Posted at 20:59h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Olin muistaakseni 24-vuotias, kun menin taas kerran ihan normaaliin gynekologin tarkastukseen saadakseni ehkäisyrengasreseptin. Sisätutkimuksesta ei sillä kerralla kuitenkaan tullut oikein mitään kivun vuoksi. Lääkäri päätti myös ultrata sisäkautta, mutta sen vehkeen kosketus kohdusuulla se vasta sattuikin. Aivan saakelisti. Gynekologi alkoikin sitten esittää kysymyksiä. Onko kuukautiskipuja? Entä yhdyntäkipuja? Aiheuttaako tärinä, esimerkiksi autossa istuessa kipua? Jne. Vastaus kahteen ensimmäiseen oli todella vahva kyllä.
Olin lukioikäisestä asti kärsinyt todella kovista kuukautiskivuista aina ensimmäisenä vuotopäivänä, mutta ajatellut asian olevan ihan normaalia. Että näin se vain naisilla menee. Yhden päivän sattuu ihan helvetisti ja särkylääkkeitä kuluu, mutta se on vain kestettävä itkien ja tuskissaan pyörien. Myöskään yhdyntäkipujen en ollut osannut ajatella olevan mitenkään outoa, kun ei se seksi nyt ihan koko aikaa sattunut. Mitä nyt ns. pohjakosketus toi kyllä kyyneleet silmiin. Gynekologi kuitenkin infosi minua, että yhdynnän tai kuukautisten ei todellakaan pitäisi olla noin kivuliaita asioita ja hän epäilee, että minulla voisi olla endometrioosi. Jaa että mikä? En ollut koskaan kuullutkaan.
Mitään isompaa ultraamalla näkyvää ei sisuskaluissa näkynyt, joten asian toteamiseksi tarvittiin laparoskopia, eli tähystysleikkaus. Sain lähetteen naistenpolille ja muutamaa kuukautta myöhemmin suuntasin operaatioon. Nukutuksessa vatsaani tehtiin pari pientä reikää, yksi napaan ja kaksi muuta alavatsalle. Ja sieltähän sitä endometrioosi kasvustoa sitten löytyi.
Endometrioosin suomenkielinen nimi on kohdun limakalvon sirottumatauti, mikä kuvaa sitä aika hyvin. Tarkoittaa siis sitä, että kohdun limakalvon tapaista kudosta esiintyy kohdun ulkopuolella. Itselläni endoa löytyi mm. kohdusuun takaa (syy niihin yhdyntäkipuihin), virtsarakon päältä, peräsuolesta ja munasarjojen pinnalta. Kasvustoa tuhottiin tähystyksessä polttamalla, mutta ne löydökset jäivät loppujen lopuksi astetta oudomman havainnon jalkoihin. Lääkäri nimittäin törmäsi sisuskaluissani sellaiseen juttuun kuin pieni ylimääräinen kohtu!
Luvassa oli siis vielä toinen operaatio, sillä eivät uskaltaneet tehdä tuolle ylimääräiselle kikkareelle mitään heti sen löydettyään, vaan asia vaati lisätutkimuksia. En tämän tähystyksen jälkeen vielä muistaakseni osannut sen kummemmin hätääntyä ja huolestua endometrioosi-diagnoosista, vaan silloin mietitytti lähinnä se ylimääräinen kohtu ja se, että mitä kaikkea minulta jouduttaisiin leikkaamaan pois. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun mä aloin ajattelemaan, että lasten saaminen ei ihmisellä olekaan niin varmaa.
Monien tosi paskamaisten tutkimusten jälkeen (esim. kohdun varjoainekuvaus… kauheinta mitä mulle on ehkä tehty..) lääkärit tulivat siihen tulokseen, että vastoin aiempia ajatuksia, tällä kertaa ei riittäisikään tähystys, (virtsanjohtimeni meni jotenkin väärästä kohtaa ja liian läheltä sitä poisleikattavaa kohtua) vaan avata pitäisi niin sanotusti koko paska. Ja niin tehtiin, leikkauksesta on muistona yli 10 cm pitkä arpi ihan alavatsalla (näyttää ihan sektioarvelta). Leikkaukseen mennessä ei oltu vielä varmoja joutuvatko poistamaan ehkä toisen munasarjankin ja se tietenkin huolestutti.
Loppujen lopuksi munasarjat säästyivät molemmat, mutta toinen munatorvi lähti veks samalla kun munatorvessa kiinni ollut pieni surkastunut ylimääräinen kohtu poistettiin. Tuon ns. rudimentti ei ollut tuolloin mitenkään sellainen akuutti asia, että se itsessään olisi välttämättä aiheuttanut minulle vaivoja, mutta lääkärien mukaan voisi olla pieni riski, että jos joskus yrittäisin raskautta, voisi hedelmöittynyt munasolu kiinnittyäkin vahingossa tuohon onnettoman kokoiseen valekohtuun ja se ei tietenkään olisi hyvä juttu. Jonkin verran kuukautiskivuistakin saattoi toisaalta johtua siitä, että tuo pikku kohtu keräsi itseensä verta, joka ei oikein poistunut.
