20.09.2011

Posted at 00:30h in Yleinen by
0 Likes

Koska Tyyliä on viime päivinä metsästetty täällä kovin nihkeästi, niin halukkaat voivat käydä lukaisemassa Fashion TV by Indiedaysin blogista jutun minun parhaimmista kirppislöydöistäni.

 

 

Jaa että mikä Fashion TV, saattaa siellä nyt useampikin teistä miettiä. Kyseessä on Voicella ja TV5-kanavalla näkyvä muotiaiheinen ohjelma, joka alkoi tuossa pari viikkoa sitten. N. viiden minuutin mittaisia jaksoja on luvassa kaiken kaikkiaan syksyn aikana hieman toistakymmentä ja kutakin jaksoa esitetään aina viikon ajan muutamia kertoja päivässä muun ohjemiston välissä. Jaksot ovat nähtävillä myös netissä.

Itse liityn asiaan sillä tavalla, että juonnan ohjelmaa yhdessä Jennin, Majn ja Emmin kanssa. Meitä on vaihtelevasti aina yksi tai kaksi bloggaaja-juontajaa per jakso ja itse olen mukana muistaakseni viidessä tai kuudessa jaksossa. Ensin sitä aina pitää ideoita hyvinä ja innostuu ja sitten myöhemmin vaan miettii, että mihinkäs sitä tuli taas pistettyä itsensä oikein mokailemaan. Tää on just taas sitä settiä. Mukavaa ja mielenkiintoista puuhaa, mutta omien jaksojen katsominen kyllä jännittää. En tiedä pystynkö. 😀

Mutta vaikken itse uskaltaisikaan katsoa itseäni ruudussa, niin uskaltakaa te! Jos ei jaksot osu silmään telkkarissa, niin voit katsoa jo lähetetyt jaksot TÄÄLTÄ. Fashion TV:n blogia kannattaa muutenkin vilkuilla, sillä moneen jaksoon liittyy myös kivoja kilpailuja.

Ja tämän viikon jaksoon liittyen esillä siis minun kirpputoriaarteet top-3!

 

PS: Muita kuulumisia sen verran, kun kommenttiboksissa on mun quasimodo-tilanteesta (jos et ole kärryillä mistä kyse, tsekkaa postaukset 1 ja 2) kyselty, että oireilu on edelleen jatkunut ollen aina välillä muutaman päivän poissa. Perjantai ja lauantai meni taas luomet turvoksissa ja kutina kasvoissa on edelleen joinakin päivinä varsin mahdoton.

Silmäluomien hilseilevä kuivuus on levinnyt näkyvästi myös alaluomille. Ilman meikkiä on tullut kuljettua siis jo useampi viikko ja alan olla jo melko tottunut melko rupiseen olemukseeni. Mutta kyllä tämä on selvästi hillinnyt intoani olla sosiaalinen ja lähteä ihmisten ilmoille kauheasti esiintymään. Tunnen itseni varmaan ihan prinsessaksi, kun seuraavan kerran uskallan vetää ihan normaalit arkipakkelit naamaan. 😀

Mitään käryä oireiden aiheuttajasta ei edelleenkään ole eikä apuakaan siis vielä yleislääkäriltä löytynyt, mutta huomenna on vihdoin vuorossa aika ihotautilääkärille. Vien pahoina päivinä ottamani kuvat mukanani ja toivon, että saisin jotakin apua. Pitäkää peukkuja! Raporttia seuraa kyllä sitten taas tännekin, kun nyt on tämä julkisesti sairastaminen tullut kerran aloitettua.

Tänä aamuna kyllä veikkasin facebook-statuksessani seuraavaa: ”mä alan aavistella mistä tämä jo muutaman viikon minua aamuisin piinannut quasimodo-turvotus ja näppylät johtuvat. ei tää mitään allergiaa tai muuta sairautta ole. mä vaan täytän parin kuukauden päästä kolkyt! Hyvästi nuoruus ja kauneus!”


16.09.2011

Posted at 22:14h in Yleinen by
0 Likes

Me vähän herkuteltiin tänään töissä, sillä yhdellä työkavereistani oli syntymäpäivä. Ja mitenkäs sitä nyt mainostoimistossa AD:n merkkipäivää paremmin juhlisettaisiini kuin huikealla firman värissä toteutetulla Pantone-kakulla ja eri väristen keksien lajitelmalla. Oli synttärisankari aika mielissään avatessaan kakkulaatikon. Ja hienosti maistui  herkut meille muillekin. Eli pomolle pisteet loistavasta ideasta ja Kaisan Kestit -nimiselle firmalle toteutuksesta.

