Tässä kun homehtuu taas kotona viltin alla verkkareissa naama itkusta punaisena ja silmäluomet turvonneena, on jotenkin virkistävää kuvien myötä palata sellaiseen iltaan, kun oli laittautunut ja näytti pari astetta pirteämmältä. Tämä työpaikkani kieltolaki-teemaisten ”pikkujoulujen” asu ja meikki ovatkin ehdottomasti tämän kuluneen alkuvuoden onnistunein kokonaisuus. 

Hapsumekko on jo vuosia vanha ja se onkin juhlinut kanssani mm. pikkujouluja, blogiportaalin avajaisia kuin exän neljän vuoden takaisia salakapakka-synttäreitäkin. Että valitettavasti kyseistä La Redouten mekkoihanuutta ei siis ole enää mistään saatavana. Itse sen aikoinaan Ellokselta löysin. Sanoisin, että aika loisto löytö!

20-30 -luku, salakapakka, catsby.. ovat mielestäni pukeutumisen pielestä aivan loistavia teemoja kemuihin, sillä asun saa kasattua aika pienellä panostuksella. Itselläkin nuo helmet on alunperin joulukuusta varten ostettua muutaman euron helminauhaa jotka vaan solmin kaulaan. Mekoksi sopivien korujen ja vaikka höyhenkoristeisen pannan kanssa sopii ihan peruspikkumusta. 

En pidä itseäni mitenkään taitavana ja monipuolisena meikkaajana ja etenkin voimakkaat silmämeikit juhliin tuntuvat aina tosi hankalilta. Mutta tällä kertaa onnistuin mielestäni irtoripsien liimaamista lukuunottamatta tosi hyvin. Mutta meni tämän naaman maalaamiseen kyllä aikaakin.

Tukan kanssa puolestaan ehdin jo ihan menettää hermoni ja pari kampausta ehdin jo ensiksi purkaakin. Töhnää täynnä olevan sotkuisen kiharakasan pelasti iltaan sopivaksi kampauksseksi lopulta muutama strassipinni. Olisin siis halunnut sellaiset ihanat laineet tuohon otsalle, mut en osannut.

Olen hirmuinen nakkisormi irtoripsien kanssa ja siksi niitä harvoin käytänkin. Silloin tällöin kuitenkin sorrun kokeilemaan ja sitten päädyn tuntemaan oloni vähän hölmöksi. Hieman tälläkin kerralla toinen ripsinauha lipsahti liikaa toiseen reunaan ja tuntuivat silmissä hieman pöljältä. Mutta kyllä niihin parin skumppalasin jälkeen tottui. 😀

Aika paljon mä mietin, että lähdenkö noihin juhliin ylipäätään. Tää mieliala kun on ollut tässä viimeaikoina kaikkea muuta kuin juhlava. Aika vaikeita hetkiä elellään. Mutta olin loppujen lopuksi iloinen, että menin. Tuttujen työkavereiden seurassa oli mukava viettää iltaa hyvän ruoan ja tanssin parissa. Hyvä muistutus siitä, että vaikka ei olekaan oikein sosiaalinen olo, niin kyllä muiden ihmisten joukkoon on välillä hyvä lähteä.

On parempi lähteä ja tulla sitten vaikka kesken illan takaisin kotiin kuin jättää kaikki menot ja ihmiskontaktit väliin siksi, että tuntuu ettei jaksa ja pysty. Ja kyllä oikeasti piristää jo sekin, että on välillä kunnon syy pistää jotain nättiä päälle ja irtoripset vinoon. Viime päivien peilikuvan jälkeen nämä kuvat on ihana muistutus siitä, että on niitäkin päiviä kun olen muuta kuin itkuinen mörkö.

Mekko – La Redoute, Ellos

Kengät – Marks & Spencer

Korvikset – KappAhl

Helmet – Kuusenkoristeita

Hiuspinnit – Glitter

Irtoripset – Eylure (saatu)

 

 


Yksi kuva elämän tavallisuudesta lähes joka viikko

Satakunnan Liikenteen bussit ja Pori-Helsinki -matka ovat tulleet viime vuosina minulle todella tutuiksi. Pääkaupungissa tulee käytyä yleensä useamman kerran kuussa ja joskus jopa pari kertaa viikossa. 

