalle. Olen siis vuosikausia ostanut yhtä ja samaa Prima Donnan liivimallia (just sillä kauheella yli 80 € hinnalla), koska en ole löytänyt oikein muutakaan kriteerejäni vastaavaa. Mutta hitto, että on tylsää hankkia aina yhtä ja samaa liiviä. Olinkin ihan intoa täynnä, kun sain uudet erilaiset ja eri merkkiset liivit jotka on sopivat ja nätit ja mukavat.

Ja se huipuin juttu on sitten se hinta. Triumphin Beauty-Full -sarjan liivien hinta liikkuu mallista riippuen n. 40-50 € tienoilla. Sen vähintää kahdeksankympin kuolemaan tottuneen mielestä aivan ihanan halpaa! 😀

Nyt näitä mustia ahkerasti pitäneenä ja niistä tykänneenä ajattelinkin nyt hankkia samat nudenvärisenä, sillä mä en omista yksiäkään sopivia nudeliivejä. Ja koska tarvitsen niitä sen verran harvemmin kuin mustia, en ole koskaan raskinut pistää kyseiseen väriin lähes satasta. Triumphin omassa nettikaupassa ei ole liiviä tällä hetkellä kuin mustana, vaaleanviolettina ja korallin värisenä, mutta pitää tarkastaa muita putiikkeja.

Jos siis vaikka joulupukki toi alusvaatelahjakortin, niin suosittelen kaupassa tarkastamaan myös Triumphin valikoiman, vaikka olisitkin sen aiemmin joutunut kuppikokosi vuoksi ohittamaan!

Postaus toteutettu yhteistyssä Triumphin kanssa.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla


Menin tuossa äsken lisäämään blogiani Blogloviniin, niin iloiseksi yllätyksekseni sen oli joku jo tehnyt ja seuraajiakin oli jo 15! 😀

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Blogilistaa käyttäät puolestaan voivat lisätä Rapakunnon (joo, eihän se nyt noin oikeesti taivu, mut mä päätin et nyt taipuu) lukulistalleen TÄÄLLÄ.

Ja jos sattuu kiinnostamaan mun Instagram-päivittelyt, niin mun tili löytyy nimellä @vieruska.

RAPAKUNNOSSA

Ja jos nyt satuit päätymään tänne jotain omituista kautta, etkä vielä tunne toista blogiani, niin tsekkaa myös pian 7 vuotta täyttävä astetta pinnallisempiin kuvioihin keskittyvä Tyyliä metsästämässä!


ZUMBA…. Ei, en tykkää. Ärsyttää huono musa ja ohjaajan liiallinen tekopirteys. CXWORKS, erinomainen keskivartalotr…No hyi hitto! Siellä en ainakaan jaksa tehdä mitään. Keskivartaloni on pelkkää pullataikinaa. BODYPUMP, tehokas lihaskuntotunti… Tehokas! Eli siellä ainakin kuolen ihan heti! Ei ole niin pieniä painoja, että selviäisin hengissä. GRIT STRENGTH, erittäin korkeatehoinen intervallitreeni.. no just, syke nousi jo pelkästä ajattelusta. Voikohan ambulanssin tilata valmiiksi kuntokeskuksen ovelle?

Luen tässä siis Lady Linen viikko-ohjelmaa. Ei ole vielä mitään kauhean houkuttelevaa löytynyt. Mitä pidemmäksi liikkumaton kausi on venynyt, sitä pelottavammalta kaikki ryhmätunnit ovat alkaneet tuntua. Olen ihan varma, että kuolen ekan viiden minuutin jälkeen. Tai ainakin mä lysähdän maahan hikisenä, punaisena ja huohottavana kasana ja häiritsen näin parempikuntoisten kanssaliikkujien keveätä ja iloista pomppimista.

