Joku varmaan on ehtinyt jo hitaan postaustahdin vuoksi epäillä, että paremman elämän tavoittelu olisi kaikessa hiljaisuudessa päättynyt helmikuuhun mennessä niin kuin alkuvuodesta kunnonkohotusvimman saaneille usein irvaillaan käyvän. Mutta nielaiskaapas vahingoniloiset naurunne, kyllä täällä edelleen porskutetaan. Hikiset treenikamat lensivät pyykkikoriin viimeksi tänään aamupäivällä!

Tapahtumasarja oli seuraavanlainen.. Eilen klo 16.35 postin jonossa seisoessani mä päätin, että ehdin klo 17 alkavaan Zumbaan, kun oikein pidän hoppua. Päättelin myös, että koska aikataulu on kiireinen, en ehdi kotona empimään, että jaksaisko lähteä vai ei, ja tässä olinkin aivan oikeassa. Syöksyin kotiin ja vaihdoin kiireellä sporttikuteet päälle, pakkasin repun ja kipaisin kohti parin korttelin päässä sijaitsevaa Lady Linea. Ja miten sitten kävikään?

No siten, että ämmä meni Zumbaan, muttei mahtunutkaan! Ei siksi, ettäkö ahterini olisi ollut liian suuri kuten mustikkaan mahtumattomalla mummolla, vaan siksi, että tunti oli täynnä, kun huohottaen kurvasin salin respaan muutamaa minuuttia vailla. Enhän mä ollut edes tullut ajatelleeksi tuollaista vaihtoehtoa, ettei sinne viime minuuteilla enää olisi asiaa.

Tein siinä sitten hätäpäissäni ratkaisun suunnata salille, kun nyt olis kamppeet päällä ja kyseisessä lokaatiossa. Mut siinä ei sitten käynyt myöskään hyvin. En ollut tajunnut tietenkään ottaa mun saliohjelma-lappusiani mukaan ja koska en ole ohjelmaa todella pitkiin aikoihin tehyt en siitä mitään muistanut. Siinä juoksumatolla lämmitellessäni sitten alkoikin tuntumaan ihan järjettömän typerältä alkaa huhkimaan täysin päättömästi ilman käryä mitä oikein on tekemässä ja ilman päämäärää.

Samalla aloin ahdistua salilla olevasta ihmispaljoudesta. Siis ihan oikeasti ahdistua. Taisin siitä jo aiemminkin mainita, että mulle on kauhea kynnys ensinnäkin mennä sinne salille ja ahdistun suunnattomasti siellä olevista muista ihmisistä. En osaa selittää miksi, mutta näin vain tapahtuu. Vartin juoksumattoilun jälkeen selittämätön ahdistukseni oli kohonnut niitä muita sporttailevia pirkkoja katsoessa jo sellaisiin mittoihin, että alkoi kurkkua kuristaa. En vaan kyennyt kuvittelemaan, että jatkaisin matkaani siitä juoksumatolta muiden laitteiden pariin. Oli pakko hiippailla vähin ääni takaisin pukkariin.

Siellä mä sitten istuskelin hetken ahdistuen entistä enemmän siitä, että ahdistus ja paniikin tunteet olivat aiheuttaneet minulle tällaisen ”epäonnistumisen”. Sitten aloin miettiä sitä, että en mä kehtaa mennä sen respamimmin ohi ulos talosta, kun se miettii, että ”ihan sitten vartin jaksoi..”. Olin hetken aikaa sellaisessa kauhun, häpeän ja paniikin sekaisessa tilassa, jossa ei kykene liikkumaan ja vaan toivoo lakkaavansa olemasta.