Neljän tunnin matka on toki vähän tympäisevän pitkä, mutta siihen on jo tottunut. Aamulla aikaisin lähtiessä matka menee osaksi nukkuessa ja hereillä ollessa koitan mahdollisuukdien mukaan tehdä töitä.

Tällä viikolla hyppäsin bussiin torstaiaamuna, kun ohjelmassa oli sille ja seuraavalle päivälle työpalaveri ja kuvauskeikkoja. Perjantaina jäin sitten vielä yhdeksi yöksi viihtymään Iinan luokse.

Menomatka sujui odotetusti. Ensin kahdeksasta puoli kymmeneen unta, sitten läppäri syliin ja töitä. Kirjoitin yhden tarjouksen, vastailin meileihin ja aloitin blogipostauksen. Suurinpiirtein Espoon Ikean kohdalla sitten pakkelit esiin ja perinteinen bussimeikkaus karistamaan unisuutta kasvoilta ennen palaveria. 

Muuten meikkaaminen bussissa sujuu ihan hyvin, mutta nestemäisiä rajaustusseja välttelen ja ripsivärin koitan sutia aina punaisissa valoissa seistessä. 😀

Paluumatka lauantai-iltana olisikin sitten kaikkea muuta kuin nautinto. Kuudelta Kampista lähtenyt vuoro oli niin täynnä, että jokunen mukula joutui istumaan vanhempiensa sylissä, koska istumapaikkoja ei ollut riittävästi. 

Itselleni karma sitten arpoi viereen ”Pekan” 58 v (nimi muutettu, tai sitten ei. En nimittäin muista sitä). Pekka oli pikkuisen maistissa ja hirmuisen halukas puhumaan. Pyyteli jo alkuun anteeksi humalatilaansa ja kysyi haluanko olla rauhassa vai saako hän jutustella. Koitin siinä sanoa, että ajattelin tässä töitä tehdä, joten minusta ei oikein ole juttukaveriksi.

No, minun työskentelyhän ei estänyt Pekkaa puhumasta. Aluksi yritin olla sellainen peruskohtelias, että nyökyttelin ja hymähtelin ja vastasinkin pariin ensimmäiseen kysymykseen kotipaikasta ja ammatista. Vähän small talkia valokuvaajan ammatista ja sitten yritin keskeyttää keskustelun paneutumalla läppärini näyttöön ja näppikseen.

Mutta voi luoja, että voi 75 minsan matka Helsingistä Karkkilaan tuntua pitkältä. Pekka esitti minulle moneen otteeseen kysymyksen ”millainen nainen sinä oikein olet?”, johon vastasin, etten nyt oikein osaa itseäni tyhjentävästi tässä vieraalle ihmiselle kuvailla. Sitten Pekka hyvin paljon itsestään ja siihen päälle vielä pitkän oman tulkintansa minusta. (Ihan siinä vieressä istumalla päätti olla minusta montaa mieltä)

”Vaikutat kyllä todella hienolta ihmiseltä. Tuollainen nainen ei kyllä varmaan ole vapaa. Kyllähän sinulla mies on?” Vastasin, että en välitä puhua aiheesta yhtään mitään. Seuraavaksi alkoi huonot vitsit tai ”tarinat” kuten herra niitä itse nimitti. Niitä perinteisiä rasvaisia vitsejä, joissa nainen mm. maksaa naapurin miehelle putkitöistä seksillä ja pari laulunpätkää Isojen poikien laulukirjasta. Yritin uppoutua töihini ja olla kommentoimatta mitenkään. Että jospa se lopettaisi.