Eli hyvä kun otettiin pois, mutta samalla tosiaan lähti se toinen munatorvi. Ja se endometrioosikin on tietenkin mulla edelleen. Sitä kasvustoa voidaan poistaa, mutta sillä on tapana kasvaa aina uudelleen. Kuukautis- ja yhdyntäkipuni vähenivät selvästi leikkausten ansiosta ja myöhemmin endometrioosin kasvamista on hillitty ehkäisypillereillä. Niin kauan kuin ei ole kuukautisia, ei endonkaan pitäisi hirveästi päästä riehumaan. Muutaman vuoden takaisessa ultrassa havaittiin jokunen pieni kasvusto kohdussa, mutta kun ei ollut oireita, niin ei alettu mitään tekemään.
Jonkin verran olen viime aikoina jälleen huomannut kipuja, ja veikkaukseni on, että endoa on todennäköisesti taas kasvanut esimerkiksi peräsuolen alueelle. Saan toisinaan hirvittäviä täysin yhtäkkisiä viiltokipuja jotka tuntuvat kuin joku lävistäisi minut keihäällä peräaukosta napaa kohti. Kipu on aivan jäätävä, mutta kestää onneksi vain muutaman sekunnin. Menkkakivuista minun ei ole tarvinnut vuosiin kärsiä, koska kuukautisia ei tosiaan lainkaan ole. Niitä ei oikein tahtonut olla jossain vaiheessa ilman pillereitäkään, joten ei mulla värkit toimi.
Elän siis tällä hetkellä suht huoletonta aikaa endoni kanssa. Ne ”voinko enää ikinä” -saada lapsia ajatukset tuli käytyä aika pitkälti läpi jo silloin vuosia sitten. Realismia nyt vaan on, että prosentuaalinen mahdollisuus saada lapsia luomusti on alentunut. Myös keskenmenojen riski kuin myös ennenaikaisen synnytyksen riski on kohdallani kuulemma kohonnut. Syynä ymmärtääkseni se, että se mun jäljellä oleva oikea kohtuni on jäänyt kehityshäiriön vuoksi pikkuisen pienenlaiseksi.
Mä olen siis jo vuosikausia ollut siinä ajatuksessa, että jos ikinä lapsia haluaisin, niin niitä pitää sitten tehdä lääkärien avustuksella. Mitään totaalista lapsettomuustuomiota ei toki ole annettu, mutta kyllähän sitä tulkintaa tukee se, että on me aikoinaan ehditty olla lähes pari vuotta ilman ehkäisyäkin ilman, että mitään tapahtui.
Noita haluanko lapsia vai enkö -ajatuksia työstän jollain tavalla ihan koko ajan. Ymmärrän, että tässä kun 35 tulee ihan kohta mittariin, alkaa aika olla melko kortilla, mutta ei tätä elämää voi käsikirjoittaa. Lääkärit toki suosittelivat jo silloin heti diagnoosin ja operaatioiden jälkeen, että jos mielii lapsia saada, niin paras aika niiden yrittämiseen oli heti silloin. Mutta en mä halunnut alkaa puskemaan mukulaa 24 vuotiaana vaan sen vuoksi, että niitä ei ehkä myöhemmin saa. Eihän se ollut yhtään varmaa silloinkaan.
Koen, että mun pitäisi oikeasti ihan aktiivisesti haluta lasta, kokea sellaista biologisen kellon tikitystä ja hillitöntä vauvakuumetta jotta lähtisin vaikkapa hedelmöityshoitoihin. Ei sitä paskaa halua käydä läpi vaan siksi, että ”no jos nyt kuitenkin vanhana kaduttaa, kun ei oo jälkeläistä”. Toisinaan kyllä mietin johtuuko se, ettei mulla ole mitään luontaista vauvakuumetta, just siitä, että mulla on hormonihommissa ja lapsentekovärkeissä vikaa. Että jos en vaikka söiskään pillereitä ja mä olisin normaalisti ovuloiva naaras, niin alkaisko se lapsenhimo heräilemään. En tiedä. Enkä tiedä haluanko ottaa selvääkään.
Syy miksi siis pystyn olemaan suht relana tän koko endometrioosi asian ja puutteelisten värkkien suhteen on varmaankin se, että sittemmin ajatus omista lapsista on alkanut tuntua asialta, joka ei ehkä ole minua varten. Nyt eletään siis sen mukaan, että niin kauan on hyvä kun ei ole kauheasti elämää rajoittavia kipuja. Ja sitten jos kivut taas tulevat kuvioihin, niin edessä on varmaan uusi operaatio.
Syy tämän postauksen kirjoittamiseen oli The Realm of Maria -blogin postaus, jossa Maria kertoi omasta endo-diagnoosistaan ja pyysi kuulla muiden tarinoita ja kokemuksia. Tämä stoori tuntui vähän turhan pitkältä kommenttiboksiin.
Toinen syy postauksen kirjoittamiseen oli myös se, että on tärkeää levittää tietoa tuosta melko yleisestäkin (jopa 10% kärsii endosta) naistentaudista, jota moni sairastaa tietämättään.
Jos siis sinulla on esimerkiksi kovia kuukautiskipuja, yhdyntäkipuja, ulostamiskipuja, virtsaamiskipua tai vaikka vuotohäiriöitä, niin kannattaa ottaa lääkärin kanssa puheeksi myös endometrioosin mahdollisuus.
