05.10.2013 Työttömyys-fiiliksiä

Syksy vaihtui jo lokakuuksi ja se tarkoittaa, että mulla on enää kuukausi jäljellä mun tuurausduunia. Mä ehdin ehkä viikon tai parin ajan olla stressitön ja elää tässä hetkessä tuntien onnellisuutta tästä tilanteestani, mutta sen kauempaa se ilo ei kestänyt. Nyt mä olen taas oma stressaava itseni, jolla pyörii päässä kaikki työjutut vaikka niitä on aiempaa vähemmän. Ja sehän se toki onkin sitten se iso stressin aihe, että mitä ihmettä mä alan tekemään.

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, ei mulla onneksi ole vielä ihan hengen hätä töiden löytymisen kanssa, vaan pärjään suht hyvin vuoden loppuun saakka ilman taloudellisia ongelmia. Mutta kun mulle ei ole vielä yhtään kirkastunut, että mihin ja miten ihmeessä mä voisin työllistyä. Pelottaa, että mä olen jo käyttänyt kaikki elämäni Hannu Hanhi -kortit töiden saralla, sen verran helposti on tähän saakka aina töitä löytynyt.

Ahdistaa ihan hulluna, kun niin moni ihminen on tuputtamassa yrittäjäksi ryhtymistä kuin jonain helppona ja itsestäänselvänä ratkaisuna. Ikään kuin toiminimen perustaminen olisi jokin automaattinen tie työhön ja onneen. Se on yksi vaohtoehto muiden joukossa ja olen sitäkin toki miettinyt, mutta en kestä sitä yksioikoista ”no mut tottakai perustat oman firman” -tuputusta. Miksi ei ihminen saa haaveilla ihan normaalista työpaikasta jonkun toisen leivissä?

Mulla oli sellaisia hattaransävyisiä kuvitelmia siitä miten tää syksy olisi nyt jotenkin rauhallisempi ja mulla olis aikaa kaikkeen mihin se ei ennen riittänyt. Koti pysyisi siistimpänä, ulkoilisin ahkerammin ja näkisin ystäviäni useammin. Ainakin tähän saakka ne ovat olleet juurikin vain sitä kuvitelmaa. Jostain sitä duunia on tuntunut kuitenkin riittävän parhaimmillaan ihan viideksi päiväksi viikossa eikä niinä vapaapäivinä ole välttämättänyt jaksanut yhtään sen enempiä kuin ennenkään.

Eräs elämänvalmennusasioiden ammattilainen yritti kyllä rauhoitella mua sanomalla, että en mä voi odottaa itseltäni nyt heti jotain hillitöntä aktiivisuustason nousua, sillä tilannehan on muuttunut vasta muutamia viikkoja sitten. Jos on ollut vuositolkulla ollut töihin uppoutunut stressierkki, niin ei se fiilis tietenkään heti muutu vaikka vapaa-aika lisääntyisikin. Tämä keskustelukumppanini yrittikin saada mut ymmärtämään, että on ihan ok antaa itselleen lupa nukkua ja vaan olla. Kuunnella itseään ja tehdä niin kuin hyvältä tuntuu.

Pieniä pilkahduksia jostain energian ja voimavarojen uudenlaisesta vapautumisesta on kuitenkin ollut jo nähtävissä. On ollut mahtavaa havahtua sellaisiin ajatuksiin, että ”tekispä mieli lähteä lenkille” tai että ”voisinpa seuraavaksi siivota koko keittiön, kun nyt sattuu olemaan aikaa” ja siis nuo ajatukset nimenomaan täysin pakottamatta. Ei mitään ”pakko tiskata, kun ei oo enää puhtaita astioita” tai ”mene nyt läski sinne lenkille!”, vaan ihan puhtaasti sellaisella mä haluisin nyt tehdä näin -fiiliksellä.

