10.10.2013 Syvimmät pahoitteluni

Koska mulla oli illalla yksi kuvaus mun vanhalla työpaikalla, käytin tilanteen hyödykseni edellisen päivän tapaan ja työt tehtyäni nappailin itsestäni asukuvat studion tyhjää seinää vasten.  Seinän lisäksi tyhjää on kulkaa jotain muutakin, se on mun pää. Tai toisaalta se on ihan täynnä, mut se on niin täynnä, että se on jo tyhjä. Just. Kuulostaa selkeeltä, eikö?

mekko ja neuletakki-H&M/kengät-Vagabond/laukku-kirpparilöytö

Musta on tuntunut viime aikoina, että mun päässä oleva kaaos ja epätietoisuus elämäni suunnasta on valitettavasti näkynyt myös täällä blogissa. Olis ihan hirvittävästi aiheita joista mä haluaisin saada aikaiseksi hyvää sisältöä tänne blogiin, mutta en vain kaikelta ajatuspaineeltani saa otetta mihinkään. Stressaan ihan kohtuuttoman paljon töistä vaikka niitä on aiempaa vähemmän. Samaan aikaan pyöritän päässäni luuppina kysymyspatteristoa Mitä mä haluun? Mitä mulle tapahtuu? Mistä töitä? Miten tuun toimeen? Miten mä uskallan? Mitä jos en onnistu? Mitä jos mua ei enää tarvita mihinkään? Mitä jos? Mitä jos ei?

Mun tapana ei ole ollut pyydellä blogissani anteeksi. Mä saan olla viikon hiljaa jos mua huvittaa ja mä saan kirjoittaa tai olla kirjoittamatta just niistä aiheista kuin mä haluan. Mutta nyt mulla on ekaa kertaa sellainen olo, että mä haluan oikeasti pahoitella tilannetta. Mä olen pahoillani siitä, että tää blogi polkee paikoillaan. Eniten mä taidan kuitenkin pahoitella sitä itselleni, sillä tää monta vuotta pystyssä ollut hengentuotos on mulle aivan järjettömän tärkeä. Tää on se juttu, joka on pysynyt messissä mun elämässä monen muun asian jäädessä historiaan. Ja mä haluaisin tehdä tätä hyvin. Siks mua stressaa ja ahdistaa tällä hetkellä kaikkien muiden juttujen lisäksi myös se, ettei tää blogi ole sillä tasolla jolla haluaisin sen olevan.

Nyt mä siis pyydän vilpittömästi anteeksi teiltä ja itseltäni, että mun jumitus näkyy myös täällä mulle niin rakkaalla blogitontilla. Toivon, että kärsivällisyys riittää niin teillä kuin mullakin ja tästä tahmeasta tilanteesta päästään eteenpäin. Mä haluan saada itteni kasaan ja tän blogin sille tasolle jolla se mielestäni kuuluisi. Kalenterin mukaan mulla pitäisi nyt vihdoin olla aikaa tehdä tätä juttua mistä mä tykkään, mutta on vaikeata keskittyä nauttimaan siitä, kun perustukset huojuu.

Blogin nimeksi voisi ehkä tätänykyä muuttaa Tyylin metsästyksen sijaan muotoon Tasapainoa metsästämässä. Tai onnea. Tai energiaa. Oikeastaan mä metsästän nyt ihan mitä tahansa mikä veis pois tän vatsassa kouristelevan epätietoisuuden ja muotoaan päivittäin muuttavan ahdistuksen. Eli olisko blogin nimi siis Mitä tahansa epätietoisuutta ja stressiä helpottavaa metsästämässä. Ehkä. Kuvitellaan se mielikuvitusmusteella tohon banneriin.

tasainen iho – Photoshop (No shit? Menikö Veera vähän överiksi se airbrushaaminen! )

Nää hymyilevät ja virheettömäksi photarodut kuvat luovat mahtavaa kontrastia tälle mun matalalentoiselle ajatustenvirralle. Kuvissa on jumalauta hymyiltävä vaikka mikä fiilis olis sisällä, sillä jos en hymyile, näytän tosi vanhalta ja väsyneeltä. Ja vähän bulldogilta kans. Ja sitä mä en halua. Mä näytin surulliselta bulldogilta kerran yhdessä Trendi-lehden kuvassa. Oon siitä edelleen katkera ja murheellinen.

Mut koska musta olis ikävää lopettaa tää postaus ahdistukseen ja murheeseen, niin haluan kertoa yhden positiivisen jutun jonka olen viime aikoina oivaltanut. Mä olen saanut huomata, että mä tykkään opettamisesta. Mä olen viimeisen kuukauden ajan pitänyt muutamia kursseja ja koulutuksia työni puolesta ja siitä on saanut mahtavia onnistumisen tunteita. On ihan älyttömän hieno tunne, kun huomaa toisten oppineen uusia asioita mun opastuksella. Ja on kivaa saada palautetta, että on onnistunut puhumaan ja esiintymään niin, että se on ollut mielenkiintoista ja antoisaa. Onnistumisen tunne tällaisessa asiassa kohottaa kivasti itseluottamusta omaa ammattitaitoa kohtaan. Ja se on fiilis mikä on tämän hetkisessä elämäntilanteessa ihan kullanarvoista. Nyt olis suuri vaara vaipua sellaiseen Mä en osaa mitään enkä kelpaa mihinkään -alhoon, joten haluan tietoisesti ottaa kaiken ilon irti niistä hetkistä, kun tunnen onnistuneeni.

Postaus on hyvä lopettaa hymyilevään fotoon. Kyllä tää tästä. Niinhän ne viisaat aina sanoo, että asioilla on tapana järjestyä. Onhan?