Posted at 17:34h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Blogi on minulle paikka, jossa haluan pääsääntöisesti keskittyä kivoihin asioihin ja kepeyteen. Kun tosielämässä sukeltelee toisinaan Mariaanien hautaan verrattavissa syvyyksissä, on terapeuttista, että on olemassa harrastus josta pitää ja jossa voi keskittyä auringonpaisteeseen, sateenkaariin ja pilvilinnoihin. Dokumentoimalla iloista ja hymyilevää itseäni valan itseeni luottamusta, että elämässä on valoa ja iloa vaikka ne toisinaan tuntuvatkin olevan täysin hukassa.
Voinette jo tästä alustuksesta päätellä, että nyt on sitten vuorossa vastapainoksi jotain muuta kuin auringonpaistetta ja leveää hymyä. Avauduin viime vuoden keväällä yhden postauksen verran jaksamiseni rajoista ja olen jonkin verran matkan varrella maininnut jotakin kiusanani olleista fyysisistä vaivoista. Muuten olen pitänyt hyvinvointi(tai enemminkin huonovointi) -asiani täältä poissa.
Nyt viime aikoina olen kuitenkin kokenut siinä määrin ikäviä ja itseäni pelottavia tunteita, että olen tajunnut, että minun on otettava ne tunteeni todesta ja keskityttävä jälleen tosissaan niiden voittamiseen. Siihen taisteluun kuuluu mielestäni se, ettei fiiliksiään yritä väkisin peitellä, sillä se jos mikä vie energiaa. Ja energia on juuri se mitä minulta nyt puuttuu.
Tuosta linkkaamani kirjoituksen tilanteesta on paljon muuttunut jo paremmaksi. Olen tehnyt paljon töitä oppiakseni jättämään työni ja siitä stressaamisen työajalle. Onnistuin pitämään kesälomani niin, että en katsonut duunikalenteria ennen kuin pari päivää ennen loman loppumista ja uskalsin sanoa ihmisille jotka kyselivät työasioista, että palaan asiaan, kun lomani on ohi. Minä siis ensimmäistä kertaa arvostin itseäni ja omaa aikaani siinä määrin, etten ajatellut jonkun muun ihmisen asioiden olevan tärkeämpää.
Minä olen kesän aikana myös ollut kaksi kertaa muutaman päivän sairaslomalla (toisen kerran kauheassa flunssassa ja toisen kerran olkapään vuoksi) ilman, että olen ajatellut olevani kamala ja huono ihminen. Sen sijaan olen ajatellut, että antamalla itsekin itselleni luvan lepuuttaa esimerkiksi sitä olkapäätä lääkärin suositteleman ajan, pääsen asian kanssa todennäköisesti vähemmillä ongelmilla kuin jatkamalla väkisin työntekoa.
Eli olen oppinut ajattelemaan, että oma hyvinvointini on tärkeämpää kuin työni ja löytänyt sitä kautta hieman armollisuutta itseäni kohtaan.
Mikä sitten on huonosti? Mieliala. Se tässä on huonosti. Olen ollut viime aikoina taas ihan hirvittävän ärtynyt ja tuntenut ns. ihmisvihaa ja halua erakoitua omiin oloihini. Suurimman osan ajasta minusta on lähes mahdotonta keksiä mitään asiaa joka tekisi minut iloiseksi. Teen työni, koska on pakko maksaa laskut. Muun ajan mielelläni vain nukkuisin. En tiedä mitään kamalampaa asiaa kuin aamut. En keksi mitään (paitsi söpöt pienet koiranpennut), mikä saisi minut nousemaan vuoteesta ennen kuin on ihan pakko.
En tahdo nähdä ihmisiä ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Viime viikolla iskenyt hillittömän paha vastenmielisyys sosiaalista kanssakäymistä kohtaan nousi jo sellaiselle tasolle, että tajusin ettei se voi olla normaalia. Sitten törmäsinkin sopivasti tähän Mielenterveys ja kilpirauhanen -artikkeliin.
Niin, se kilpirauhanen. En ole aikoihin käynyt verikokeissa, ei käryäkään millaisilla arvoilla mennään. Mä jotenkin välillä unohdin sen koko asian. Olen niin pitkään ehtinyt ajatella, että ehkä minun osani vain on olla alituiseen väsynyt ja mieli maassa kulkeva mytty, etten tajua ajatella syy- ja seuraussuhteita. Mutta moni kohta tuosta artikkelista osui kyllä lujaa ja Tommikin ne kohdaltani allekirjoitti:
“… Kilpirauhaspotilaat, varsinkin vajaatoimintapotilaat, hakevat hiljaisuutta ja rauhaa. He eivät viihdy aktiivisessa ja meluisassa ympäristössä, ja heillä on yleensä hyvin alhainen sietokyky koville äänille. Heillä on tapana hakeutua paikkoihin tai tilanteisiin, joissa he voivat rauhassa vajota omiin ajatuksiinsa ja yksinäisyyteen.”