Vielä toistaiseksi nuo on tosiaan olleet sellaisia hetkellisiä pilkahduksia eivätkä suinkaan vielä pysyvää positiivista asennoitumista vaikkapa kotitöitä kohtaan, mutta ai hitto miten ihanalta on tuntunut saada noita ”kohtauksia” edes välillä. Kyllä taisi murukin vähän hämmästellä yhtenä iltana töistä tullessaan, kun keittiössä paloi kynttilät ja pöydässä odotti ruoka ja jälkkäri ja jääkaapista löytyi vielä oluttakin. Se ruoanlaitto kun on tässä taloudessa ollut aina 99% miehen harteilla. Tällaista arjesta innostumista mä toivoisin löytäväni itsestäni lisää.

Tällaisilla fiiliksillä siis mennään edelleen, eli sekavilla. Ei käryäkään mihin tää elämä mua nyt vie. Yritän miettiä, että missä kaupuangissa mä haluaisin tulevaisuudessa asua, mitä mä tahtoisin tehdä elääkseni ja miten ihmeessä mun kuuluis edetä. Välillä mä tuskastun ja toivon, että joku muu vaan heittäis mun eteen valmiita vastauksia ja toisinaan taas mua pelottaa, että niin just käy. Että mä tartun johonkin ensimmäiseen oljenkorteen joka mulle tarjotaan ja sitten mä en älyäkään miettiä mitä todella tahdon.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin näin lauantai-iltana. Huomenna luvassa taas vähän pirteämpää päivitystä, kun kokoan yhteen kenkähaasteen ekan viikon fiilikset ja jalkaan eksyneet kengät.

29.09.2013 Viikko turvahupparissa

Blogin Facebookissa jo mainitsinkin, että tämän viikon postailun vähäisyys johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että kiinnostus on ollut puhdas nolla. Ei pelkästään blogia kohtaan vaan ihan kaikkea. Koko viikko meni puhtaasti sellaisella ”kun nyt vaan saa nää työpäivät rämmittyä läpi ja pääsis nukkumaan” -ajatuksella. Tuntuu ihan, että mua rankaistiin edellisen viikon hyvästä fiiliksestä ja vastapainoksi oli tultava matalapainetta.

Matalapaine näkyi siinä määrin vakavasti pukeutumisessakin, että asukuvat eivät tulleet todellakaan kysymykseen. Voin tunnustaa, että mä olen pukeutunut ihan koko viikon mustiin farkkuihin, mustaan t-paitaan ja Amorphis-huppariin. Kyllä. Voi tätä mielikuvituksen ilotulitusta!

Siis apua! Tällainen ei voi jatkua enää pidempää. Onneksi tänään on vuorossa sen tyyppistä ohjelmaa, että tilanne vaatii jopa vähän panostamista. Pakkasinkin kassiin pari mekkoa ja jätin pehmoisen ja turvallisen Amo-hupparini suosiolla eilen työpaikalle suunnatessani taas kohti Helsinkiä.

Niin, täällä mä olen taas, Iinan luona. Vajaa viikko Pori-arkea oli tässä tympeessä fiiliksessä ihan riittävästi, joten suuntasin tänne hakemaan piristystä. Tänään otetaan suunnaksi Tanssii Tähtien Kanssa -studio ja mennään kannustamaan Mert huippusuoritukseen. Sen jälkeen ilta meneekin varmaan huomenna alkavan kenkähaasteen strategian suunnittelussa.

Pliis, lohduttakaa mua ja kertokaa, että joku muukin hautautuu välillä moneksi päiväksi mukaviin lohtuhuppareihin ja lakkaa katsomasta peiliin. Mä toivon, että tällainen viikon tauko kaikesta ulkonäköön ja olemukseen panostamisesta saa aikaan sen, että tänääntunnen itseni ihan jumalaisen kauniiksi pienellä pakkeloinnilla. 😀

Äh, nyt lopetan jaarittelun. Ihanaa ja aurinkoista sunnuntaita kaikille!!!