Mä pelkään, että ohjaaja on sellainen, joka kiinnittää huomion heti, jos hiemankaan himmailet ja huutelee sitten, että ”eipä yhtään lintsata siellä takarivissä!” ja kaikki ne tiukkapakaraiset liikuntaihmeet edessäni luovat peilien kautta minuun halveksuvia ja huvittuneita katseita. Mulle on käynyt niin, mutta silloin mun keventelyssä oli kylläkin kyse siitä, että sen hetkinen liike ei vaan sopinut lainkaan yliliikkuvalle selälleni ja koitin vain vältellä kipua. Mutta olipa himmailun syy mikä hyvänsä, niin mä en kestä sitä henkilökohtaisesti osoitettua ohjaajan huutelua.

Joo, sen ikipirteän jumppaihmeen on tarkoitus kannustaa ja saada sut ylittämään itsesi, mutta voisko sen tehdä ihan vaan yleisesti niitä kannustushuutojaan viljelemällä! Mä haluan, että mun on mahdollista mennä rapakuntoisenakin sinne ryhmätunnille ja tehdä niin paljon kuin jaksan. Jos ekoilla kerroilla se punnerrussarja jää vähän kesken, niin tulisin mielelläni seuraavalla kerralla uudestaan kokeilen jos silloin jaksan sen jo lopuun saakka. Mutta jos tunninvetäjä osoittelee mua sormellaan ja siten saa mun olon vaivautuneeksi ja nolostuneeksi, niin en tasan halua mennä enää takaisin.

PT:n kanssa kahdestaan treenatessa homma on tietysti ihan toisin. Se saa piiskata just mua henkilökohtaisesti, niin kuin sen hommaan kuuluu. Mutta silloin ei tarvitsekaan ottaa ylimääräisiä paineita muista. Itse muistan aikoinaan kutsuneeni viimeisten vatsalihasrutistusten kesken valmentajaani tosi rumilla nimillä, sen vaatiessa aina vain enemmän kuin mä luulin jaksavani. Mutta mä haukuin kyllä rakkaudella. 😀

Kuten tästä voi siis päätellä, niin mulla on jonkinmoisia ahdistuksia koskien vieraiden ihmisten seurassa treenaamista. Salitreenikin on mielestäni todella ahdistava, jos paikalla on paljon ihmisiä. En osaa eritellä, että miksi, mutta jokin siinä on epämiellyttävää. Olen joskus joutunut lähtemään pois kesken ohjelmani, kun muiden ihmisten läsnäolo on alkanut niin paljon ahdistamaan. Se liittyy aina siihen, että ajattelen niiden muiden paikalla olevien olevan minua suunnattomasti parempikuntoisempia, jaksavampia, lihaksikkaampia jne. Alkaa hävettämään se oma jaksamisen rajoilla tapahtuva toiminta, kun toiset heiluttelee painoja kovin helpon näköisesti.

Mulla on ollut tällaista huonommuudesta ahdistumista etenkin liikunnan saralla aina. Itselle vieraat joukkuelajit (eli kaikki muu paitsi lentopallo) tuntuivat aina koulun liikuntatunneilla ihan painajaiselta, etenkin jos mukana oli läjä tosisporttaajia. (Meidän lukiossa oli myös urheilulukio, joten yleensä liikuntatunneilla oli mukana läjä niitä tosisporttaajia) Mun ei ole ikinä tarvinnut olla paras ollakseni sujut itseni kanssa, mut mä en kestä olla huonoin. Muistan vieläkin miten itkukurkussa mökötin kolmannella luokalla yleisurheilukilpailujen palkintojenjaon jälkeen otetussa luokan yhteiskuvassa. Minä kun olin jälleen kerran viimeinen ihan kaikessa. Se tuntui nöyryyttävältä.

Että tällaisin miettein sitä yritetään nyt kasata uskallusta ja motivaatiota lähteä lähiaikoina kokeilemaan, että mitenkäs raskaalta ne Lady Linen ovet avatessa oikein tuntuvatkaan. Meniskö salille vai jollekin kammottavalle ryhmätunnille?

Niin, että mulla siis on tosiaan jäsenyys tuonne nurkan takana sijaitsevalle Ladylle. Ei oo ihan hetkeen tullut hankittua rahoille vastinetta…

Muita samoista aiheista ahdistujia?