Nonni, toissapäivänä se aukesi, shortsikausi nimittäin. Vaikka paljain kintuin hameessa oli tullutkin jo muutama kerta mentyä, niin jotenkin shortsien päälle pukeminen on vasta se mistä tulee todella kesäfiilis.Joku saattaa muistaa, kun alkuvuodesta sovittelin näitä pitsikoristeisia shortseja Junarosen showroomilla. Nyt kun esillä on jo seuraavien sesonkien kamppeet, ilahdutti Junarosen tyypit lähettämällä tuon mallikappaleen minulle.

Sovittaessa talvella mulla oli paksut mustat sukkahousut alla, joten silloin ei saanut ihan kunnollista kuvaa miltä pöksyt sitten kesällä näyttäisi, mutta mahtavaltahan ne näyttää! Siis noi shortsit, kintut on vielä kalpeaakin kalpeammat ja talven jäljiltä kuivat koppurat. Mutta nyt lahkeiden ja helmojen lyhyenemisen myötä alkoi ihonhoitokin kiinnostaa ihan eri tavalla, joten loppuviikkoon on suunnitella kuorinnalla, kosteutuksella ja kevyesti päivettävällä voiteella läträttävä tehokuuri. Olis kiva saada iho huijattua pikkuisen paperinvalkoista sävykkäämmäksi. (Tosin aloitin jo ihan oikean brunan saalistamista käräyttämällä eilen töissä niskani! Miten se on aina niin vaikeaa tajuta, että aurinkorasvaa pitää muistaa laittaa muulloinkin kuin rannalle mennessä?)

Aikeissa on myös varata aika sokerointiin jahka palaan reissuiltani taas Poriin. Säärien ajaminen on niin hiton tympeetä puuhaa ja talvella olenkin asian kanssa todella laiska, kun ei koivet juuri esillä ole, mutta kesällä hillun kyllä niin paljon paljain säärin, että parempi hoitaa homma kunnolla. Suomen suvi on sen verran lyhyt, että ei siellä sokeroinnissa monta kertaa tarvii hypätä. 😀

Mutta vaikka säärien toiveissa oleva kesäkunto onkin vielä tavoittamatta, niin ei tämä nykytilannekaan silti estä mua pukeutumasta lyhyisiin lahkeisiin ja helmoihin sillä siinähän ne samalla sitä luonnollista väriä saa, kun paljastaa vaalean nahkansa auringolle.

shortsit-Junarose (saatu)/t-paita-Cubus/sandaalit-Crocs (saatu)/laukku-H&M/takki-Even&Odd/aurinkolasit-Le Specs/korvikset-H&M

Olen viime aikoina huomannut vähentäneeni mustan käyttöä pukeutumisessa ihan radikaalisti. Entinen kokomustan rakastaja on huomannut monta kertaa pitävänsä mustia vaatteita liian synkkinä. Mutta nyt kun lämpimän kelin ansiosta saattoi jättää paljasta pintaa enempi näkyviin, tuntui kokomusta jälleen ihan käyttökelpoiselta. Ei oo yhtään niin synkän näköistä, kun iloisen valkoiset kintut ja käsivarret keventää kokonaisuutta! Ehkä mä en sittenkään kaipaa sitä rusketusta. 😀

Jos noita shortseja joku himottelee itselleen, niin niitä on vielä saatavilla ainakin Junarosen omasta verkkokaupasta koossa 52-54 ja Zalandolta 44-46 ja 50. Shortsien vyötäröllä on takana kuminauha, joten ei oo koko ihan muutamasta sentistä kiinni.

Nyt nopeesti jotain lounasta nassuun ja sit taas inhokkipuuhan eli pakkaamisen pariin. Edessä yhdistetty työ-ja lomamatka, kun suuntaan ensin Turkuun kouluttamaan ja sieltä vajaaksi viikoksi vanhempien luo Kainuuseen, josta palaan sitten Jyväskylän koulutuspiipahduksen kautta Poriin yhdeksi yöksi suunnatakseni jälleen muutamaksi päiväksi töihin Helsinkiin. Mä jo ihan odotan sitä, että alkaa kesäduuni SK:ssa, niin saa olla vaihteeksi ihan paikoillaan. Mut ihana päästä ensin kotikotiin relaamaan ja näkemään kavereita ja sukua. Oon viimeksi käynyt siellä viime elokuussa. 

