Tässä olisi muutamia räpsyjä viime lauantaiselta Amorphis-keikailta Euran Osmantuvasta,  kun niiden perään jo pari kertaa kommenttiboksissa kyseltiin.

Herrathan itse ovat vallan ihania ja kuolattavia lähes aina, mutta keikoilla kuvaaminen ja erityisesti kuvien onnistuminen on itselläni ainakin kymmenistä asioista kiinni. Millaiset valot keikalla on, millaista yleisöä keikalla on (saako ystävällisesti pyytämällä tietä hyville kuvauspaikoille vai tyytyykö tyypit vaan mielenosoituksellisesti tönimään), onko bändillä millainen meininki, mikä fiilis ja viitseliäisyys itsellä on jne.. Jos sadasta ruudusta yksi on mielestäni onnistunut, niin olen tyytyväinen. Tällä kertaa otin taas vaihteeksi vain niitä 99 muuta kuvaa sadasta.

Välillä mietin, että pitäiskö lakata tyystin kantamasta kameraa keikoilla, kun yleensä saldona on vaan muistikortillinen pettymystä. Vai pitäiskö vaan jatkaa treenaamista. Kas siinä pulma. 😀

Itse keikka ei Eurassa noussut kyllä kärkikahinoihin omalla Amoprhis-listallani. Setti tuntui arki-iltoina Tavastialla ja Kinossa vedettyjä lyhyemmältä ja tunnelmastakin puuttui paljon niin yleisön kuin bändinkin puolelta verrattuna aiempiin kokemuksiin. Yleisössä oli ehkä viikonloppuun sijoittuvasta ajankohdasta johtuen huomattavasti enemmän arvaamattomasti ja jopa hieman pelottavasti liikehtiviä känniääliöitä joiden vuoksi eturiveihin luoviminen ei jaksanut kiinnostaa yhtä yritystä enempää. Kuvakulmatkin jäivät siis hyvin yksitoikkoisiksi.

Mutta turhaan en silti paikalle mennyt, sillä kyseinen orkesteri jaksaa viihdyttää ja ihastuttaa minua aina, olipa olosuhteet lähes mitkä tahansa. Ja mikä parhainta, nappasin lähtiessä Amojen uusimman albumin kassiin ja sysäsin nolosteluni syrjään. Keikalta lähtiessä The Beginning of Timesin sisäkantta koristikin sitten neljä nimmaria. Uuuu! Olin yhtä hymyä. 🙂 Vaikkakin kiukutelleen kynän takia uupumaan jääneet Holopaisen ja Koivusaaren nimmarit jäi vähän kaivelemaan, mutta kyllä nekin vielä hankitaan.

Tämä nimmarinhaku tais olla mun elämäni ehdottomasti syvin teinifanitus-hetki. (14 vuotiaana XL5 pojista kotikylän uimarannalla napattu ryhmäkuva oli kans aika kova juttu aikoinaan :D) Mä kun en yleensä kauheasti koe tarvetta metsästellä nimikirjoituksia tai yhteiskuvia. Mutta ah ja voi kuinka tämän lähes kolmekymppisen superfanin sydän pamppailikaan, kun komea herra Joutsen hymyili minulle huppunsa alta levyä takaisin ojentaessaan. (voisinko kuulostaa enää yhtään enempää 14-vuotiaalta? Tuskinpa vaan)

Apua, nyt mä lopetan tän hehkuttamisen ja lupaan seuraavissa postauksissa taas keskittyä johonkin muuhun kuin näiden pitkätukkien kuolaamiseen. 😀


Koko päivä ruokakuvien läpikäyntiä takana ja vielä pitäis hieman pusertaa itsestään kuvankäsittelyfiilistä ennen kuin pääsee kotiin ja viettämään huomenna vapaapäivää. Mutta, koska lihapullat, pihvit sun muut vilkkuvat sen verran kiivaina verkkokalvoillani, että on pakko pitää pikku breikki ennen lapsikuvien pariin siirtymistä. Ja mitenkäs sitä paremmin viettäiskään hengähdyshetkeä kuin bloggaamaalla. 😀