 

Nyt mietinkin, että minkähänlaisen kakun sitä hankkisi  reilun parin kuukauden päässä häämöttäville omille kol….me…kymp… (kyllä mä pystyn tähän.. hengitä rauhassa sisään ja ulos ja sano se..huuuuh..) kolmekymppisille. (apuaaa!!!). Joku kenkäaiheinen vois olla aika kiva… punaisin  korkokengin koristeltu kakku olis kyllä ihan mua. 😀 Kakuntekijän blogia katsellessa ei ole epäilystäkään etteikö sellainen onnistuisi.


15.09.2011

Posted at 14:59h in Yleinen by
0 Likes

Tässä olisi muutamia räpsyjä viime lauantaiselta Amorphis-keikailta Euran Osmantuvasta,  kun niiden perään jo pari kertaa kommenttiboksissa kyseltiin.

Herrathan itse ovat vallan ihania ja kuolattavia lähes aina, mutta keikoilla kuvaaminen ja erityisesti kuvien onnistuminen on itselläni ainakin kymmenistä asioista kiinni. Millaiset valot keikalla on, millaista yleisöä keikalla on (saako ystävällisesti pyytämällä tietä hyville kuvauspaikoille vai tyytyykö tyypit vaan mielenosoituksellisesti tönimään), onko bändillä millainen meininki, mikä fiilis ja viitseliäisyys itsellä on jne.. Jos sadasta ruudusta yksi on mielestäni onnistunut, niin olen tyytyväinen. Tällä kertaa otin taas vaihteeksi vain niitä 99 muuta kuvaa sadasta.

Välillä mietin, että pitäiskö lakata tyystin kantamasta kameraa keikoilla, kun yleensä saldona on vaan muistikortillinen pettymystä. Vai pitäiskö vaan jatkaa treenaamista. Kas siinä pulma. 😀

Itse keikka ei Eurassa noussut kyllä kärkikahinoihin omalla Amoprhis-listallani. Setti tuntui arki-iltoina Tavastialla ja Kinossa vedettyjä lyhyemmältä ja tunnelmastakin puuttui paljon niin yleisön kuin bändinkin puolelta verrattuna aiempiin kokemuksiin. Yleisössä oli ehkä viikonloppuun sijoittuvasta ajankohdasta johtuen huomattavasti enemmän arvaamattomasti ja jopa hieman pelottavasti liikehtiviä känniääliöitä joiden vuoksi eturiveihin luoviminen ei jaksanut kiinnostaa yhtä yritystä enempää. Kuvakulmatkin jäivät siis hyvin yksitoikkoisiksi.

Mutta turhaan en silti paikalle mennyt, sillä kyseinen orkesteri jaksaa viihdyttää ja ihastuttaa minua aina, olipa olosuhteet lähes mitkä tahansa. Ja mikä parhainta, nappasin lähtiessä Amojen uusimman albumin kassiin ja sysäsin nolosteluni syrjään. Keikalta lähtiessä The Beginning of Timesin sisäkantta koristikin sitten neljä nimmaria. Uuuu! Olin yhtä hymyä. 🙂 Vaikkakin kiukutelleen kynän takia uupumaan jääneet Holopaisen ja Koivusaaren nimmarit jäi vähän kaivelemaan, mutta kyllä nekin vielä hankitaan.

Tämä nimmarinhaku tais olla mun elämäni ehdottomasti syvin teinifanitus-hetki. (14 vuotiaana XL5 pojista kotikylän uimarannalla napattu ryhmäkuva oli kans aika kova juttu aikoinaan :D) Mä kun en yleensä kauheasti koe tarvetta metsästellä nimikirjoituksia tai yhteiskuvia. Mutta ah ja voi kuinka tämän lähes kolmekymppisen superfanin sydän pamppailikaan, kun komea herra Joutsen hymyili minulle huppunsa alta levyä takaisin ojentaessaan. (voisinko kuulostaa enää yhtään enempää 14-vuotiaalta? Tuskinpa vaan)

Apua, nyt mä lopetan tän hehkuttamisen ja lupaan seuraavissa postauksissa taas keskittyä johonkin muuhun kuin näiden pitkätukkien kuolaamiseen. 😀