Sääennuste lupailee Kainuuseen vierailuni ajaksi kaikkea 12-23 asteen väliltä, joten kyllä mä taidan varulta pakata nää shortsitkin matkaan!


"Me naisethan ollaan kaikki ikuisella laihdutuskuurilla ja koetaan onnistumisen tunnetta, jos mahdutaankin vähän pienempään vaatteeseen."

"Luulenpa, että kukaan nainen ei ole vartaloonsa täysin tyytyväinen, olipa sitten ylipainoa tai ei."

Siinä kaksi virkettä, joihin kuluvana viikonloppuna törmäsin. Toisen päästi suustaan eräs luennoitsija ja toisen luin yhdestä fb-ryhmästä. Ja tiiättekö mua otti kyllä taas pattiin. Mä en ymmärrä miksi tuollaista "mantraa" hoetaan ja miksi sitä pidetään jonain yleispätevänä totuutena. Kun kerta toisensa jälkeen toistellaan, että ihan varmasti kaikki naiset jotain paikkaa itsessään inohavat ja haluavat kaikki olla hoikempia, niin siinä alkaa viimeinenkin itsestään aidosti pitävä ihminen miettiä, että onko mussa jotain vikaa, kun olen itseeni tyytyväinen. 

Luin facebookista viikonloppuna myös tuttavani 2,5 vuotiaan tyttären sanat katsellessaan itseään peilistä, ne kuuluivat seuraavasti: "wautti wau, miten nätti tyttö!" Just oikea ja ihana asenne, niin kuin lapsilla lähtökohtaisesti on. Mutta miettikääpä mitä sitten käy noille itsestään vilpittömästi pitäville lapsille, kun riittävän usein kuulevat alussa lainaamieni kaltaisia viestejä. Sitä alkaa miettiä, että pakkohan sitä on jotain vikaa olla, koska kukaan nainen ei ole vartaloonsa tyytyväinen. 

Tuo "me kaikki naisethan ollaan ikuisella laihdutuskuurilla.." -juttu jatkui luenonoitsijan hakiessa vahvistusta toteamuksellaan kysymällä yleisöltä, että "kuka tunnistaa tämän itsessään?" Minä vastasin niin kuin asia oli, että "en itseasiassa tunnista". Keskustelu jatkui siitä, että muotinäytöksen vaatteita sovittaessa jouduinkin pyytämään parista vaatteesta pienempää kokoa mitä minun tiedoissani oli asiakkaalle ilmoitettu ja luennoitsija halusi kuulla, että miltä tuo minusta tuntui. Sitä tunne-sanaa korostettiin oikein pariin otteeseen. Oletuksena kenties, että kokonumeroltaan pienempien farkkujen mahtuminen olisi aiheuttanut minussa jotain suuriakin riemunkiljahduksia. Tai kuten hän sanoi "tunnemme itsemme paremmiksi mahtuessamme pienempään vaatteeseen".

Mutta ei, pahoitteluni, että en tähän yleiseen naisten totuuten lähde mukaan. Mua ei se kokolappu hetkauttanut yhtään mitenkään, ei vaatteen kokonumero herätä minussa tunteita. Minä olen realisti, joka tietää kyllä omat mittansa, muhkuransa ja mallinsa eivätkä ne siitä mihinkään muutu olipa vaate päälläni minkä kokoinen tahansa. Joten miksi ihmeessä se herättäisi minussa mitään tunteita, että jollakin merkillä minun housukokoni on pienempi kuin toisella. Hyvä tietää ostoksia tehdessä, mutta ei muuta.

Mutta tuntuu usein, että uin vastavirtaan tässä asiassa muutenkin, sillä minä kuulun siihen ilmeisesti sitten yksisarvisiakin harvempaan lajiin kuin naiset jotka ovat tyytyväisiä vartaloonsa. Ja nyt, mä niin tiedän, että siellä on ihmisiä jotka tuon lauseen lukiessaan ajattelvat, että "no mutta eihän se voi eikä saa olla tyytyväinen, koska se on läski!" Se on ihan hirveä huutava vääryys, jos joku kauneusihanteeseen sopimaton sanoo olevansa itteensä tyytyväinen, koska kenenkään, ei edes niiden joiden hoikkia mallivartaloita media ihannoi, kuulu olla tyytyväisiä. Aina on jotain mitä voi itsessään inhota ja aina voi olla kolme kiloa hoikempi! 