”Vajaatoimintapotilaat voivat helposti erakoitua ystävistään, ja he eivät mielellään puhu paljon tai lähde pois kotoaan. He voivat kadottaa kaiken motivaationsa olla missään kanssakäymisissä kumppaneidensa kanssa. Yleisesti ottaen vajaatoimintapotilaat vain haluavat olla yksin. Heitä vaivaa jatkuva halu nukkua, ja lähimmäisten yrityksistä huolimatta he erakoituvat helposti.”
Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä! Aivan kuin minä viime aikoina!
Voisiko siis olla, että en minä ole menettämässä järkeäni, vaan vetäytymiseni ja lisääntyvä vastenmielinen suhtautumiseni muihin ihmisiin (joka ihmetyttää kovasti tällaista entistä supersosiaalista) johtuisi kilpirauhasesta? Mä en vaan jotenkin ole päässyt vielä mukaan sellaiseen kokonaiskuvaan tässä asiassa.
Työterveyslääkäri nyt lupasi olla se taho jonka kanssa niitä arvoja seurataan ja lääkityksen määrää säädetään, mutta en minä ole osannut ottaa tällaisia selkeästi pääkopan sisäisiltä tuntuvia oireita oikein puheeksi. Ja kun selkeästihän minulle ei ole vieläkään kukaan sanonut, että diagnoosini olisi kilpirauhasen vajaatoiminta, lääkitys on anettu vähän sellaisella ”kokeillaan ja katsotaan nyt” -ajatuksella ja sen vuoksi en oikein itsekään meinaa tajuta mitkä kaikki asiat voisivat liittyä kilpirauhaseen.
Mietin kovasti, että voisiko se olla mahdollista, että minussa on sittenkin tallella se aktiivinen ja sosiaalinen Veera, joka viihtyy ihmisten seurassa ja innostuu asioista. Onko jossakin Veera joka suoriutuu sujuvasti arjestaan, iloitsee ja unelmoi? Mä en haluaisi olla apaattinen ja tympiintynyt Veera, jonka mielestä puhelimen soiminenkin on ahdistavaa ja joka mieluummin vaihtaa toiselle puolelle katua nähdessään jonkun tutun tulevan vastaan.
Miksi mä en ole älynnyt reagoida tähän asiaan taas aiemmin? Mutta niinhän sitä kyllä vajiksesta aina sanotaan, että oireet hiipivät niin salakavalan hitaasti, että niihin vaan tottuu ja niiden kuvittelee olevan osa normaalia itseä. Ehkäpä on kyse siitä, että lääkitys ei ole riittävä ja mun olisi pitänyt tajuta tämä olon heikkeneminen jo paljon aiemmin, mutta olen tajunnut sen vasta nyt. Muistan, että minulta on joskus vajaa kymmenen vuotta sitten otettu ekan kerran kilpirauhaskoe, mutta sen on silloin vain sanottu olevan normaali. Pitäisiköhän ottaa selvää mitä arvot ovat silloin olleet..
Kamalaa jos selviää, että arvot ovat jo silloin olleet alakantissa. Entä jos kaikki nämä vuodet, kun olen ihmetellyt omaa muuttumistani aktiivisesta ja energisestä nuoresta alati väsyneeksi ja masentuneeksi aikuiseksi. Ja olen vain kuvitellut, että nuorenpana ei vaan ollut elämässä niin paljon stressitekijöitä, että tällaista se työssäkäyvän aikuisen elämä varmaan sitten oikeasti on, ainaista vitutusta, väsymystä ja kärsimystä. Sillä näytänpä millaista naamaa tahansa sujuvasti suurimman osan ajasta ulospäin, niin sitä mun viime vuodet ovat kuoren alla enimmäkseen olleet täynnä, ahdistuksen ja väsymyksen tunnetta. Vaikka hyviäkin fiiliksiä ja hetkiä on toki ollut, niin se elämän perusvire on hyvin pitkään ollut aivan liian matala.
kuvat: someecards.com
Tää kirjoittaminen tuntuu auttavan aina. Nyt mä olen taas jotenkin hieman enemmän raiteillani. Mä tiedän, että seuraava askel on todellakin suunnata taas lääkärille ja labraan. Tuleviin askeliin kuuluu myös miettiä mitkä ovat elämässäni ne asiat joita oikeasti haluan ja jaksan tehdä ja raivata pois ylimääräiset stressitekijät. Pakkohan täältä suosta on pystyä nousemaan. Onhan!?
