07.03.2019 Näiden tunteiden yli ei voi hypätä, on vaan mentävä läpi – Näin mun erosta selvityminen etenee

On tämä kyllä yks s***anan työmaa. Tämä itsensä ja elämänsä keräily nimittäin. 

Viimeiset pari kuukautta ovat olleet todella vaikeita. Erosuru iski kunnolla päälle vasta, kun oli ehtinyt hetken aikaa asustella yksin. Muutto ja alkuajat meni niin käytännön asioita hoidellessa ja keskittyessä johonkin sohvatyynyjen valintaan, että todellisuus ja kaiken lopullisuus iskostui tajuntaan paremmin vasta, kun pysähtyi. 

Alkuvuosi onkin mennyt sitten ihan toden teolla konetta buutatessa. Mulla on olo kuin olisin kaatunut tietokone, joka on käynnistettävä uudelleen. Mutta ensin on saatava sammumaan käynnissä olevat ja jumittavat ohjelmat.

Erossa ei ole kyse vain siitä, että menettää yhden rakkaan ihmisen, vaan uusiksi menee paljon asioita. Olin 21 vuotias, kun muutimme yhteen. Yli 15 vuoden ajan olen siis jakanut arkeni toisen ihmisen kanssa. Tottunut ääneen, joka ovelta kuuluu kun avain kääntyy lukossa. Tottunut menemään nukkumaan iho vasten ihoa. Ihan hirmuisen paljon tottumuksia. Asioita jotka olivat tietyllä tavalla kaikki nuo vuodet, mutta nyt ne ovatkin toisin.

Siinä on aika paljon totuttelemista. Paljon hetkiä, kun toivoisi voivansa työpäivän jälkeen soittaa toiselle ja kysyä, että mitä tänään syötäisiin. Paljon hetkiä, kun haluaisi eteiseen astuessa huutaa moi ja alkaa kertomaan päivän tapahtumia. Monta iltaa, kun toivoisi, että voisi kuiskata hyvää yötä toisen kaulakuoppaan. 

Arki ja koko elämä on on rakennettava monella tavalla uusiksi. On mietittävä miten juuri minä haluan aikaani viettää, sekä päivittäisellä tasolla kuin suuremmassakin mittakaavassa. Tuntuu kuin elämäni elokuvasarjan toinen osa olisi päättynyt (ensimmäinen osa oli lapsuus ja nuoruus, toinen osa sitten nämä vuodet pitkässä suhteessa), mutta seuraavan osan käsikirjoituksesta ei ole vielä hajuakaan. Vain pääosan esittäjä on varma, mutta kaikki muu täysin auki. Tyylilaji, tapahtumapaikka, muut hahmot, ihan kaikki. 

Joka puolelta vakuutellaan, että aika auttaa. Ja toki minäkin siihen jossain mieleni perällä uskon. Tiedän, että yksin elämiseen tottuu ja suru menetetyistä asioista laimenee. Mutta kun se aika tuntuu kuluvan niin helvetin hitaasti. Miksei voi olla jo vaikka ensi syksy? Miksei voi olla jo se hetki elämässäni, kun on taas jonkin onnellisen asian vuoro? Miksi pahimman ahdistuksen keskellä jokainen minuuttikin tuntuu tunnilta?

Kävin tänään sekä psykiatrilla että terapiassa. Psykiatri totesi minun olevan ihan normaalilla ”surutyön polulla”, mutta masennustaipuvaisuuteni vähän mutkistavan asioita lisää. Oli lohdullista kuulla, että tämä on normaalia. Että kaikki nämä ristiriitaiset tunteet ja vaikeus hallita niitä, ovat aivan luonnollisia. Se saa uskomaan siihen, että ne paskat tunteet tulevat joskus menemään myös ohi. 

Surua ei oikein voi lääkitä, se on vaan surtava, mutta masennusta voi. Mun lääkitystä siis tarkastettiin ja toivon sen myötä saavani hieman lisää tukea tähän asioiden käsittelyyn. Sillä tilanne on se, että nää asiat on nyt rämmittävä päässään läpi sen sijaan, että vaan yrittäisi työntää ne pois mielestä. Mulla on hirveä tarve työstää ja käsitellä. Käynnistää se kone uudelleen ilman jumittavia ohjelmia. 

Terapiassa sitten pyöriteltiin mm. sitä, että mun pitäis ymmärtää, että ei parisuhteen päättyminen tarkoita sitä, että mä olen huono ja epäonnistunut. Suhde on kahden ihmisen yhteinen ”luomus”. ”Parisuhde on sarja kahden ihmisen tekoja”, kuten terapeuttini sen sanoi. Se että meidän teot ja tekemättä jättämiset johtivat tällaiseen lopputulokseen, ei tarkoita sitä, että minä olisin huono ja arvoton. Järjellä ajatellen ihan yksinkertainen juttu, mutta tunnepuolella ei lainkaan itsestäänselvyys. 

Puhuttiin myös siitä, että pitäisi pystyä hyväksymään se, ettei kaikkeen saa vastauksia eikä ratkaisuja. ”Et voi ratkaista tunteitasi, ne on vain elettävä”, muistutti terapeutti. Noita ajatuksia mutustellen siis eteenpäin. Lähes päivittäin tuntuu jotain pieniä ajatuksia loksahtelevan päässä paikoilleen. 

Tänään tuli ensimmäistä kertaa myös sellainen ajatus, että ehkä pohja alkaa olla nyt saavutettu. Huonoja päiviä ja todella kamalia hetkiä on varmasti vielä edessä, mutta jotenkin tuli fiilis, että nyt on raivattu ja revitty rikki niin, että ehkä tästä pikku hiljaa vihdoin alkaa myös uudelleenrakentamisen aika. 

En malttaisi odottaa, että jotain ihanaa tapahtuu! Sillä vaikka kuinka mustimpina hetkinä mihinkään hyvään ei jaksakaan uskoa, niin mun järki sanoo, että elämän aaltoiluun kuuluu sekä hyvät että huonot ajat. Nyt on huono, joten joskus on taas pakko olla edessä jotain hyvää. Näiden nyt jylläävien tunteiden yli ei voi nyt vaan hypätä, eikä niitä voi kiertää. Täytyy mennä läpi.