Kysymykseen ”saanko kertoa vielä yhden tarinan, se on kyllä vähän pervo?”, vastasin napakasti, että en todellakaan halua kuulla enää yhtään ainutta pervoa tarinaa, laulua tai yhtään mitään. Toistin vastaukseni moneen kertaan hänen asiaa jankatessa. Ei kiitos, juttusi eivät ole hauskoja, ole kiltti äläkä kerro.

Viimeiset 30 minuuttia ennen Karkkilaa yritin vain epätoivoisesti näytellä nukkuvaa toivoen, että se vihdoin katkaisisi kaiken sen lätinän tulvan, jota en todellakaan olisi halunnut kuulla. ”Riemukseni” sain kuitenkin ikkunaan nojaillessani toisella korvalla kuulla takanani istuneen naisen jutustelut puhelimeensa. Ero hänelläkin takana (tunsin sympatiaa) ja eksä osasi olla melkoisen paskamainen. 

Että kyllä, linja-autossa todellakin on tunnelmaa. Tuolla reissulla todella ahdistavaa sellaista. Vieraan ihmisen erosotkuja toiseen korvaan ja tympeitä seksistisiä vitsejä toiseen. Puhelimessa puhumisessa ei ole mielestäni mitään väärää, enkä välttämättä olisi takana istuvan juttuja kuullut, ellen olisi joutunut niin kovasti pakenemaan vieressä istuvan herran sanailuja ikkunaa vasten painautuen.

Mutta jumalauta, jos toinen ihminen ihan selväsanaisesti sanoo, että ei halua sun jatkavan enää juttujasi, niin silloin pitäisi älytä tukkia se turpa. Mutta mitäpä ne känniääliöt älyäisi. Argh. Meni niin hermo.

Jopa ne noin vuosi sitten Forssasta Helsinkiin saakka kuulemani eläkeläismummon ummetukset ja muut suolistovaivat olivat miellyttävämpää kuultavaa kuin Pekan pervot tarinat. Nuo tuskalliset 75 minuuttia saivat minut lupaamaan itselleni, että en enää koskaan unohda ottaa kuulokkeita matkoille mukaani. Kuuntelen mieluummin vaikka Smurffilevyjä tuplatempolla soitettuna kuin pornolauluja jonkun vieraan känniääliön suusta.

Millaisia vierustovereita helvetistä teidän viereen on matkoilla sattunut?

 

 


-Kaupallinen yhteistyö: Lounais-Suomi ja Töihin Tänne -kampanja

“Käydään tossa alakerrassa ensin yksillä ja mennään sit kävellen”, lausuin kotini eteisessä tehdessämme lähtöä Metallican keikalle. Samalla mietin miten hassulta se kuulosti, että tässä sitä vaan ollaan menossa kattomaan herra Hetfieldiä ja kumppaneita tuohon reilun kilsan päähän ja kipaistaan matkalla omassa tutussa lähibaarissa.

Olen minäkin toki matkannut toisiin kaupunkeihin ja maihin nähdäkseni isoja kansainvälisiä artisteja, mutta vielä useampi heistä on tullut lähes takapihalleni.

Metallica, Iron Maiden, Slayer, Turbo Negro, Danko Jones, Alice in Chains, Lauryn Hill, Macy Gray, Jamiroquai, Alicia Keys, Alanis Morissette, Seal, Elton John.. Siinä vain muutamia ensimmäisenä mieleen tulleita tyyppejä ja orkestereita, jotka nähdäkseni minun ei ole tarvinnut ostaa matkalippuja tai stressata majoituksesta.

Seal Pori Jazzissa 2016. Viime vuosina olen kokenut Jazzit pitkälti kameran takaa työn puolesta, mutta töissä tai vapaalla, niin meininki on aina hyvä!

Pori Jazzit nyt kaikki tietää, mutta tulevalta kesältä odotan itse vielä enemmän elokuun alkuun sijoittuvaa paikallisesta hulluudesta ja sisukkuudesta syntynyttä Porispere-festaria. On nimittäin meikäläisen unelmakekkerit tulossa, kun Lokkilavalle astelevat samana viikonloppuna kaksi ikisuosikkiani, Amorphis ja Kaija Koo. Ja uudemmista lemppareistani vielä Vesta. Se on kuulkaa korkkarit kattoon, tukka pyörimään ja ollaan kuin Fakin rockstarr!