Jonkin aikaa rohkeutta kerättyäni mä sitten poistuin itseäni soimaten ja palasin kotiin. Myöhemmin illalla ihmettelin miehelleni, että miksi mun tekee koko ajan mieli syödä. Tänään mä sen sitten tajusin, mä söin siihen ahdistuksen ja pettymyksen tunteeseen. En ollut aikoihin kokenut tuollaista lamauttavaa ahdistusta, joka estää tekemästä asiota, mutta nyt kun se iski, oli jääkaapista löytyneet appiukon luota saadut Runebergin torttu, kääretorttusiivu ja suklaakonvehdit ns. helppo lohduke.

Stoori voisi loppua tähän kohti ja mun otsaan voisi läiskäistä luuseri ja syöppö -leimat, mutta yllätin jatkolla oikeastaan itsenikin. Minä nimittäin kiipesin ratsun selkään uudelleen heti tänään aamusta ja lampsin salille takaisin ohjelma tällä kertaa mukanani.

salilta

 

Kaunis ja laadukas omakuva salilta paluun jälkeen! 

Ei se tuntunut edelleenkään mukavalta eikä helpolta. Ihmisiä oli aluksi aika vähän, mutta sporttaajia valui paikalle lisää koko ajan ja samalla myös minun epämukavuuteni kasvoi. En saanut ahdistuksen tunteeltani ihan koko ohjelmaani tehtyä, mutta suurimman osan. Kolme ohjelmaani merkittyä laitetta/liikettä taisin feidata ihmispaljouden alettua tehdä oloni liian epämukavaksi ja pakeninkin sitten vielä kuntopyöräilemään hetkeksi.

Ei siis täydellinen suoritus, mutta edellisen päivän totaalilamaantumiseen nähden jo melkoinen loikkaus. Mitä itse siihen treenaamiseen tulee, niin jalkaprässi on edelleenkin lempparini ja kaikki muu tuntui tänään suoraan sanottuna ihan paskalta. Facebookissa mun statuksen alla sainkin sitten paljon hyviä kommentteja,  tsemppauksia ja vertaistukea siihen, että aloittaminen on aina hankalaa ja motivaatio kyllä löytyy sitten, kun huomaa edistyneensä.

En siis laita hanskoja naulaan tämän salitreenin suhteen, vaikka nämä eilisen ja tämän päivän kokemukset olivatkin varsin masentavia. Jonain toisena päivänä ehkäpä vielä piirun verran aiemmin aamulla uusi yritys ja ehkä omat musat korville. Toivon, että paikalla on vähemmän ihmisiä ja omaan maailmaan uppoutuen onnistuisin unohtamaan niiden vähienkin olemassaolon. Sietää ainakin yrittää.

Mä tiedän, että tällaiset lamaannuttavat ahdistushommat kuulostaa todella hämäriltä, jos ei itse ole sellaisia kokenut, mutta tommosta se nyt vaan joskus on. Ihan kuin tulisi seinä vastaan. Mutta en hitto aio luovuttaa!

Sainkin itse asiassa huomiseksi haasteen tulla testaamaan jotakin uutta… painoista ja niiden nostelusta on kyse, mutta kerron tarkemmin suden suusta palattuani!

PS. Joku jo muuten kyselikin mun urheiluliivitilanteestani ja voin sanoa sen olevan tällä hetkellä vähän kehno. Tai siis, parit ihan hyvät on, mutta en ole löytänyt vielä yksiäkään joissa voisin kuvitella juoksevani tai kunnolla hyppiväni. Mulla siis rintaliivikoko on 80 G-H.  Kuvassa mulla kuitenkin salitreenaamiseen ja jonkun tukevan jumppatopin kanssa vähäistä hyppelyä sisältäville ryhmätunneillekin itselläni passelit Freyan Active Soft Cup Sports Brat, joita mulla löytyy parit kappaleet. Tukevampi rintapanssari olis kuitenkin etsinnässä!


Vieläkö jaksatte Rooma-kuvia? Toivottavasti, sillä muutama lemppariotokseni on vielä esittelemättä.