Yksi viimeviikolla muistikortille tarttunut asu ei ole vielä ehtinyt esille kenkiä lukuunottamatta. Viikko sitten olin hetkellisesti ihan innoissani kaiveltuani hyllyjen kätköistä kesän levänneitä housuja ja neuleita. Pukeutuminen tuntui pitkästä aikaa mukavalta ja tunsin jopa huolestuttavaa innostusta värejä kohtaan normaalin syysmustan sijaan ja hipeltelinkin kaupunkikierroksella jos jonkinvärisiä rättejä. Mallinukkejen päälle puettuna moni asia näyttää hyvin paljon houkuttelevammalta kuin omassa vaatekaapissa. Leijonankeltaista en sentään ihasteluistani huolimatta syyspuvustooni hankkinut, mutta yksi kaunis hiekan värinen paita ja ihanan punainen huivi muuttivat luokseni horjuttamaan mustan monopoliasemaa.

Mustan knallin lähes kasvettua päähäni kiinni, kaipasin myös sille hieman vaihtelua, jotta suosikiksi noussut hattu ehtisi välillä edes tuulettua kunnolla. Monenmoisia pääasioita soviteltuani paras fiilis tuli ehdottomasti Lindexin Indiana Jones -henkisestä huopahatusta. Ja seuraavana päivänä olinkin ainakin ulkoisen olemukseni puolesta valmis metsästämään kadonneita aarteita.

keinonahkahousut/H&M, hattu/Lindex, nilkkurit/Clarks, huivi/Esprit, Takki/Monki, kasmirneule/La Redoute, ellos

Olen selvästikin kadottanut sen ennen sisälläni asuneen naisellisen korkokenkä/minihame beiben, sillä nykyään tuntuu, että viihdyn sitä paremmin, mitä rentummalta ja jätkämäisemmältä vaatteeni tuntuvat ja näyttävät. Sen sijaan että astelisin lantio keinuen teräviä korkokenkien kopinalla säestettyjä askelia, tömistelen mieluummin raskailla saappailla huolettomia harppauksia.

Polvipussit, ruttuiset lahkeet, ryppyinen paita, ilman peilin apua kaulaan heitetty huivi ja suihkun jäljiltä olevan karvakasan peitoksi heitetty hattu, siinä minun tyyliteesini tälle syksylle. Ilmojen viiletessä lisätään reseptiin vielä villasukat joiden varret saavat reilusti vilkkua kengistä.

Laukkuakaan ei tarvitse joka aamu arpoa uusiksi, kun se yksi ja rakas passaa loistavasti yhteen sellaisten adjektiivien kanssa kuin: huoleton, rento ja sopivasti rähjäinen. Kyseinen kaiken oikeasti tärkeän nielevä veska oli mukana myös kuvien turpeasilmäisellä Miss Jonesilla hänen suunnatessaan ristiretkelle omalle työpaikalleen.

Ja nyt kun kerran ääneen julistin renttumaisen jätkätyylin ihanuutta ja pimuasujen inflaatiota, niin ennustan (ja ehkä jopa toivon) tulevalle viikonlopulle jotain ehdottomasti säärien esittelemistä kaipaavaa toimintaa! 😀


Pienen paniikoinnin ja googlettelun jälkeen onnistuin lataamaan eilen koneelleni sellaisen recovery-ohjelman joka usean tunnin myllytyksellä löysi vaurioituneelta CF-kortilta kaikki torstain Amoprhis-kuvat. Tosin eipä siitä nyt niin kauheasti ollut iloa, sillä valot eivät suurimman osan aikaa keikasta todellakaan olleet kovinkaan optimaaliset valokuvaamista ajatellen. Kortilta siis löytyi muutama sata suoraan delete-nappulan kosketusta kaipaavaa ruutua ja sitten muutama ”no ihan kiva..” -otos, mutta ei mitään oikeasti ilahduttavaa.

Tässä kuitenkin muutama kuva torstailta ihan vaan fiilistelläkseni sitä mahtavaa asiaa, että lähdetään kohta murun kanssa kohti Euran Osmantupaa jossa on luvassa kolmas erä Amoja parin viikon sisään. Ja ei, minä en ole hullu, mä oon vaan hullu fani! 😀