Näin Vestan viimeksi Kehräämöllä joulukuussa. Elokuussa Vestan voi nähdä Porissa jälleen!

Mutta on Porin kulttuuritarjonta paljon muutakin kuin kesäisiä musiikkifestivaaleja. Karhukaupungissa on ilahduttava määrä erilaisia toimijoita niin teatterin, musiikin kuin muidenkin taiteiden saralla, jotka vuodesta toiseen jaksavat tuottaa erilaisia tapahtumia kaupunkilaisten iloksi. 

Porispere on makuuni sopivan kokoinen festari. Alue on sen kokoinen, ettei paikalle edes tavoitella kymmeniätuhansia ihmisiä. Fiilis pysyy rentona ja kotoisana. Ja mikä parasta, Kirvatsista kävelee kotiin muutamassa minuutissa, kun festaritarmo hiipuu. Kuvassa vuonna 2013 festarialueella esiintyneestä Herr Emil’s Schock Circuksesta.

Kaikista suomalaisista paikkakunnista sanotaan, että ”se on tosi hieno kesäkaupunki!”. Mutta kyllä tämä Pori on ihan ympärivuotisesti hieno kaupunki ainakin kulttuurin saralla. Se joka väittää, ettei täällä ikinä tapahdu mitään, on kasvanut tynnyrissä ja kulkee laput silmillä. 

Tässä muutamia vinkkejä Karhukaupungin kulttuuritarjonnasta:

Lainsuojattomat -teatterifestivaali toukokuussa tuo kaupungin täyteen vapaita teatteriryhmiä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Luvassa teatteria niin perinteisillä lavoilla kuin kaduilla, baareissa ja kodeissakin!

– Satakunnan kansainvälisin elävän musiikin klubi Validi Karkia on pyörinyt jo yli seitsemän vuoden ajan. Ympäri vuoden toimivalla klubilla on tuona aikana ehtinyt soittaa jo yli 1400 muusikkoa. Validi Karkiassa kuulijat saavat nauttia ympäri vuoden niin jazz, rock, folk kuin avantgarde-sävelistäkin.

– Mihin tahansa aikaan vuodesta täällä vieraillessa kannattaa ottaa suunnaksi Etelärannassa sijaitseva Porin taidemuseo, joka on tunnettu erityisesti vaikuttavista ja ajan hermolla olevista nykytaiteen näyttelyistään. Tsekkaa myös ihan vieressä sijaitseva Poriginal Galleria, joka esittelee monipuolisesti ajankohtaista suomalaista ja satakuntalaista taidetta. 

Keikkoja Kehräämöllä ja Yyterissä. Itse aion kevään aikana suunnata ainakin Kalevauvan ja Ellinooran keikoille!

– Kirjurinluoto ja sen suuret musatapahtumat: Pori Jazz, Kirvatsin Jytä ja Porispere. Jos ei festariryysis innosta, niin pakkaa eväät ja suuntaa Kirvatsiin joskus ainakin kesäiselle piknikille ja moikkaamaan alpakoita muita eläimiä. 

Kesällä taidenäyttelyitä putkahtelee kulmalle jos toisellekin erilaisten pop up -gallerioiden ja taideprojektien tiimoilta. Kuvassa vuoden 2015 Porin Maailmannäyttelyn paviljonki.

Musiikki, teatteri, runous, taidenäyttelyt, ihan kaikki mikä liikauttaa sisällä jotakin, ovat ihmiselle hyvästä. Enkä yhtään valehtele, kun sanon, että täällä meidän karhukaupungissa niitä liikauttavia tapahtumia ja hetkiä riittää. Tuu sinäkin niitä kokemaan!

Jos Pori tai muu kaupunki Lounais-Suomessa voisi olla koti sinullekin, kannattaa tutustua Töihin tänne -sivustoon.