Ja älkää käsittäkö väärin, ei se tyytyväisyys tarkoita sitä, etteikö silti voisi yrittää tehdä muutoksia. Ei minua esimerkiksi haittaa, jos onnistuisin taas aloittamallani salitreenillä saamaan joskus vaikkapa hieman hauista esiin, mutta en ajattele, että käsivarteni olisivat rumat tai huonot nykyisessäkään olomuodossaan. Enemmän kuin käsivarsieni (ja koko vartaloni) muoto ja ulkonäkö, minua kiinnostaa se mitä sillä voi tehdä.Jos pitää itseään rumana ja huonona, niin tuskin se siitä hyväksi muuttuu vaikka mitä tekisi, aina vaan keksii uusia asioita joihin olla tyytymätön. Jonkun toisen perse on siltikin aina vielä omaasi parempi. Mutta jos on jo mielestään ihana ja hyvä, niin siitä on helppoa lähteä vielä parantamaankin. Tyytyväisyys on sitä, ettei ole tarvetta ajatella itsestään rumasti, niin kuin harmillisen moni nainen tuntuu tekevän.

Mä olen monta kertaa miettinyt syitä siihen, miksi olen itseeni tyytyväinen ja voin aidosti sanoa tykkääväni myös vartalostani. Vielä nytkin, vaikka se on kymmeniä kiloja suurempi kuin joskus nuoremana. Asiaa minulta myös usein kysytään. Sillä kuten sanoin, se nyt vaan tuntuu olevan kovin ihmeellinen asia ja jopa ikään kuin kiellettyä. Yksi syy lempeään suhtautumiseen itseäni kohtaan on varmasti saamani kasvatus. Minun ei ole tarvinnut kotonani koskaan kuulla kenenkään ulkonäkövoivotteluja ja koen saaneeni kehut ja kiitokset osaamisesta ja tekemisestä ennemmin kuin ulkonäöstä. Olen aina keskittynyt enemmän siihen mitä osaan kuin miltä näytän ja kun itsetunto ei ole rakentunut ulkonäön mukaan, on se helpompaa ottaa sellaisena kun nyt sattuu olemaan. 

Olen realisti ja minulla on täysi ymmärrys siitä miten kaukana ns. yleisistä länsimaisista kauneusihanteista olen, mutta se ei estä minua olemasta tyytyväinen itseeni. Mulla on naama päässä ja vartalo joka toimii, mistä tässä pitäisi kitistä ja olla surullinen? Ai siitä, että on isompi maha kuin monella muulla? Tai siitä, että takamukseni on hyllyvämpi kuin jollain toisella? Vai siitä, että maailmassa on ihmisiä joita mun ulkonäkö ei miellytä? Mä en vaan saa kiinni noista ajatuksista. Mä näen kyllä että pepussani on selluliittia (se se vasta on kuulema naisen vihollinen nro 1!) ja että rintoihini on maan vetovoima tarttunut jo melkoisesti. Mutta mä en ymmärrä miksi mun pitäisi antaa tuollaisten asioiden vaikuttaa siihen , että mä olen itse itselleni ihana. 

Olen usein kirjoittanut itsensä hyväksymisen tärkeydestä ja siitä miten siitä miten vaikkapa oman ulkonäön soimaamisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Mutta just nyt noita postauksen alussa lainaamiani lausuntoja miettiessä mun tekee mieli sanoa vaan, että ok, jos sä et voi olla tyytyväinen itsees ja koet, että pienempi kokolappu tekis susta paremman ihmisen, niin se on sitten niin. Mutta mitä jos lakattais hokemasta tuota, että kaikki naiset on itteensä tyytymättömiä ja hyväksyttäis sekin, että joku toinen saattaa elää ihan ittestään tykäten.

Että etsi sä siellä ihan rauhassa virheitä naamastas ja vyötäröltäs, jos niin haluat, mutta älä pakota kaikkia muitakin tekemään niin. Älä oikeuta omaa tyytymättömyyttäsi, sillä että "no ei kukaan muukaan ittestään tykkää". 

Mutta ennen kaikkea, vaikka miten näkisit vartalossas virheitä, niin pidä ne omana tietonasi ja lärvisi ummessa edes lasten ja nuorten läheisyydessä. Kaikkien ei tarvii kasvaa pitämään totuutena sitä, että kaikki naiset olisivat ikuisella laihdutuskuurilla ja aina tyytymättömiä itseensä.


