Posted at 21:44h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Mulla olis ihan hirveästi ajatuksia jotka haluaisin saada puettua tekstiksi tänne blogiin. Niitä on niin paljon, että se on saanut vähän lukkoonkin, koska en tiedä mistä aloittaa ja sitten on iskenyt tyhjän "paperin" kauhu. Mulla olis kerrottavaa baby stepseistäni kehityksessä, mä haluaisin kirjoittaa ristiriitaisista fiiliksistäni kyykkyihin, mun tekis mieli pohtia tavoitteita ja vaikka mitä. Mut nää asiat myllää mun päässä nyt niin kaiken uuden ja ihmeellisen sekamelskana, että ajatuksiin on vaikea tarttua. Mutta ei se auta kuin kirjoittaa ja koittaa saada juttuja jäsenneltyä pienessä mielessään. Viimeiset viikot ovat tosiaan laittaneet päässä ihan uuden pyörän pyörimään liikkumisen suhteen. Jostain on vihdoin ja viimein löytynyt pikkuinen palanen sitä paljon mainostettua liikunnan iloakin, sillä olen saanut yllätyksekseni huomata odottavani treenipäiviä. Esimerkiksi tällä viikolla mulla oli eiliselle Helsingin reissu ja suuntaan sinne takaisin jälleen huomenna ja mun mies sitten kysyikin, että eikö mun olis ihan sama jäädä sinne jonkun kaverin luo sen sijaan, että reissaisin edestakaisin. Mutta, en mä voinut, koska treenit! Mä tosiaan halusin tulla välissä kotiin, jotta pääsisin tänään CT voima -tunnille enkä halunnut, että treeneihin jää liian monen päivän taukoa. Siis tokihan siellä isolla kirkollakin treenaamaan pääsisi, mutta tässä vaiheessa tuntuu tärkeältä ja turvalliselta se tuttu valmentaja ja porukka ja kynnys lähteä taas ihan johonkin vieraisiin ympyröihin on aika suuri. Mä olen myöskin polkenut treeneihin sateessa, kiskonut trikoot jalkaan vaikka väsyttää ja suunnitellut muiden menojen aikatauluja treenien mukaan. Aivan selkeää ja suurta muutosta siis ilmassa. 
Roikkumistouhuissa on ilo kyllä vielä kaukana. Mä vihaan. Piste.
Mä olen miettinyt, että mitkä asiat ovat vihdoin saaneet kurssin pikkuhiljaa kääntymään sieltä "en pysty, en jaksa, oon ihan paska, treenaaminen tuntuu aivan kamalalta" -kurssilta positiivisempaan suuntaan. Yksi syy on tietenkin se minimaalinen kehitys jota olen huomannut tapahtuneen. Kunto ja voimat ovat väkisinkin kasvaneet ainakin jonkin verran, mikä tekee tunneilla jaksamisesta joka kerta pikkuisen helpompaa.
Mutta ehkä isoin juttu on se, että mä olen pyrkinyt aktiivisesti muistuttamaan itseäni muutamista tärkeistä asioista pitääkseni yllä positiivista fiilistä. Tässä muutamia asioita joita mä hoen itselleni toistuvasti niin treeneissä kuin ylipäätään sporttihommia miettiessänikin:
- Se ei haittaa, vaikka en jaksaisi tehdä jostain liikkeestä sitä määrää toistoja mitä valmentaja käskee. Jokainen tekemäni toisto vie mua joka tapauksessa eteenpäin.
- Hidaskin kehitys on kehitystä
- On ihan ok kuunnella treeneissä itseään ja valita liikkeestä helpompi versio vaikka kaikki muut tekisivät raskaimman kautta. Liikunnan ei tarvitse tuntua helvetin kamalalta ollaakseen hyödyllistä.
- Tärkeintä on vaan se, että ylipäätään liikun!
- Mä olen paljon jaksavampi ja voimakkaampi kuin esimerkiksi viime talvena
- Hyvä Veera!!!
Tänään esimerkiksi masensi ihan hulluna, kun alkulämmittelyssä oli useampikin itselle todella vaikea ja raskas liike. Piti välillä ottaa puuskutuksen lomassa ihan hetken mietintätauko ja takoa itselleen päähän juuri noita edellä mainittuja asioita. Että ei se mitään, jos en suoriudu kääpiökavelystä lisäpaino pääni päällä, kyllä se lämmin tulee ilman sitä painoakin!! Ja että vaikka jokin liike ei suju vielä lähellekään ns. täysmääräisesti (esim. seinälle kiipeäminen), niin se oma säälittävä pungertaminenkin on kuitenkin koko ajan eteenpäin vievää. Kerta kerralta se tuntuu vähemmän hirveältä. Onneksi Lastaamolla on tosi kivat valmentajat (Itse oon nyt käynyt Jennin ja Henrin tunneilla), jotka jaksaa kuunnella myös sitä treenien tuottamaa ajatusten virtaa ja osaavat lohduttaa sopivin tsemppisanoin masennuksen iskiessä. Mulle on aina ollut ryhmäliikuntatunneilla kauhuna sellaiset ohjaajat, jotka huutelee tunnilla rapakuntoisen henkeä vetäessä, että "ei laiskotella siellä takarivissä!!". Arvostan enempi sanomaa "kuuntele itseäsi ja omaa jaksamistasi". Jos mun kehkot sanoo, että nyt perkele on vedettävä henkee vaikka muut vielä hyppii, niin mä en kaipaa siihen ketään huutamaan, että "tänne ei oo tultu laiskottelemaan". No ei helvetti ookaan, mutta ei voi olettaa, että jokainen tunnilla olija on kunnoltaan ja jaksamiseltaan samassa pisteessä. Jollekin se stoppi tulee neljän kierroksen jälkeen vaikka jäljellä olis vielä yks. Mut se neljä on silti neljä enemmän kuin nolla!! Armollisuus on siis se asia, joka tehnyt hommasta vähemmän kauheeta. Ei se tarkoita sitä, että siellä treeneissä vätystellään ja laiskotellaan, vaan sitä, että on tajunnut, että se ei oo häpee, jos ei vielä jaksa kaikkea. Itseään pitää haastaa, jotta kehittyy, mutta se kohta joka on jollekin toiselle vielä ihan helppo nakki voi olla mulle jo sitä itseni haastamista. Tärkeintä on siis ollut tajuta se, että mä olen siellä liikkumassa ihan tasan itseäni varten, en sitä valmentajaa tai niitä kanssatreenaajia. Mun ei tarvii yltää kenenkään ulkopuolisen asettamiin tavoitteisiin, vaan tärkeintä on, että mä ylipäätään liikun. Siitä ajatuksesta löytyy se kohta joka vie sporttikauhusta kohti liikunnan iloa.
