Posted at 16:07h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Edellisessä postauksessa tuli kerrottua tämän hetkisen elämäntilanteen negatiivisesta lastista, siitä että tunnen itseni hyödyttömäksi. Tätä hyödyttömyyden tai itselleni välillä lyömääni huonon ihmisen leimaa mietiskellessä onneksi ajatukset kulkeutuvat usein myös positiivisemmille urille.
Kun hyödyttömyyden miettimisen vie riittävän pitkälle, niin voi todeta, että isossa mittakaavassa me jokainen olemme ihan tasan yhtä tarpeettomia. Kukaan ei ole korvaamaton minkään toimintansa vuoksi. Sitten voikin miettiä, että eikö riitä, että on olemassa? Minä olen korvaamaton ainoastaan juuri omana itsenäni. Kaiken mitä minä olen tehnyt työkseni, voi tehdä joku muu, mutta kukaan muu ei voi olla minä, eikä ottaa paikkaani minua ympäröivien ihmisten elämässä.
Niinä hetkinä, kun onnistun vapautumaan tuosta ”pitäisi olla hyödyllinen ja tuottava yksilö” -ajatuksesta, riittää huomiokykyni tavoittamaan kaikki ne positiiviset asiat tässä ns. löysemmässä elämäntilanteessa. Tämähän on aivan kuin koneeni buutattaisiin uudelleen käyntiin ylikuumenemisen jälkeen. Ohjelmia käynnistellään uudelleen ja tehoa riittää huomata pienempiä asioita kuin aiemmassa arjessani.
Viime aikoina on tuntunut niin kuin olisin oppinut paljon normaalia enemmän kaikkia pieniä uusia asioita ja olen saanut uuden oppimisesta ihan suunnatonta onnistumisen iloa. Esimerkkeinä vaikkapa viimeisen reilun viikon ajalta mm. rintauintitekniikka, riisipuuron keittäminen pohjaan polttamatta, karjalanpiirakoiden rypyttäminen ja painonnostotekniikoiden kehittyminen viikko viikolta. Olen ihan varmasti tällaisia pieniä asioita oppinut koko ajan aiemminkin, mutta en ole ymmärtänyt kiinnittää niihin huomiota tai tai tajuta niiden hienoutta mieleni ollessa niin täynnä työtä ja suorittamista.
Elämä on ollut pitkään nimenomaan suorittamista. Suoritin töitä ja koin koko ajan silti olevani ihan paska siinä mitä tein. Suoritin koulua tutkintoa toisen perään, koska kollegatkin niin tekivät. En kokenut saavani viimeisimmästä tutkinnostani mitään irti, koska olin niin poikki etten onnistunut ylittämään itselleni asettamaani rimaa ammatillisen kehittymisen suhteen. Kun sitten syksyllä itkun kanssa tein päätöksen jättää viimeisen näyttökokeen väliin, koska en kokenut pystyväni tuolloin antamaan siinä parastani, oli kuin järjetön paino olisi pudonnut harteilta. Minä ihan itse annoin itselleni luvan (no, tarvittiin siihen vähän myös äidin tsemppausta ja tukea) jättää jonkin suorittamisen kesken tai ainakin tauolle. (minä siis ajattelen vielä tekeväni tuon näytön jossain vaiheessa)
Suurin osa ihmisistä oli tietenkin sitä mieltä, että olisi vain kannattanut puristaa homma loppuun sillä kyllä mä olisin sen helposti läpi päässyt. Niin olisinkin, kyllä mun kuvat olisivat kelvanneet ihan mainiosti arvioitsijoille, mutta mun omasta mielestä olisi ollut ihan tyhjää ja typerää saada jokin uusi titteli ja tutkinto ilman, että mä itse koen kehittyneeni ja oppineeni uutta. Se, että tekee jotakin tasolla johon ei itse tyytyväinen, mutta sillä pääsee läpi, on muiden vuoksi suorittamista. Ihan vain jotta voi sanoa suorittaneensa sitä ja tätä. Mutta minä haluaisin mieluummin olla itse tyytyväinen tekemisiini ja kokea onnistumisen tunnetta sisälläni.
Alan siis pikku hiljaa löytää sisältäni omaa ääntäni. Se on vielä aika hiljainen, mutta mä yritän oppia kuuntelemaan. Haluaisin löytää itsestäni vastaukset siihen mikä minut tekee onnelliseksi ja missä mä olen hyvä. Olisi hienoa oppia luottamaan enemmän omaan fiilikseen siitä mikä on tärkeää ja mitä ”kuuluu” tehdä. Ja kaikista tärkeintä olisi päästä irti siitä ajatuksesta, että se on työ joka määrittelee ihmistä ja ajatella sen sijaan, että mä olen tärkeä jo ihan ilman mitään suorittamista. Tästä mä muistan ystäväni Yrjön mulle jo vuosia sitten puhuneen ja vasta nyt mä alan ymmärtämään hänen viisauksiaan.
Mä sain ns. elämäntaitovalmentajaltani tehtäväksi pohtia, että mistä mä haaveilen. Miltä mä haluaisin elämäni näyttävän muutaman vuoden päästä. Huhhuh, se onkin sitten ehkä maailman vaikein kysymys just nyt. Olen ollut viime aikoina jotenkin niin ns. matalalla perustasolla, että olen osannut ajatella korkeintaan huomiseen. En ole yhtään osannut haaveilla. Ja se on oikeastaan aika pelottavaa, kun huomaa, ettei ole haaveita tai unelmia. En mä tiedä onko niitä ollut pitkään aikaan, mut nyt mä huomaan niiden puutteen. Mut nyt se pitää sit varmaan taas aloittaa. Pitänee laatia joku elämän aarrekartta. Mut tuntuu kyllä ihan älyttömän vaikealta hommalta. Mutta se on mun kotitehtävä, joten täytyy vaan ryhtyä hommiin ja pistää unelmatehdas käyntiin!