Eilen oli pitkästä aikaa sellainen kiva pelkkää rentoilua sisältänyt päivä. Vaikkakin täytyy myöntää, että ihan en päässyt duuni- ja koulustressaamisesta irti, mutta kovasti sentään yritin ja heitin ihan vaan vapaalle. 

Päivällä kävin pyörimässä Viikkarin kyläjuhlilla, missä oli tarjolla mm. pihakirppiksia, pop up -ravintoloita, elävää musiikkia ja jos jonkinmoista ohjelmaa. Viikkari, eli 5.osa tai viralliselta nimeltään Itätulli, on siis kaupunginosa Porin ydinkeskustan vieressä. Viikkarin rakennukset ovat suurelta osin vanhoja puutaloja 1900-luvun alusta ja jopa 1800-luvun puolelta. Wikipedian tietojen mukaan Viikkari "on eräs Suomen merkittävimpiä säilyneitä empirepuutalokaupunginosia". Näin rakennuskulttuurista sen enempää ymmärtämättömän henkilön sanoin se on yksinkertaisesti vaan ihanan idyllinen mesta.

Kyläjuhlien pääkallopaikalla, Sibeliuspuistossa oli mahdollista osallistua mm. "Viikkarin veispuukkiin" asettumalla paikalla olleiden piirtäjien malliksi. 

farkut-Marks & Spencer/t-paita-H&M/takki-Marks & Spencer/laukku-Olympus (saatu)/kengät-Vagabond/aurinkolasit-Le Specs/korvikset-H&M

Minä huitelin kyläjuhlatunnelmissa muuten ihan edellisenä päivänä ostamissani kamppeissa, mutta vaihdoin keltaisen t-paidan valkoiseen. Täytyy kyllä myöntää, että kun katselin itseäni peilistä kokovalkoisissa ennen takin niskaan nakkaamista, tuli mulle olo kuin olisin karannut Backstreet Boysien videolta. Jotenkin se kokovalkoinen vaan assosioituu päässäni hyvin pahasti tällaisiin kuviin.  😀 Onneksi petroolihurpula pelasti tilanteen, mutta I want it that way -korvamatoon takki ei valitettavasti auttanut.

Kullan kimallus sopii mielestäni tosi hyvin seka valkoisen että petroolinsinisen kaveriksi, joten päivällä tassuttelin pehmoisilla Vagabondin paljettitossuilla ja myöhemmin illan rientoihin lähdin muuten samoilla kamppeilla, mutta tökkäsin jalkaani Vagabondin kultakorkoiset pistokkaat. Ne olivatkin ihan hurjan hyvän näköiset tämän asun kanssa!

Satakunnan mobilistit järjestivät tänäkin vuonna kiertoajeluita vanhalla linja-autolla. Harmittaa, etten vieläkään ehtinyt itse kyytiin!

Pihakirppiksiltä löytyi jos jonkinmoisia aarteita. En yhtään ymmärrä miksi Anni jätti tuon upean propelihatun ostamatta! 😀

Tommi nautti erään pihan pop up -kahvilassa pimppipullan

Tavattiin myös monta karvaista Viikkarilaista

Seurueeni jäsenet pelasivat uhkapelejä

Tyhjin käsin ei kirpparikierrokselta päästy. Anni iloitsi kahdella eurolla ostmistaan iskemättömistä etanapannuista

Minulle puolestaan tarttui mukaan nätti pärekori kahdella eurolla. Mittailtiin Annin kanssa, että tuohon mahtuu justiinsa pari viinitonkkaa, kun lähtee Kirvatsiin piknikille. Jos ei piknik-koriksi päädy, niin ajattelin säilyttää siinä "jotain". Kuka muu tunnustautuu ihmiseksi, joka hamstraa erilaisia ihania laatikoita, purkkeja ja purnukoita ajatuksella, että "siinä voi sit säilyttää jotain"? Mulla on tässä asiassa jo pitkä historia ja hima täynnä jos jonkinmoista säilytyslootaa. 😀

Mutta se siitä rennosta hengailusta. Tulevat päivät onkin taas melkoista puserrusta. Jaksaa Veera, jaksaa! Torstaina pääsee Sotkamon kotikotiin hetkeksi hengähtämään!