-postauksessa mainitut kamerat saatu Olympukselta-

Kuten olen jo monesti aiemmin todennut, niin paikallisten ihmisten kuvaaminen kaduilla on ehdoton lempipuuhani matkoilla. Tälläkin reissulla nappasin kameran käteeni sillä sekunnilla, kun astuin ulos hotellin ovesta. Minä ja tällä kertaa mukaan valitsemani Olympuksen PEN E-PL5  (minulla siis tällä hetkellä käytössä kaksi PENiä, tuo E-PL5 ja E-P5) olimme katuja kulkiessamme koko ajan valmiudessa vangitsemaan pieniä ohikulkevia hetkiä. Minulla oli mukana yhteensä kolme objektiivia mutta päädyin kuvaamaan 99% reissun kuvista kiinteällä 45 mm 1.8 -linssillä, joka on sek polttoväliltään, että valovoimaltaan todella oivallinen linssi tämän tapaiseen katukuvaukseen.

45104_10152151814298955_2142918003_n

Minä itse asiassa alunperinkin rakastuin katukuvaukseen nimenomaan Olympuksen PENien myötä. Ensikosketukseni noihin peilittömiin pikkujärkkäreihin tapahtui muutama vuosi sitten Wienissä ja muistan edelleen sen siellä työn myötä kadonnen valokuvauksen ilon uudelleen heräämisen. Sen jälkeen tekemilläni matkoilla olen kuvannut moninkertaisesti entiseen verrattuna.

Kääntyvä näyttö mahdollistaa ihmisten ja tilanteiden taltioimisen huomaamatta ja nopea tarkennus ehtii mukaan jopa pyörällä ohikiitävään vastaantulijaan. Suuret iso-herkkyydet puolestaan mahdollistavat nopeiden tilanteiden vaatimat suljinajat vaikkeivat olosuhteet olisikaan aivan täydelliset. Siinä nyt muutamia syitä miksi PENit on mun mieleen. Oman osansa loistavaan kuvauskokemukseen tuovat tietenkin hyvät ja valovoimaiset linssit, jotka mahdollistavat lyhyen syväterävyyden käytön.

999932_10152151809168955_799525997_n

1488850_10152151810858955_27268779_n

1505633_10152151809018955_1610391293_n

Kuulostaa omahyväiseltä, mutta mä rakastan näitä kuvia. Niiden myötä palaa heti Rooman kaduille ja muistaa nuo ohikulkeneet ihmiset. Tällä reissulla kävi jopa niin, että törmäsin Trasteveressä samaan kodittomaan mieheen ja hänen koiraansa, jotka olin ikuistanut ihan viereisellä nurkalla edellisellä kerralla syksyllä 2012. Siinä oli kuitenkin sen verran alkoholinhuuruinen tilanne tällä kertaa päällä, että en tällä kertaa tohtinut häntä etsimeeni sihdata.

Mutta kyllähän sieltä tälläkin kertaa laitapuolenkukija jos toinenkin muistikortille tarttui. Tuntuikin, että kuvasin vuoronperään Chanel-mummoja ja katukiveyksillä koko omaisuutensa kanssa istuneita kodittomia.

1538854_10152151814863955_1882760492_n

1017356_10152151814093955_1420180163_n

Nämä kaikki kuvat on siis otettu yhdistelmällä PEN E-PL5 + 45 mm 1.8 -objektiivi ja vähäisen kuvankäsittelyn olen hoitanut iPadilla Snapseed-ohjelmalla. Onkin ihan loistavaa, kun pienten ja kevyiden vehkeiden ansiosta kuvia pääsee viimeistelemään jo heti matkalla.  Siirsin melkeimpä aina hotellilla käydessäni uudet kuvat heti iPadille, jotta pääsin selamaan ne innoissani läpi isommalta näytöltä.

Lemppariotoksia tuli tietenkin jaettua heti lähes reaaliajassa Instagramissa ja Facebookissa. Ihanan nopeaa! Olihan se toisaalta ihanaa se filmiajan kiduttava odotus, kun vihdoin matkan jälkeen lähetti kuvat kehitettäväksi, mutta minulle valokuvat ovat nykyään niin iso osa matkustamista, että iloitsen suunnattomasti nykytekniikasta.

71512_10152151813658955_1087887406_n

1619606_10152151808888955_921001390_n

1654906_10152151814768955_121026027_o

Näitä kuvia katsellessa ja muistellessa sitä fiilistä, kun huomaa saaneensa vangittua jonkun hyvän hetken nuseekins itten jälleen matkakuume. Pääsisinpä johonkin itselleni uuteen kaupunkiin muutamaksi päiväksi ihan vaan rauhassa yksikseni katuja kamera kädessä käyskentelemään. Se olisi täydellistä. Yritän kiivaasti miettiä kuinka tämän lempparikuvauslajinsa oikein kääntäisi rahanarvoiseksi! 😀

1661430_10152151810273955_1060788668_n

1620589_10152151810498955_1004908971_n

Ihan kaikista lemppareimman Rooma-kuvan jätin vielä tästä postauksesta pois. Se ansaitsee ihan oman tilansa. Se on kuva, jonka napattuani teki mieli tanssia iloista voitontanssia. Täydellinen hetki. Mutta olihan näitä hienoja ohikiitäneitä sekunnin sadasosia tässäkin.

Lisää Rooma-kuvia viimeisimmältä matkalta TÄSSÄ POSTAUKSESSA.


Mun piti jo viime vuoden puolella vinkata Baggun-nahkalaukkujen uusista upeista väreistä, mutta postaus jäi jonnekin luonnoksiin. Nyt kuitenkin on entistä parempi Baggu-hetki, sillä ihan tuosta minun nurkan takaa löytyvä ja netissäkin toimiva putiikki Katoko on pistänyt näitä kassikaunottaria alennusosastolle.

M-kokoinen perus ostoskassin mallinen Baggu irtoaa alesta nyt hintaan 112 € normaalihinnan ollessa 160 €. Värejä näyttäis löytyvän ainakin luumu, kulta, keltainen ja ruskea.

tekematta

Itselläni siis on juurikin tuo M-kokoinen veska vaalean platinan värisenä. Sain sen jokunen vuosi sitten Katokosta. Sen jälkeen olen tasaisin väliajoin hinkunut aina vaikka minkä värisiä uusia kasseja, mutta toistaiseksi olen käynyt Baggu-ostoksilla vain mammani puolesta. Äidiltä löytyykin pienempi kokoinen ostoskassi parissakin värissä. Mä vahtaan tarkasti, että jos se kyllästyy niihin, niin mä voin adoptoida.

Minun lempilaukkuja täällä blogissa nähneinä teillä varmaan on aika tarkasti tietona, että minun käsipuolessa näkee useimmiten juurikin tuollaisia yksinkertaisia nahkakasseja. Siksipä ei varmasti yllätä, että tuo kuvassa alhaalla oleva Baggun uudempi Basic Tote -mallikin on kovasti mieleeni. Muistan joskus jonkun lukijan kommentoineen jotain omistamaani suosikkilaukkua sanoilla ”tollanen ryhditön säkki” ja juuri sellaiset on mun mielestä parhaita. Tilava ja yksinkertainen malli, sopivan mittaiset rivat ja laadukas nahka, mitä muita ominaisuuksia sitä loistokassi muka kaipaa? Mun mielestä ei mitään.

Tuo Bagguja maahantuova Katoko on muutenkin hirvittävän kiva kauppa. Se on paikka, johon tulee usein suunnattua esimerkiksi tyttökavereille synttäri- tai muita lahjoja etsimään. Tarjolla mm. pienten kotimaisten merkkien koruja (esim. Nouseva Myrsky, Dotti, Merry Go Round, Ideakoru ja Karkkilakko) ja paljon mielenkiintoista sisustustavaraa. Kuuluu ehdottomasti kategoriaan Kivat Kaupat!